keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

47. luku: Sunnuntai

Sinä sunnuntaiaamuna ei Fort Williamin kirkossa ollut montakaan miespuolista sanankuulijaa. Kun ei Ruthia ollut vielä auringon noustessa löydetty, etsintäketju oli laajentunut entisestään — nyt tosiaan naarattiin myös järveä. Pastori Morrison oli yön aikana hylännyt valmiiksi kirjoittamansa saarnan ja puhuikin kadonneesta lampaasta sekä johti nyyhkyttävän seurakunnan yhteiseen esirukoukseen kadonneen tytön löytämiseksi.

Tämän kaiken Betty luonnollisesti sai tietää vasta seuraavalla viikolla, kun rouva Morrison kävi hänen luonaan. Jumalanpalveluksen alkaessa hän vasta avasi silmiään sohvalla, haukotteli ja mietti hetken sekavasti, missä oli — kunnes muistikuva edellisyöstä palautui hänen mieleensä sellaisella voi-malla, että hän vingahti.

-Hyvää huomenta, rouva Fleming, sanoi tohtori MacDonald. –Te olettekin nukkunut oikein kiltisti. Mikä on vointinne?

-Ovatko he löytäneet Ruthin?

-Minä kysyin teidän vointianne, tohtori sanoi järkähtämättä. 

Betty huokasi.

-Heikottaa, hän mumisi.

-Se on aivan luonnollista. Tänään ehkä voitte siirtyä yläkertaan omaan vuoteeseenne, mutta ei aivan vielä.

-Ovatko he löytäneet Ruthin? Betty olisi ravistellut tohtoria, jos olisi yltänyt tämän liivinrintamukseen. 

Hän näki vastauksen Fergus MacDonaldin kasvoista.

-Miehiä on hälytetty lisää, tohtori sanoi hiljaa. –Pian hänen täytyy löytyä.

Samassa he kuulivat, kuinka oveen koputettiin. Betty mietti, oliko kulunut omituinen yö tehnyt hänestä yliherkän, sillä hän oli kuulevinaan rouva Wallacen askelissa alistunutta masennusta, kun tämä meni avaamaan. Sitten eteisestä kuului ääniä.

-Kuka se on? Kuka se on? Betty yritti kohottautua.

-Olkaa nyt paikallanne, tohtori sanoi epätoivoisena. –Minä menen katsomaan.

Hän viipyi Bettyn mielestä ikuisuuden, mutta palasi kohta rouva Cameronin kanssa.

-Viisi minuuttia, tohtori sanoi tiukasti. –Oikeastaan en saisi sallia sitäkään.

-Voi rouva Fleming, minä vain tulen häiritsemään teitä… Fiona Cameronin kasvoista näki, ettei tämä ollut nukkunut kuluneena yönä sitäkään vähää mitä Betty. –Aioin mennä kirkkoon, mutta sitten minusta tuntui, että minun on tultava pyytämään anteeksi… Olen vain niin suunnattoman, sanomattoman pahoillani!

-Niin mutta mistä? Betty kysyi hämmentyneenä.

-Kaikesta! Minkä ihmeen vuoksi nostin eilen kokouksessa sellaisen metelin Ruth-parasta — on minun syytäni, että lapsi on kateissa ja te sairas!

-Ei hyvänen aika, Betty puuskahti, -miten se voisi olla teidän syytänne!

-Onhan se! Minun olisi pitänyt puhua teille kahden kesken — mutta kun Mary Smith alkoi teejonossa kysellä Ruthista ja kerroin hänelle minkä tiesin ja hän ilmoitti ettei siinä ollut mitään perää, niin… Kyyneleet alkoivat valua rouva Cameronin poskia pitkin. –Käyttäydyin ainakin yhtä ajattelemattomasti kuin Ruth parka! Voitteko te koskaan antaa minulle anteeksi?

-Tietenkin minä voin, eikä edes ole mitään anteeksi annettavaa, Betty sanoi sydämellisesti ja ojensi kätensä. –Kuka tahansa olisi järkyttynyt siinä tilanteessa, ja olihan vain hyvä, että minulle selvisi, mitä Ruth… Voi, minä en käsitä, mikä siihen lapseen on mennyt! Mutta minähän tässä olen syypää, kun aloin riidellä Mary Smithin kanssa, minun ei…

Samassa ulko-ovi lennähti auki. Eteisestä kuului kiihtyneitä ääniä, sitten avattiin olohuoneen ovi. Kynnykselle ilmestyi rouva Gordon, joka piti lujasti kädestä erittäin likaista, itkettynyttä Ruthia.

Myöhemmin Betty kuvasi tilannetta kirjessään Rosielle sanoen, että he olivat kuin Pompeijin asukkaat, jähmettyneet kukin siihen asentoon, jossa sattuivat olemaan, kun laavavirta yllätti heidät. Sitten, hitaasti, he alkoivat taas liikkua.

-Ruth! Betty ja rouva Cameron parahtivat yhtä aikaa.

Ruth yritti tempaista kätensä irti kuin paetakseen, mutta rouva Gordon piti varansa. Hänen otteensa oli lempeä ja raudanluja, kun hän työnsi Ruthia sisemmälle huoneeseen.

-Hän löytyi minun hiilikellaristani juuri äsken, rouva Gordon sanoi. –Etsintäpartioille on lähetetty sana.

Hänen sanojaan seurasi uusi, syvä hiljaisuus, kunnes rouva Wallace rykäisi.

-Jos sallitte, rouva Fleming, niin minä laitan tytölle kylvyn ja aterian, hän ilmoitti suunnitelmansa kuin ainakin nimensä mukainen sotapäällikkö. –Turha häntä on ennen puhuttaa.

-Tehkää se, rouva Wallace, Betty kuiskasi.

Tohtori MacDonald näytti siltä, kuin olisi aikonut sanoa jälleen jotakin viiden minuutin vierailuajasta, mutta katsoi parhaaksi vaieta. Sen sijaan rouva Gordon — varmistuttuaan siitä, että Ruth oli nyt rouva Wallacen hoivissa eikä enää pakenisi — kertoi aamun tapahtumista.

-Palvelustyttö haki aamulla hiiliä uuneihin, hän selitti ja istahti nojatuoliin mustan puvun helmat kahahtaen. –Hän oli sanonut keittäjättärelle, että hiilikellarissa oli jotakin outoa — kuin siellä olisi ollut joku. No, keittäjätär tietysti piti tyttöä taikauskoisena, olihan koko yön kuulunut ulkoa myrskyn aiheuttamia ääniä, ja Ruthia etsivien miesten lyhdyt olivat luoneet omituisia varjoja.

-Minähän en käy kirkossa, rouva Fleming — ymmärrätte — mutta luen Raamattua itsekseni sunnuntaisin. Ennen jumalanpalvelusaikaa sanoin palvelustytölle, että tahdoin hänen lämmittävän myös Andrew’n työhuoneen. Annan… annan lämmittää sen talvisin…

Betty ja rouva Cameron vilkaisivat vaivihkaa toisiinsa, mutta eivät keskeyttäneet, kun rouva Gordon pyyhkäisi silmäkul-maansa ohuella nenäliinallaan.  

-No, Jane meni kellariin uudestaan. Ja sitten koko talo kaikui, kun hän huusi — hän juoksi ylös portaita ja huusi hysteerisenä, että kellarissa oli kummitus.

-Ruth?

-Hän oli nähnyt pilkahduksen Ruthin valkoisesta esiliinasta. Hovimestari epäili murtovarkaita, otti aseen ja meni alas — ja palasi Ruthin kanssa.

Betty sulki silmänsä ajatellessaan, miltä Ruthista oli täytynyt tuntua, kun aseistettu mies oli raahannut häntä kellarista pois.

-Mutta mitä ihmettä Ruth teki teidän hiilikellarissanne? rouva Cameron puuskahti.

-Minä lähetin hovimestarin heti ilmoittamaan etsijöille, että tyttö on löytynyt, rouva Gordon sanoi. –Ja yritin sitten rauhoitella Ruthia, sillä hän oli säikähtänyt ainakin yhtä pahoin kuin Jane… Hän sanoi, että oli eilen aikonut juosta kotiin, tajunnut ettei voinut tehdä sitä, ja sitten nähnyt rantapolulta että minun talossani oli kellarinluukku auki — hiilikuorma tuotiin eilen. Hän oli sukeltanut sisään ja aikonut piileskellä hetken, mutta sitten luukku olikin suljettu, ja kun ovi sisähuoneisiin on myös suljettu ulkopuolelta, ei hän päässyt pois ennen tätä aamua… Jane täyttää hiiliastiat sunnuntaiaamuisin.

-Viettikö lapsi koko yön teljettynä hiilikellariin? rouva Cameron voihkaisi.

Rouva Gordon nyökkäsi.

-Jos vain olisin tiennyt, hän sanoi hiljaa. –Kuulin hovimestarilta eilen, että tyttö oli kadonnut, itse asiassa Jamieson oli itsekin muutaman tunnin keskiyöllä mukana etsinnöissä… Ja koko sen ajan Ruth…

Olohuoneeseen laskeutui jälleen hetkeksi täydellinen hiljaisuus. Edes ovensuussa seisova tohtori ei keskeyttänyt sitä, vaikka näki Bettyn peittäneen kasvonsa. Kylpyhuoneesta kuului loisketta ja Ruthin vastalauseita, rouva Wallace ilmeisesti purki kuluneen vuorokauden järkytyksiä tytön tarmokkaaseen kuuraamiseen.

-Hän on suunniltaan pelästynyt, rouva Gordon jatkoi sitten vähän epäröiden. –Hän sanoi minulle, ettei voisi enää tulla… tänne.

Betty puristi silmänsä kiinni, mutta tunsi kyynelten valuvan poskilleen luomien alta. Niinkö huonosti hän oli osannut antaa Ruthille tukea ja turvaa, ettei tämä ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla kokenut voivansa tulla kotiin?

Samassa ulko-ovi lennähti taas auki, ja sisään suorastaan vyöryi lauma epäuskoisia etsijöitä. Tieto Ruthin löytymisestä oli saavuttanut ensimmäisen ketjun, mutta löytymispaikka herätti epäuskoa.

-Rouva Gordon, onko se totta? tiukkasi konstaapeli Smith, joka sänkisenä ja univormu kurassa näytti inhimillisemmältä kuin koskaan. –Onko tyttö löytynyt?

-Ruth on jo kylvyssä, Betty sanoi sohvaltaan ja kohottautui, ennen kuin tohtori ehti estää. –Duncan, Ruth on kotona!

-Jumalalle kiitos, kuiskasi Duncan, joka oli Mike Cameronin lainaamista varusteista huolimatta läpimärkä — hän oli liukastunut järvenrannassa ja kaatunut veteen.

-Mitä sinä täällä teet, Fiona? herra Cameron tiukkasi.

Seuraavien tuntien aikana Koivurannan olohuone muistutti keskikokoista sotilasleiriä. Konstaapeli Smith kävi kotonaan vaihtamassa kuivaa ylleen, mutta kielsi ketään poistumasta. Palattuaan hän kuulusteli rouva Gordonin ja hovimestari Jamiesonin, joka oli hälytetty paikalle. Hän olisi halunnut kuulustella Ruthiakin, mutta sen Duncan kielsi aivan ehdottomasti.

-Tytöllä on ollut kyllin kauhea yö ilman, että häntä ruvetaan siitä heti tenttaamaan, Duncan ilmoitti. 

Rouva Wallace oli ruokkinut hiilipölystä pestyn Ruthin keittiössä ja komentanut tämän sen jälkeen vuoteeseen sekä lepäämään että olemaan turvassa liiallisilta uteluilta. Sen jälkeen hän taikoi keittiöön kenttälounaan talontäyteiselle väelle, sillä lähes jokainen etsinnöissä mukana ollut halusi tulla varmistamaan Ruthin tosiaan löytyneen.

-Varjelkoon, Betty huokasi, kun olohuone oli vihdoin alkanut tyhjentyä. –Minä en oikein tiedä, pitäisikö minun olla kauhuissani vai helpottunut.

-Eiköhän kaikki ole hyvin, kun loppu on hyvin, rouva Fleming, rouva Cameron sanoi. 

-Oh, sanokaa nyt toki Betty! tämä puuskahti. –Kaiken tämän jälkeen.

Rouva Cameron nauroi.

-Hyvä on, Betty, hän sanoi. –Minä olen Fiona.

-Ja minä olen Alice, rouva Gordon äkkiä ilmoitti ja hymyili vähän hämillisesti. Näytti siltä, kuin hän ei olisi tottunut tekemään sinunkauppoja — kuten ei kahdeksaan vuoteen ollutkaan.

-Toivottavasti sallit Ruthin tulla meille leikkimään tämän jälkeenkin, Fiona Cameron sitten sanoi vähän arasti. –Tarkoitan…

-Oh, jos voin vain luottaa, ettei hän…

-Itse asiassa, Alice keskeytti, -tyttö kertoi minulle yhtä ja toista… Mutta on parempi, että hän kertoo teille itse, kunhan toipuu.

-Ja nyt meidän on mentävä ja annettava Bettyn levätä, Fiona sanoi. –Ja koko perheen. 

Betty hyvästeli heidät ja sulki sitten uupuneena silmänsä. Keittiöstä kuului ruokailun ääniä ja puhetta, tapahtumia käytiin yhä uudestaan läpi. Hän rypisti vähän kulmiaan muistaessaan, miten nääntyneen näköinen Duncan oli ollut — ja miten säikähtänyt Ruth. Mitä hänen piti tehdä lapsen luottamuksen saavuttamiseksi, ellei tähän astinen riittänyt?

Mutta Ruth oli turvassa omassa kamarissaan, ja se oli nyt tärkeintä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti