lauantai 25. huhtikuuta 2009

49. luku: Suvanto

Lokakuun 19. päivänä
”Cameronit tulivat eilen illalla meille teelle, Bobby vanhempiensa mukana. Hän on kuvankaunis tyttö mustine kiharoineen ja punaisine poskineen, ulkonäöltään vähemmän sievän Ruthin täydellinen vastakohta. Mutta kuitenkin minä edelleen näen Ruthin kasvoissa jotakin sellaista, jota harvalla on — hänen kasvonsa elävät, hän ei ole nukke.

Ruth parka oli oikein urhoollinen anteeksipyydössään, ja hänen kasvonsa loistivat anteeksiannon jälkeen kuin aurinko. Sen jälkeen tytöt katosivat ulos ihmettelemään puutarhaa ja rantaa.

Olimme jo juoneet teen ja istuimme olohuoneessa, kun tohtori MacDonald ilmestyi paikalle. Ellei vieraita olisi ollut, olisin kai saanut aikamoisen nuhdesaarnan. Mutta toivottavasti hän näki olemuksestani ja ilmeestäni, että voin paljon paremmin.

Tänä aamuna Duncan meni viemään Ruthin kouluun. En tiedä, mitä kansliassa puhuttiin, enkä aio kysyä. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, ettei minun tarvinnut mennä. Sen jälkeen, mitä lauantaina suustani päästin, en enää luota kieleeni.

Sen sijaan soitin äsken äidille ja kerroin viikonlopun tapahtumat. Olen erittäin kiitollinen siitä, ettei kukaan soittanut hänelle lauantaina, sillä hän oli suunniltaan järkytyksestä, vaikka kuuli asioista minulta.

-Pitäisikö sinun tulla vähäksi aikaa kotiin lepäämään? hän kysyi.

-Minun kotini on nyt täällä, sanoin lujasti.

Mutta mitä lepäämiseen tulee, yritän nyt kyllä ottaa tohtorin ohjeet todesta. En aio istua enää koko päivää pöytäni ääressä vääntämässä kasaan tarinoita, joita alkaa pursua jo korvistani ulos. Sen sijaan olen päättänyt välillä käydä ulkona ja alkaa varustaa lastenkamaria pikkuisen tuloa varten.

Duncanin yskä tuntuu pahentuneen viikonlopun jälkeen. Toivon, ettei Ruth huomaa sitä, tyttöparka on suunniltaan tunnontuskista jo pikkuisenkin takia. Mutta olen huolissani.”

Lokakuun 21. päivänä
”Jos Ruthin toilauksista pitäisi sanoa jotakin hyvää, niin sen, että olen saanut ensimmäiset todelliset ystäväni Fort Williamissa. Fiona Cameron on mainio, mutta melkein vielä iloisempi olen Alice Gordonin vähittäisestä avautumisesta.

Tänään kävelin puutarhassa, kun Alice ilmaantui aidan toiselle puolelle ja kysyi arasti, haluaisinko tulla hänen luokseen teelle. En ollut uskoa korviani, sillä tohtorin mukaan Gordonin taloon ei kahdeksaan vuoteen ole ketään kutsuttu. Mutta tietenkin lupasin tulla.

Sovittuna aikana pujahdin  rantatielle ja Alicen portista sisään. Hänen puutarhastaan näkee, että se on puutarhurin ammattitaitoisessa hoidossa — mutta kuitenkin siitä näkee myös, ettei siellä koskaan juokse lapsia leikkimässä, ei koskaan istuta rupattelemassa ystävien kanssa, ei koskaan kuljeta ihanissa tulevaisuudenhaaveissa. Jos puutarha voisi olla museo, tämä puutarha olisi sitä.

Kolkuttaessani takaoveen hovimestari avasi, kumarsi juuri oikeassa kulmassa ja otti hattuni. Hänen ilmeestään kuitenkin näki, että vierailuni oli tässä talossa ennenkuulumaton.

Jollakin tavalla Alicen talosta tuli mieleeni Miriamin koti, Lime House. Sielläkin tunnelma on pysähtynyt, vaikka kaikesta näkee, ettei se johdu varattomuudesta.

Mutta siinä missä Miriamin parantuva kunto ja iloinen nauru on puistellut unohduksen seittejä Lime Housen kristallikruunuista, Gordonin talossa eletään yhä sitä päivää, jolloin Andrew Gordon kaatui junan eteen. (On kummallinen sattuma, että molempien rajanaapuriemme nimi on Andrew. Kuitenkin toinen heistä aiheuttaa pelon väristyksiä siinä missä toista kaivataan sydämen pohjasta.)

Alice riensi minua vastaan ujona kuin koulutyttö, jonka uusi luokkatoveri tulee ensimmäisen kerran käymään. Huomasin, että hän ei ollut kokonaan mustissa — harmaa pusero oli uusi. En kuitenkaan tohtinut sanoa siitä mitään.

-Haluatko katsella ympärillesi? Alice kysyi toiveikkaasti.

-Tietenkin haluan, olen kuolla uteliaisuudesta, vastasin nauraen.

Niin me kiersimme suuren, aution talon kaikki huoneet. Alice kertoi niistä tavalla, joka jälleen toi mieleeni museon — hän opasti minua menneeseen aikaan. Tässä salissa he ehtivät pitää kahdet tanssiaiset; kirjastossa Andrew yleensä vastaanotti omia vieraitaan ja arkihuoneessa Alice omiaan; sunnuntaipäivällisen he söivät suuressa ruokasalissa, vaikka yleensä käyttivät pienempää.

Olisin mieluusti kysynyt, mitä näissä huoneissa tapahtui nykyään. Mutta kerrankin sain pidetyksi suuni kiinni. Alicesta näki, että hänellä oli valtava tarve puhua entisistä ajoista, niistä kuukausista, jotka he ehtivät olla naimisissa ennen onnettomuutta. Hänen silmänsä loistivat, hän muisti yksityiskohtaisesti hauskoja tapahtumia ja sutkauksia. Eikö hän ollut saanut puhutuksi niistä kenellekään kahdeksaan vuoteen?

Tee oli katettu meille mainittuun arkihuoneeseen, joka on kaksi kertaa isompi kuin meidän olohuoneemme. Teepöytä notkui leivonnaisia, niin että aloin epäillä myös keittäjättären päässeen ensimmäisen kerran kahdeksaan vuoteen purkamaan haluaan ja taitoaan loihtia ihania herkkuja talon vieraille.

Pöydässä Alice aivan kuin havahtui siihen, että oli puhunut niin paljon itsestään. Hän kyseli minun ja pikkuisen vointia, tiedusteli Duncanista ja ennen kaikkea Ruthista. Mietin hetken, paljonko voin kertoa hänelle, ja kerroin lopulta kaiken. Jos ihminen on pystynyt eristäytymään maailmasta kahdeksan vuotta, hän tuskin juoksee ensimmäisenä kaupungille juoruamaan muiden asioista.

-Ruth parka, Alice huokasi, kun olin lopettanut. –Kun puhutin häntä täällä sunnuntaina, hän oli vuorenvarma siitä, että te halusitte hänestä eroon.

-Mistä hän on saattanut saada sellaista päähänsä!

-Ilmeisesti hän on tottunut siihen, että maailmassa kelpaa vain, jos on täydellinen. Ja hän mainitsi — suo nyt anteeksi, Betty — hän mainitsi raha-asiat.

Huokasin vähän.

-Onhan meillä tiukkaa rahasta velan takia, sanoin suoraan. Alicelle on jotenkin hyvin helppo puhua suoraan. –Mutta ei se sitä tarkoita, etteikö meillä olisi varaa elättää Ruthia.

-Minä olen miettinyt häntä paljon näinä päivinä, Alice sanoi hiljaa. –Miettinyt sitä, miten tuollaiseen vankilaan itsensä kahlinneen tytön saisi vapaaksi.

Hätkähdin niin, että läikytin teetä lautaselle. Mahtoiko Alice tajuta lainkaan, että oli itsekin rakentanut itselleen vankilan! Ilmeisesti ei, koska hän ei huomannut hämmennystäni.

-Minä tiedän, että hän saa sinulta ja Duncanilta paljon rakkautta ja huolenpitoa, Alice jatkoi. –Ja kuitenkin lapsi kuvittelee, että hänen on koko ajan ansaittava se, että hänestä pidetään.

-Minä olen hyvin huolissani hänestä, sanoin jälleen suoraan. –Näiden tapahtumien jälkeen Ruthin pitäisi saada elää rauhallista elämää, niin hän vähitellen ehkä tajuaisi ihmisen olevan arvokas omana itsenään. Mutta saattaa olla, että vuodenvaihteen tienoilla hänen isänsä jo lähettää hänelle laivalipun ja tahtoo hänet luokseen Kanadaan — enkä minä voi tietää, millaisiin oloihin.

Kun illan hämärtyessä palasin kotiin, olin itsekin syvissä ajatuksissa. Alicen kanssa puhuminen oli tavallaan selvittänyt Ruthin ongelmia. Mutta toisaalta olin epätoivoinen.

Kulkiessani puutarhamme läpi ovelle näin keittiön ikkunasta Ruthin istumassa pöydän ääressä läksykirjoineen. Rouva Wallace kuivasi astioita ja puhui jotakin. Duncan näkyi menevän olohuoneen ovesta paitahihasillaan lehti kainalossa ja taputtavan ohimennessään Ruthin päätä.

Näkymä oli niin kodikas ja turvallinen, että tunsin kyyneleet silmissäni. Mitä muuta me vielä voisimme Ruthille antaa? Jollei tämä riitä, mikä riittää?”

Lokakuun 25. päivänä
”Tänään Cameronit kutsuivat meidät suoraan kirkosta lounaalle, ja niin ajoimme heidän vaunuissaan kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle maatilalle.

Ruth ja Bobby olivat tohkeissaan saadessaan esitellä meille rakennuksia ja eläimiä ja omat piilopaikkansa, jossa he kuulemma tapaavat puhua ’salaisia asioita’. Tästä kertoessaan Ruth vilkaisi minuun vähän huolestuneena — ilmeisesti hän pelkäsi, että luokittelisin ’salaiset asiat’ samaan kastiin filmi-tähtiäidin ja miljonääri-isän ja näkymättömän sisaren kanssa.

Lounaan jälkeen tytöt katosivat ulos Bobbyn kolme sisarusta mukanaan. Me aikuiset istuimme ruokapöydän ääressä pitkään sen jälkeen, kun viimeinenkin pisara jälkiruokaa oli syöty, ja puhuimme kaikesta taivaan ja maan välillä.

Fiona muistutti minua siitä, että olin luvannut kirjoittaa naisyhdistyksen hyväksi runon ja kertomuksen ja tiedusteli, toivoisinko hänen peruuttavan sen päätöksen. Minä vakuutin, että pystyisin kyllä kirjoittamaan molemmat.

-Ajattelin, että Ruth voisi lausua runon adventtijuhlassa, Fiona sanoi yllättäen. –Se tekisi hänelle hyvää. Ja Bobby sanoi, että hän on uskomattoman lahjakas esiintyjä.

-Niin — tiedän, sopersin. –Mutta mitä… mitä muut naisyhdistyksessä mahtavat ajatella? Kaiken sen sotkun jälkeen, mitä Ruth…

-Oh, mitään sotkua ei olisi tullut, ellei Mary Smith olisi alkanut ilkeäksi! Joten kaikkien myötätunto on Ruthin puolella. Fiona hymyili minulle.

Duncan oli hiljainen aterian ajan, samoin kotimatkalla. Kun Mike Cameron oli jättänyt meidät kyydistään ja kävelimme polkua pitkin puutarhaan, tartuin hänen käteensä. Se oli tulikuuma.

-Uskallakin, Duncan sanoi lujasti, kun ehdotin tohtori MacDonaldille soittamista.

Hän ei yski enää niin kovin, joten ei se kovin vakavaa voi olla, eihän?”

2 kommenttia: