tiistai 28. huhtikuuta 2009

50. luku: Sataa

Lokakuun loppupuoli oli pimeä ja sateinen, mutta ensimmäisen kerran Betty huomasi nauttivansa huonosta säästä. Se antoi hyvän syyn käpertyä takan eteen tai keittiön pöydän ääreen ja olla menemättä ulos. 

Ruthille ostettiin öljykangastakki, jotta hän ei kastelisi itseään koulumatkoilla ja kanoja hoitaessaan. Se oli tytölle niin suuri ihme, että hän halusi säilyttää sitä huoneessaan. Kukaan ei ollut koskaan aiemmin kyennyt suojelemaan häntä sateelta.

Duncan oli edelleen hiljainen ja uupunut. Istuessaan aamupäivisin kirjoituspöytänsä ääressä Betty kuuli, ettei hän rupatellut kauppaan tuleville asiakkaille yhtä hilpeästi kuin aiemmin. Hän vaikutti kuumeiselta, mutta väitti olevansa täysin kunnossa. Ja toisaalta hän yski vain jonkin verran — siihen Betty pani toivonsa.

Ruthin seikkailusta oli kulunut pari viikkoa, kun tohtori MacDonald ilmaantui Koivurantaan torstaikäynnilleen pari tuntia normaalia aiemmin.

-Sairaala on tupaten täynnä, taudit tuntuvat suorastaan kiehuvan täällä nyt syysmyrskyjen myötä, hän selitti. –Tässä välissä minulla oli taukoa, mutta sitten minun pitäisi kiiruhtaa takaisin, joten ajattelin piipahtaa teillä nyt. Saamme sairaalaan toisen lääkärin ylihuomenna, mutta siihen asti minun pitäisi pärjätä.

-Kyllä se meille sopii, Betty sanoi. –Itse asiassa oikein hyvin, sillä — uskotteko, että Alice Gordon on tulossa meille tänään illalliselle!

-Rouva Gordon? tohtori puuskahti. –Taivas olkoon kiitetty. Mitä te olette tehnyt hänelle, rouva Fleming?

Betty nauroi.

-En mitään, hän sanoi. –Itsehän te arvelitte, että hän kaipaa ikäistään seuraa… Duncan on tosin vielä kaupassa, mutta hän sulkee sen aivan kohta. Ruth kiltti, juoksetko sanomaan Duncanille, että tohtori on jo täällä ja hänellä on kiire.

Ruth, joka oli istunut keittiön pöydän ääressä läksyjään lukien, hypähti pystyyn ja kiiruhti väliovelle. Vaikka hän ei enää pitänyt lääkäreitä yhtä varmoina kuoleman sanansaattajina kuin aiemmin, hän oli silti kiitollinen jokaisesta tekosyystä, jolla pääsi pois tohtori MacDonaldin läheisyydestä.

-Miten te olette voinut, rouva Fleming? tohtori kysyi.

-Hyvin, kiitos. Olen yrittänyt elää rauhallisesti.

-Hän on ollut oikein kiltti, rouva Wallace vakuutti ja alkoi täyttää vesipannua. Hänen vakaa uskomuksensa oli, että tee auttoi kaikkeen — jopa lääkärien liikarasitukseen.

Samassa väliovi pamahti auki ja Ruth syöksyi huohottaen sisään.

-Betty — rouva Wallace, hän läähätti, -tohtori!

Hän ei ehtinyt sanoa enempää. Fergus MacDonald, joka oli tyytyväisenä huokaisten istahtanut hetkeksi pöydän ääreen, hyppäsi pystyyn ja harppoi myymälään. Rouva Wallace puolestaan tarttui Bettyn käsivarteen, kun tämä yritti seurata perässä.

-Me emme mene sinne nyt, rouva Wallace melkein kuiskasi. –Tohtori pyytää, jos — jos tarvitsee.

-Niin mutta… Ruth, mitä tapahtui!

Ruth oli kalpea ja vapisi.

-Duncan makasi siellä, hän kuiskasi. –Tiskin takana!

-Makasi? Betty toisti soinnittomasti.

-Minä… minä ravistelin häntä ja hän… hän oli tulikuuma ja valitti!

Samassa he kuulivat raskaita askeleita ja välioven vingahduksen, kun se retkahti seinää vasten. Rouva Wallace ei saanut enää pidellyksi Bettyä, joka kiiruhti käytävään niin nopeasti kuin pääsi.

-Vuode valmiiksi, tohtori sanoi. Hän oli heittänyt Duncanin käden hartioilleen ja talutti — melkein raahasi — tätä eteenpäin. –Heti paikalla.

Katkerasti Betty tajusi, että hänen oli nyt parasta astua sivuun. Rouva Wallace kiiruhti hänen ohitseen portaisiin kuin nuori tyttö, eikä hänestä ollut edes antamaan Duncanille tukea toiselta puolen, kun tohtori hitaasti, rappu rapulta, auttoi tämän yläkertaan.

Betty jäi tuijottamaan heidän peräänsä. Hänen jalkansa painoivat kuin ne olisi valettu sementtiin, hän ei pystynyt liikahtamaan ennen kuin kuuli, että makuuhuoneen ovi suljettiin ja tohtori lähti palaamaan alakertaan.

Myöhemmin Betty aina muisti, että sinä päivänä olisi alkanut sataa vasta tuolla hetkellä. Rouva Wallace vakuutti, että oli satanut koko päivän. Mutta silti Bettyn ajatuksissa aurinko paistoi siihen hetkeen asti, jolloin tohtori laskeutui raskain askelin alas portaita rouva Wallacen seuraamana. Hän näytti todella väsyneeltä — mieheltä, joka ei kaivannut enää lisätyötä.

Astuttuaan viimeisen rapun alas tohtori katsoi Bettyyn ja nielaisi.

-Keuhkokuume, hän sanoi hiljaa. –Teidän kannattaisi ehkä ilmoittaa hänen perheelleen.

-M-mitä? Betty äännähti tajuamatta hetkeen mitä oli kuullut. Ruth alkoi nyyhkyttää keittiön ovella.

-Keuhkokuume, tohtori toisti ja meni ottamaan takkinsa. Hän vilkaisi haikeasti vesipannua, joka kiehui itsekseen liedellä. 

-Niin mutta — hänellä oli keuhkokuume kaksi vuotta sitten, Amerikassa! Betty sopersi, aivan kuin tämä tosiseikka olisi estänyt tautia iskemästä enää koskaan uudelleen.

-Tiedän. Mutta hän kastui silloin pari viikkoa sitten ja vilustui — sanoin hänelle viime torstaina, että hänen pitäisi sulkea kauppa pariksi päiväksi ja levätä, ettei vilustuminen muuttuisi pahemmaksi. Tohtori puri huultaan. –Rouva Fleming, minä en halua valehdella teille. Tilanne on vakava.

Betty ajatteli, että hänen kuuluisi kai nyt pyörtyä, tai vaipua valittaen istumaan, kuten silloin kun oli kuullut Ruthin valehtelusta. Mutta hän seisoi tukevasti omilla jaloillaan, kun tohtorin kauheat sanat upposivat hänen sisimpäänsä.

-Mutta… paraneehan hän silti? Betty lopulta kuiskasi.

Tohtori heitti takin niskaansa.

-Ihmeitä tapahtuu, hän sanoi. –Jos keuhkot ovat kuluneen kesän aikana jo ehtineet vahvistua — jos hänen yleiskuntonsa on parantunut — jos hyvä Jumala tahtoo…  

Samassa oveen kolkutettiin. Betty oli hypähtää ulos nahoistaan kunnes tajusi, että sen täytyi olla Alice Gordon.

Ja niin se olikin. Alicen hymy, joka oli aristeleva, aivan kuin hän olisi pitänyt hiukan arveluttavana iloita julkisesti mistään, sammui hänen nähdessään oven avaavan rouva Wallacen ilmeen. Kun Betty nopeasti kertoi, mitä oli tapahtunut, Alicen kasvoille valahti jonkinlainen väsynyt alistuneisuus, aivan kuin hän olisi nuhdellut itseään siitä, että oli erehtynyt odottamaan elämältä mitään hyvää.

-Yritän irrottaa tänne yöksi hoitajattaren, jos suinkin onnistun, ja tulen myöhemmin käymään ja antamaan lisää lääkettä, kunhan saan asiat sairaalalla taas kuntoon, tohtori sanoi ja otti laukkunsa.

-Voi — minä voin jäädä, Alice sanoi yhtäkkiä. –En minä ole mikään sairaanhoitaja, mutta — haluaisin auttaa. En voinut tehdä mitään Andrew’n hyväksi… Hänen äänensä haipui hetkeksi. 

-Niin mutta ethän sinä voi — miten sinä jaksaisit, Betty parahti toiveikkaana.

–Minä valvon paljon öisin joka tapauksessa. Alice katsoi häneen surumielisesti. –Jos minusta vain on jotakin apua, anna minun auttaa!

Tohtori katsoi hetken häneen ja nyökäytti sitten päätään kuin olisi käynyt keskustelun itsensä kanssa ja tullut myönteiseen päätökseen.

-Ainakin tänä yönä, ehkä meillä sitten sairaalassa paine helpottaa, hän sanoi. –Nyt minun on mentävä. Tulen takaisin heti kun voin.

Alice riisui takkinsa ja hattunsa ja seurasi rouva Wallacea, joka lähti uudestaan kiipeämään yläkertaan. Betty aikoi mennä heidän mukanaan, kun hän yhtäkkiä muisti, että myymälän ovi oli varmasti jäänyt auki. Se oli tällä hetkellä murheista pienimpiä, mutta silti hän meni väliovesta varaston läpi kauppaan ja lukitsi oven.

Ennen kuin sammutti valot, Betty jäi hetkeksi katselemaan ympärilleen. Kauppa oli jotenkin niin Duncanin näköinen. Tämä oli järjestänyt kirjat ja tarvikkeet uudelleen, ja tuonut sisähuoneista pari tuolia kamiinan ympärille, niin että asiakkaat saivat halutessaan lämmitellä ja seurustella vähän aikaa. Kassakoneessa oli varmaankin vielä päivän kassa — se pitäisi laskea. Jos hän jaksaisi huomenna… Pitäisikö kauppa avata? Ellei sitä avattaisi, millä he maksaisivat lääkärinlaskun?

Äkkiä Betty toivoi, että olisi pyörtynyt tai edes itkenyt. Silloin kun Ruth oli kadonnut, itku oli vähän helpottanut, mutta nyt hän oli kuin kylmä kone, turta ja jäykkä. Miksei hän tuntenut mitään?

Samassa varastosta kuului kevyitä askeleita ja Ruth kurkisti sisään. Hänen poskillaan virtasivat kyyneleet, jotka olivat jo kastelleet tumman läikän esiliinan rintamukseen.

-Betty, hän kuiskasi tuskin kuuluvasti. –Betty, anna anteeksi! Se on minun syytäni!

-Mitä niin? Mikä on sinun syytäsi?

-Että Duncan on sairas — ellei hän olisi joutunut etsimään minua, hän ei olisi vilustunut…

Tunteet palasivat sellaisella voimalla, että Bettyn oli otettava tukea lähimmästä hyllystä. Turtumus oli tiessään, hän tunsi sokeaa raivoa, hän halusi syyttää jotakuta, vaatia jonkun vastuuseen tästä, koska silloinhan asiat järjestyivät, kun oli ketä syyttää. Hän tunsi vastustamatonta halua ravistella Ruthia, huutaa tälle, että jos tämä olisi käyttäytynyt järkevästi, kaikki olisi hyvin.

Tunne oli väkevä, mutta meni onneksi ohi silmänräpäyksessä. Betty käänsi valokatkaisijaa, joka sammutti lamput myymälästä mutta ei näyteikkunasta. Sitten hän ojensi kätensä Ruthia kohti.

-Lapsi kulta, tietenkään se ei ole sinun syytäsi. Jos Duncan olisi vaihtanut heti vaatteet — jos hän olisi levännyt, kuten tohtori käski — tule tänne nyt ja lakkaa heti paikalla puhumasta typeryyksiä!

Ruth painautui nyyhkyttäen hänen syliinsä ja Betty silitti hänen silkkistä tukkaansa.

-Kas niin, kultaseni, nyt meidän pitää olla oikein reippaita, hän kuiskasi. –Haluathan sinä auttaa Duncania, eikö niin? Silloin sinun pitää olla oikein urhoollinen. Menepä nyt keittiöön ja kata pöytä, sillä Alicen pitää saada ruokaa, sitä vartenhan hän tuli. 

Ruth tuntui rauhoittuvan saadessaan jotakin järkevää tekemistä ja livahti keittiöön Bettyn noustessa yläkertaan.

Makuuhuoneen ovi oli raollaan ja Betty avasi sen hiljaa. Hän vavahti muistaessaan, miten Duncan oli öljynnyt saranat aiemmin syksyllä.

Huoneessa oli hämärää, sillä verhot oli vedetty pimenevän ikkunan eteen ja vain yksi lamppu paloi yöpöydällä. Alice oli nostanut tuolin vuoteen viereen ja kasteli parhaillaan pyyhettä kylmää vettä täynnä olevassa pesuvadissa, jonka rouva Wallace oli tässä välissä ehtinyt hänelle antaa.

Betty melkein hiipi sisään ja istuutui omalle puolelleen vuodetta. Hän ei tiennyt, nukkuiko Duncan vai hourailiko. Tämä makasi silmät suljettuina, iho oli kuuma, hän valitti hiljaa. Nyt Betty kuuli, miten hänen hengityksensä korisi. Eikö hän todellakaan ollut kuullut sitä aiemmin? Eikö hän ollut halunnut kuulla? Miksei hän ollut kutsunut tohtoria?

Alice Gordon väänsi pyyhkeestä liiat vedet ja pyyhki sillä Duncanin polttavaa ihoa. Betty tarttui miehensä käteen, joka haparoi levottomasti peitteellä, ja puristi sitä kuin olisi tahtonut väkivalloin pitää Duncanin luonaan.

-Tästä selvitään, Betty, Alice äkkiä kuiskasi, ojensi oman solakan kätensä ja tarttui lujasti Bettyn käteen. –Tiedätkö, minä olen aivan varma siitä, että tästä selvitään.

2 kommenttia:

  1. Hui, pelottava käänne, keuhkokuume oli tuohon aikaan vaarallinen sairaus! Voi kunpa Duncan paranisi...

    VastaaPoista
  2. Hui, täähän menee jännäksi!

    VastaaPoista