keskiviikko 22. huhtikuuta 2009

48. luku: Ruth selittää

Sinä maanantaiaamuna Flemingin kirjakaupan ovea ei avattu, vaikka uteliaita asiakkaita kävi kahvaa nykimässä enemmän kuin koskaan. Duncan ilmoitti Bettylle, ettei yhden aamupäivän myynti voisi koskaan korvata sitä, että hän saisi olla itse kuulemassa Ruthin tarinaa.

Tohtorin luvalla Betty oli siirtynyt yöksi omaan vuoteeseensa, ja rouva Wallace oli oikaissut itsensä sohvalle. Hän oli selitellyt jotakin suuresta lautastiskistä, jonka jälkeen ei muka jaksanut lähteä kotiinsa, mutta kieltäytynyt ehdottomasti nukkumasta vierashuoneessa. Niiinpä kaikki arvasivat hänen torkkuvan koiranunta ja vahtivan, ettei Ruth karkaisi uudestaan.

Betty ei ollut kysynyt tohtorilta, saisiko hän nousta aamulla vuoteesta, koska oli pelännyt vastausta. Kun istuminen sängyn laidalle ei kuitenkaan aiheuttanut kipua eikä pahaa oloa, ja kun pikkuinenkin tuntui olevan aamulla virkeä, hän oli päättänyt pukeutua ja tulla alakertaan aamiaiselle.

Koivurannan keittiössä oli tuskin koskaan syöty niin hiljaista aamiaista. Duncanin silmänaluset olivat mustat ja hän yski, ja jopa tarmokas rouva Wallace vaikutti uupuneelta. Betty oli omissa ajatuksissaan ja kuunteli, milloin keittiön takaisessa kamarissa noustaisiin ylös. 

-Minä menen soittamaan koululle, että Ruth on tänään kotona, Duncan sanoi ja nousi, kun kello tuli kahdeksan.

Betty nyökkäsi ja murenteli paahtoleipäänsä. Rouva Wallacen huokaus tuntui sisältävän kaikki maailman murheet.

Duncan palasi juuri puhelimesta, kun he kuulivat Ruthin vuoteen narahtavan seinän takana ja kevyiden askelien tassuttelevan pesupöydän luo.

-Hyvä Jumala, anna minulle viisautta, Betty rukoili huomaamattaan ääneen.

Viimein kamarin ovi raottui hiljaa ja Ruthin kalpeat kasvot kurkistivat keittiöön.

-Oli jo aikakin nousta, tyttö, rouva Wallace sanoi. –Olen pitänyt sinulle puuroa lämpimänä.

Ruth silmäsi huonetta. Hänen ilmeestään näki, että hän ymmärsi kaiken olevan hullusti: seinäkello näytti jo yhdeksää, mutta häntä ei ollut herätetty kouluun, ja Duncan istui sormeilemassa hermostuneesti sanomalehteä eikä ollut kaupassa.

-Tulehan nyt syömään, Betty sanoi. –Puhutaan sitten.

Ruth nieli urheasti kaksi lusikallista puuroa ja tuijotti sen jälkeen alas teehensä kuin olisi etsinyt sieltä viisautta. Kun Betty työnsi oman kuppinsa pois, Duncan taitteli lehtensä kasaan ja rouva Wallace alkoi kovalla kolinalla ottaa kaapista pyykkipataa, tyttö ymmärsi, ettei pääsisi enää pakoon.

Betty vilkaisi Duncaniin ja tämä vilkaisi häneen. Kumpikaan ei tiennyt mitä sanoa, miten aloittaa. Vihdoin Duncan rykäisi.

-Sinulla taisi olla aika epämiellyttävä yö hiilikellarissa?

Ruth hätkähti. Hän ei selvästikään ollut osannut odottaa myötätuntoa.

-Siellä oli pimeää… minua pelotti, en tiennyt pääsenkö enää pois, hän kuiskasi.

-Toivottavasti nyt ymmärrät, että on helpompi vastata omista teoistaan kuin koettaa paeta niiden seurauksia, Duncan sanoi vakavasti. Jossakin toisessa tilanteessa Bettyä olisi hymyilyttänyt — Duncanistahan tulisi erinomainen pyhäkoulunopettaja!

-Minä — minä ajattelin, että te haluatte minusta eroon — kaiken sen jälkeen!

-Eikö mieleesi tullut, että olisit voinut kysyä asiaa meiltä, ennen kuin lähdet juoksentelemaan pitkin katuja ja viet puolelta kaupungilta yöunet? Minä henkilökohtaisesti en ollut erityisen ihastunut joutuessani rämpimään pitkin järvenrantoja kaatosateessa koko yön. Ja Betty pelästyi niin, että vauva olisi saattanut olla vaarassa.

Kyyneleet pulpahtivat Ruthin poskille, eikä hän sanonut mitään.

-Ruth kulta, Betty melkein kuiskasi. –Et kai sinä kuvitellut, että me pitäisimme sinusta huolta vain niin kauan, kuin olet täydellisen kiltti? 

-Niin mutta… minä kuulin, kun Bobbyn äiti kertoi…

-Bobbyn äiti oli hyvin järkyttynyt, ja niin olin minäkin. Lapsi kulta, mistä mieleesi saattoi tulla valehdella niin hirvittävästi!

Ruth nosti hämmästyneenä päänsä.

-Enhän minä valehdellut!

Rouva Wallace, joka oli pumpunnut pyykkipataan vettä, tuhahti äänekkäästi, mutta sai olluksi sekaantumatta keskusteluun.

-Minä en tiedä, miten Claymuirissa määritellään valehtelu, mutta minulle on opetettu, että se on sellaisen kertomista mikä ei ole totta, Duncan sanoi. –En muista kuulleeni, että äitisi olisi ollut rikas ja kuuluisa filmitähti, että isälläsi olisi Kanadassa kultaa ja kartano, ja että sinulla edes olisi sisarta!

-Niin mutta — minä haluaisin, että olisi!

Betty ravisti päätään kuin olisi epäillyt, että hänen korvissaan oli vikaa.

-Mitä sinä tarkoitat? hän kysyi yrittäen pitää äänensä rauhallisena. Lasten logiikka saattoi joskus olla omituista, mutta Ruth oli sentään jo iso tyttö!

-Sinä sanoit, Betty, kun minä menin kouluun, että täällä kukaan ei tiedä minusta muuta kuin sen, mitä haluan kertoa, ja että suhtautuminen minuun riippuu minusta itsestäni! Ruthin ääni oli melkein syyttävä.

Betty voihkaisi ja hieroi otsaansa.

-Niin minä sanoin, hän vastasi edelleen pakotetun kärsivällisesti. –Mutta en minä sanonut, että sinun pitäisi keksiä omasta päästäsi asioita! 

-Niin mutta minä halusin kertoa sellaista, minkä toivoisin olevan totta!

Hellanluukku pamahti kuin tykinlaukaus, kun rouva Wallace sulki sen lisättyään lieteen puuta. Sitten hän marssi huoneesta hameenhelmat hulmuten hakemaan likapyykkiä — todennäköisesti kuitenkin rauhoittamaan itseään.

Betty toivoi, että olisi voinut seurata rouva Wallacea. Jos Ruthin ajatuksenkulku oli tuollaista, miten tämän voisi saada käsittämään!

-Ruth, Duncan sanoi äänellä, joka oli kireä hermostuksesta. -Et kai sinä väitä luulevasi, että ei ole valehtelemista kertoa ihmisille asioita, joiden toivoisi olevan totta? Pitäisitkö sinä minua rehellisenä, jos kertoisin kaikille uusille tuttavilleni olevani miljoonamies ja Pohjois-Euroopan menestynein kirjakauppias, jonka vaimo on saanut kirjoistaan Alfred Nobelin palkinnon?

Ruth painoi päänsä.

-Kai sinä nyt käsität, että tarkoitin sinun voivan kertoa todellisesta taustastasi mitä haluat — ettei sinun tarvitse mainita isäsi ongelmia, mutta sen sijaan voit kertoa, miten paljon vanhempasi sinua rakastivat! Betty huudahti.

Ruth alkoi nyyhkyttää.

Duncan huokasi, nojautui tuolissaan taaksepäin ja hieroi kasvojaan.

-Minähän sanoin sinulle, etten osaa kasvattaa lasta, hän mutisi Bettylle.

-Kyllä minä… kyllä minä tiesin, että tein väärin, Ruth äkkiä kuiskasi. –Mutta minä halusin niin kovasti olla kuin muutkin — että minullakin olisi vanhemmat, joista voisin olla ylpeä!

-Voi lapsi kulta, Betty parahti. –Väitätkö sinä, ettet ole ylpeä vanhemmistasi?

-Isä juo — ja äiti pesi ihmisten pyykkiä!

-Isäsi ja äitisi ovat hyviä ihmisiä, joita elämä vain on kohdellut kaltoin, Betty sanoi lujasti. –Isälläsi on oma heikkoutensa, mutta muistanet minun sanoneen, että niin on meillä kaikilla — kaikkien heikkoudet eivät vain näy ulospäin. Ja äitisi oli ahkera, hyvä nainen, joka teki kaikkensa pitääkseen perheen leivässä ja kasvattaakseen sinusta kunnon ihmisen. Rouva Wallace alkaa aivan näillä hetkillä pestä meidän pyykkiämme, väitätkö sinä hänelle, että se olisi jotenkin halveksittavaa?

Ruth itki nyt niin, ettei saanut puhutuksi mitään. Duncan kolautti tuoliaan taaksepäin, nousi ja meni ikkunaan. Betty tunsi alkavaa päänsärkyä. Ehkä hänen olisi pitänyt jäädä vuoteeseen.

Keittiössä ei hetkeen kuulunut muuta kuin tulen rätinä, pyykkipadan alkava kohina, kellon naksutus ja Ruthin itku. Betty laski vapisevan kätensä sydänalaansa ja ajatteli tuskaisena, häpeäisikö pikkuinenkin joskus heitä.

-Joskus olisi kieltämättä mukavaa olla jotakin muuta kuin on, Duncan sanoi äkkiä ikkunan luota. –Ja kun tapaa uusia ihmisiä vieraassa ympäristössä, on helppo antaa itsestään siloitellumpi kuva ja toivoa, että se olisi totta. Kyllähän me aikuisetkin siihen joskus sorrumme. Tiettyyn pisteeseen asti sitä voidaan kutsua hyväksi käytökseksi, sen jälkeen valehteluksi.

Ruth niisti nenänsä eikä sanonut mitään.

Duncan kääntyi ikkunan luota ja laski kätensä Bettyn harteille.

-Kun Betty tuli Claymuiriin opettajaksi, hän piti sinusta heti sinun itsesi takia. Kuitenkin hän tiesi kaiken vanhemmistasi ja kodistasi. Luuletko sinä, etteivät muut voisi pitää sinusta juuri sellaisena kuin oikeasti olet?

-E-en minä tiedä, Ruth sopersi. –Minä — aluksi minä — annoin ymmärtää, että olen vähän paremmasta perheestä. Ja sitten Bobby ja muut halusivat kuulla lisää, ja minä kerroin. Minä ajattelin, että se oli vähän kuin… näyttelemistä. Niin kuin silloin koulussa.

-Voi rakkaani, Betty puuskahti. –Näyttelemistä on vain se, kun yleisö tietää katsovansa näytelmää!

-Kyllä minä sen ymmärsin… toisaalta… siksi minä en tahtonut kutsua Bobbya tänne, ettei hän puhuisi mitään… ja kun minä sitten näin, että hänen äitinsä tiesi… Ruth niiskaisi. –Ja kun minä tiedän, että teillä on puutetta rahasta, niin ajattelin että on parempi mennä pois, ettei teidän tarvitse elättää minua!

-Mitä sinä sanot? Duncan kysyi terävästi.

-Kuulinhan minä, kun te puhuitte lainoista ja rahoista! Ruth nosti päätään melkein uhmakkaasti. 

-Me emme sanallakaan sanoneet, että haluaisimme sinut täältä pois, Betty sanoi moittivasti.

-Niin mutta minä olen ulkopuolinen, ei teidän tarvitsisi…

-Kyllä tarvitsee, Duncan melkein tiuskaisi. –Kun me päätimme pyytää sinut luoksemme asumaan, tiesimme kyllä, että se aiheuttaa kuluja. Mutta pyysimme sinut silti. Käsitätkö? Sinä kuulut nyt perheeseen, halusit tai et, ja vastalahjaksi toivomme ainostaan hivenen säädyllistä käytöstä.

-Ymmärrätkö sinä ollenkaan, miten kauhean huolissamme olimme sinusta, Betty kuiskasi. –Ymmärrätkö sinä ollenkaan, miten rakas olet meille!

-Minäkö? Ruth näytti aidon hämmentyneeltä.

-Sinä juuri, senkin typerä tyttö, puuskahti rouva Wallace, joka purjehti sisään likapyykkikori sylissään. –Jos sinulle olisi tapahtunut jotakin, niin en ymmärrä mihin me olisimme joutuneet. Ja jos sinä uskallat kerran vielä pelästyttää rouva Flemingin tuolla tavoin, niin annan sinulle selkään korkeimman omakätisesti!

Purkaus oli niin yllättävä, että Bettyltä pääsi hermostunut tirskahdus.

-Kiitos, rouva Wallace, Duncan sanoi liioitellun totisesti. –Muotoilitte sen paremmin kuin minä olisin koskaan osannut.

Arka hymy vilahti Ruthin suupielessä.

-Saanko… saanko minä anteeksi? hän kuiskasi äkkiä.

-Luulin jo, ettet koskaan pyytäisi. Betty nousi ja meni pöydän ympäri Ruthin luo. –Tule tänne, lapsi kulta.

Bettyn sylissä Ruth alkoi itkeä uudestaan. Hänen jäykkä, jännittynyt olemuksensa aivan kuin suli, hän kiersi kätensä Bettyn kaulaan ja nyyhkytti sydäntäsärkevästi.

-Minä… minä en voi ikinä enää mennä kouluun, tyttö sopersi. –Enkä Bobbyn luo… hän ei tahdo varmaan enää nähdäkään minua!

-Höpsis, Betty kuiskasi. –Mitenköhän olisi, jos kutsuisimme Cameronit tänään teelle? Sinä voisit sanoa saman, minkä sanoit meille äsken — pyytää anteeksi.  

-Ja huomenna sinä menet kouluun, Duncan jatkoi. –Minä tulen aamulla mukaasi, puhutaan yhdessä opettajalle ja rehtorille. Uskon kyllä, että he ymmärtävät.

-Minä — minä en valehtele koskaan enää! Ruth parahti.

-Sepä nyt vasta olisikin, puuskahti rouva Wallace. –Mikään ei ole niin epämiellyttävää kuin epärehellisyys. Rumakin totuus on valhetta kauniimpi, muista se.

-Enkä minä karkaa koskaan enää!

-Se on lohdullista kuulla, Duncan virnisti. –Rouva Gordonin palvelustyttö parka ei taida hetkeen toipua säikähdyksestään. Ymmärrätkö, miten tyhmästi teit — pahimmassa tapauksessa olisit voinut joutua olemaan kellarissa päiviä!

-Minä… en minä käsittänyt, että ne laittavat luukun ulkopuolelta kiinni. 

-Ei ajatella sitä enää, Betty sanoi. -Nyt sinun on paras mennä lukemaan läksyjäsi. Saat illalla kysyä Bobbyltä, mitä tänään on koulussa opittu, ettet jää jälkeen. Kuulin rouva Cameronilta, että te kisaatte priimuksen paikasta. 

Kun Ruth oli pujahtanut takaisin kamariinsa hakemaan kirjojaan, Betty istui uudelleen ja huokasi syvään.

-Ruth on rohkeampi kuin minä, hän huokasi. –Hän pyytää anteeksi. Minunkin pitäisi.

-Ja keneltä niin? rouva Wallace kysyi.

-Rouva Smithiltä. Sanoin hänelle kamalia asioita lauantaina…

-Mitä sinä sanoit? Duncan tiedusteli kiinnostuneena.

Betty kertoi ja näytti närkästyneeltä, kun Duncan nauroi ja rouva Wallacekin hytkähteli.

-Ei siinä ole mitään hauskaa, että möläytin hänelle vasten kasvoja mitä ajattelen!

-Ei toki, rouva Wallace myönsi. –Ja kuten sanottu, Mary Smithillä on omat syynsä… Mutta tässä tilanteessa sanoisin, että menemällä Smitheille voitte korkeintaan pahentaa tilannetta. Antaa pölyn nyt laskeutua joka suhteessa.

-Eikö minun siis tarvitse mennä hänen puheilleen? Betty kysyi helpottuneena.

-Sinä et mene yhtään mihinkään, Duncan sanoi lujasti. –Paitsi vuoteeseen lepäämään. Ja minä taidan mennä vihdoin avaamaan kaupan. Tulkaa ilmoittamaan, jos Ruth seuraavaksi karkaa Amerikkaan tai tapahtuu jotakin muuta tärkeää.

1 kommentti:

  1. Ihanaa kun on tullut uutta luettavaa!

    Ihanan elämänmakuista tekstiä.

    VastaaPoista