lauantai 2. toukokuuta 2009

51. luku: Kun hätä on suurin

Herätessään seuraavana aamuna Betty ei ensin tajunnut missä oli. Tapetti oli vieras ja vuode myös. Sitten hän yhtäkkiä käsitti — hän oli Koivurannan vierashuoneessa. He olivat ajatelleet, että oli parempi antaa Duncanin sairastaa rauhassa…

Mitä kello oli? Joko Alice oli mennyt? Betty nousi niin nopeasti kuin pystyi ja heitti aamunutun yöpaitansa peitoksi kiiruhtaessaan ylähallin halki makuuhuoneen ovelle.

Alicea ei näkynyt, vuoteen vieressä istui rouva Wallace, joka yritti tiputtaa edes vähän kauravelliä Duncanin huulten lomasta.

-Rouva Fleming, joko te heräsitte? Olisitte nukkunut vielä, hän kuiskasi. –Rouva Gordon lähti kotiin. Hän lupasi tulla illalla uudestaan, sillä sairaalan tilanne on mahdoton — lapsi raukka, kunpa hän ei väsyisi liikaa. Ruth meni kouluun, alakerrassa olisi ruokaa.

-Minun pitää… pukeutua, Betty mutisi ja kumartui Duncanin ylle. Ei muutosta eiliseen. Iho oli yhtä kuuma, mies valitti yhä hiljaa.

-Hän… hän on ollut koko yön kovin levoton, rouva Wallace mutisi. –Tohtori sanoo, että… tauti on ankara. Milloin hänen vanhempansa tulevat?

-Heti kun voivat, Betty mutisi. Hän oli illalla soittanut Edinburghiin elämänsä raskaimman puhelun vain kuullakseen, että John-setä ja Alan olivat Etelä-Englannissa jonkin kustantajan vieraina ja kauppa Chrissyn ja Elsie-tädin hoidettavana. He tulisivat pohjoiseen heti kun miehet palaisivat, mutta siihen menisi joka tapauksessa muutama päivä.

Betty peitti kasvot käsiinsä ja alkoi itkeä.

–Voi, miksi — miksi vielä kaikki tämä! Eikö mikään riitä, minä en jaksa enää!  

-Ja mikä kaikki, jos saan kysyä, rouva Wallace sanoi nuhdellen. –Teidän miehenne on sairas, mutta teillä on kaunis koti, hyvä avioliitto, Ruth ja pikkuinen ja hyvä Jumala… On ihmisiä, joilla ei ole mitään niistä.

Betty olisi halunnut rypeä hetken itsesäälin syövereissä, mutta jokin inhottava järjen ääni sanoi, että rouva Wallace oli oikeassa. Mikä hän oli saarnaamaan Ruthille reippaudesta, jos itse käyttäytyi näin lapsellisesti.

-Minä pukeudun ja menen alas syömään, hän mutisi ja meni vaatekaapille. –Kauppa pitäisi avata…

-Niin mutta ettehän te voi, rouva Wallace oli heti huolta täynnä. –Ette jaksa seisoa siellä, ei tohtori sallisikaan!

-Minun on pakko — meillä ei ole varaa pitää sitä suljettuna.

-Eikö joku voisi tulla…

-John-setä auttaa varmaan sitten kun he tulevat. Muutama päivä minun on pärjättävä. Betty yritti keskittyä pukeutumiseen ja hiusten kampaamiseen. Jos hänen oli tarkoitus hoitaa kauppaa, hän ei mielellään saanut näyttää variksenpelätiltä.

Bettyllä oli hyvin vähän kokemusta kaupanpidosta. Hän oli auttanut silloin tällöin Flemingin kirjakaupassa Edinburghissa, ja Koivurantaan muuton jälkeen Duncan oli toki selittänyt hänelle pääpiirteissään mistä mitäkin löytyi ja miten kassakone toimi. Mutta silti ensimmäinen aamupäivä oli yhtä sekamelskaa — varsinkin, kun Bettyllä ei ollut koskaan ollut erityisen terävää laskupäätä.

Toisaalta ulkoinen sekamelska oli vain hyvästä, sillä hänen sydämensä ja sielunsa saivat levätä sen aikaa. Kun hiukan ennen lounasta tuli hiljainen hetki ja Betty istuutui kamiinan viereen lepuuttamaan särkeviä jalkojaan ja hieromaan ristiselkäänsä, kauhu tulvahti hänen ylitseen kuin hyökyaalto.

-Hyvä Jumala, auta minua, hän parahti ääneen, risti kätensä ja nojasi otsansa niihin.

Oven yläpuolella oleva kello kilahti, ja hän melkein hyppäsi tuolilla pelästyksestä. Kynnyksellä seisoi Ruth, ja hänen vieressään — uskomatonta mutta totta — Victoria Smith.

-Onko — miten Duncan… Ruthin kasvoista paistoi kauhu.

-Oh, ei mitään hätää, tilanne ei ole pahentunut, Betty kiireuhti sanomaan tajutessaan, miten Ruth oli hänen asentonsa käsittänyt. –Joko nyt on ruokatunti?

-Victoria tarvitsisi uuden kouluvihon, Ruth selitti ja melkein veti Victorian sisään.

Betty tiesi, ettei Smithin lapsille ollut sinä syksynä ostettu koulutarvikkeita heidän kaupastaan. Ilmeisesti he olivat käyttäneet viimevuotisia vihkojaan ja kyniään, jotka alkoivat nyt olla niin lopussa, että Victorian oli ahdistuttava ostoksille. Vai tuliko hän äitinsä tietämättä?

-Kas niin, katsotaanpa. Betty koetti hymyillä ja meni vihkohyllylle. –Tarkoitat varmaan tällaista ruutuvihkoa? Saat itse valita kannen värin.

Victoria epäröi hetken asiallisen harmaan ja viehättävän viininpunaisen vihon välillä ja päätyi jälkimmäiseen.

-Isällä on tili täällä, hän sitten kuiskasi niin hiljaa, että Betty hädin tuskin kuuli.

-Odotahan vähän. Hän otti esiin ison kirjan, johon Duncan merkitsi tiliasiakkaiden ostot. Tämä oli jatkanut kirjaa herra Fordin jälkeen, ja S-välilehden kohdalta löytyikin Andrew Smithin nimi. Viimeksi Smithit olivat asioineet kaupassa vähän ennen kuin Betty ja Duncan olivat tulleet Fort Williamiin, silloin oli maksettu lasku. Betty merkitsi nyt viivan alle uuden ostoksen, ruutuvihon. –Kas niin, nyt se on ylhäällä ja vihko on sinun.

Victoria niiasi arasti, sitten hän epäröi, veti henkeä kuin olisi valmistautunut pelottavaan suoritukseen ja kuiskasi:

-Ruth kertoi minulle — toivottavasti herra Fleming paranee pian!

Tyttö käännähti ja suorastaan syöksyi ulos ovesta niin, että kello kalkatti kauan hänen jälkeensä.

Ruth huokasi kuin olisi ollut paljonkin vanhempi ja viisaampi.

-Victoria on niin kauhean arka!

-Miten sinä hänet tapasit? Betty kysyi ja laittoi tilikirjan pois. –Vai tulitteko koulusta yhtä matkaa?

-Ei, minä aioin tulla polkua kuten aina, mutta se oli jo aamulla pelkkää kuravelliä, ja kun nyt on taas koko päivän satanut niin en tahtonut sotkea vaatteitani. Tulin katua pitkin ja sain Victorian kiinni tässä ovella. Ruthin äänessä oli pientä haikeutta — vaikka hänellä oli koulussa monia ystäviä, olisi ollut mukavaa kulkea koulumatkat yhdessä naapurien kanssa. –Hamilton oli kai jo mennyt kotiin. Sattuuko sinuun?

Betty oli taas hieronut selkäänsä.

-En ole enää oikein siinä kunnossa, että jaksaisin seisoa täällä, hän sanoi puolustellen. –Tule nyt, suljen oven siksi aikaa että käymme syömässä ja minä ehdin oikaista hetkeksi pitkälleni…

Kun päivä vihdoin oli loppumassa, Bettystä tuntui, kuin hän olisi ollut kirjakaupassa vuoden. Duncanin tila ei ollut parantunut, kuume aaltoili ja keuhkot rohisivat. Tohtori oli piipahtanut talossa pari kertaa läpeensä väsyneenä ja kireänä, eikä hänen mielialaansa ollut parantanut se, että Betty oli ollut koko päivän jaloillaan, kurkotellut hyllyille ja nostellut kirjoja. Mutta ei hän toisaalta voinut tätä kieltääkään.

Aukioloaikaa oli jäljellä neljännestunti, asiakkaita tuskin enää tulisi. Betty meni varastoon, nosti puhelimen torven ja tilasi puhelun Glen Longiin. Hän ei ollut vielä kertonut omalla perheelleen, mitä oli tapahtunut.

Äidin äänen kuullessaan Betty oli vähällä purskahtaa itkuun. Mutta sitä ei saisi tapahtua, hän ei saanut pelästyttää äitä. Pakotetun rauhallisesti hän kertoi Duncanin sairastumisesta, tohtorin sanoista, kaupasta.

-Rakas lapsi, äiti kuiskasi puhelinlinjan toisessa päässä, eikä hetkeen sanonut mitään muuta. Sitten hän alkoi huolehtia käytännön asioista, kuten naiset kautta aikojen ovat katastrofitilanteissa tehneet. Hän tulisi heti aamulla ja toisi mukanaan ruokaa, jos kerran rouva Wallace istui päivisin Duncanin luona — hän soittaisi Charlielle ja kysyisi, olisiko tällä mitään sellaista ajatusta, jota tohtori MacDonald ei ehkä ollut osannut ottaa huomioon — hän soittaisi Duncanin äidille ja he sopisivat näiden tulosta Fort Williamiin — ja hän voisi kyllä huolehtia myös kaupasta, Bettyn piti saada olla Duncanin luona ja levätä…

Kaupan puolelta kuului kellon kilahdus.

-Myöhäinen asiakas, äiti, Betty melkein kuiskasi. Hän olisi halunnut kuunnella vielä äidin puhetulvaa, se oli kuin turvallinen syli, joka peitti hänet suojaansa maailman pahuudelta. –Minun pitää mennä, soitan kohta uudestaan.

Laskettuaan torven ja soitettuaan loppusoiton Betty pyyhki nopeasti silmänsä ja toivoi, ettei näyttäisi niin surkealta kuin miksi tunsi itsensä. Sitten hän avasi oven myymälään.

Rouva Smith seisoi lehtihyllyn luona ja selasi hajamielisesti jotakin kuvalehteä.

Nähdessään Bettyn hän jähmettyi — ja niin jähmettyi myös Betty, jonka sydän alkoi laukata kuin pelästynyt jänis. Sanoipa rouva Wallace mitä tahansa naapurin rouvaa puolustaakseen, niin tämä oli jo liikaa! Pitikö rouva Smithin tulla ilkeilemään nyt, kun Betty oli ollut melkein jo menossa Duncanin luo. Miksei hän ollut jo lukinnut ovea, aukioloaikahan oli ollut melkein lopussa joka tapauksessa…

-Victoria kertoi, että jäi tänään velkaa vihosta, rouva Smith lopulta sanoi vähän vavahtavalla äänellä.

-Niin, mutta hän osti sen tiliin — eihän maksamisella ole näin kiire, Betty mutisi. Hän olisi tahtonut ottaa rouva Smithiä kauluksesta ja heittää tämän ulos. 

-Minä maksaisin sen silti mielelläni nyt. Rouva Smith otti kukkaronsa.

Betty löi rahat kassaan, merkitsi maksun tilikirjaan ja yritti epätoivoisesti näyttää siltä kuin asiakaspalvelijan tulee. Asiakaspalvelija ei saanut iskeä asiakasta päähän tilikirjalla.

-Minä… Victoria sanoi, että miehenne on vakavasti sairas.

Betty olisi tahtonut tiedustella, mitä se rouva Smithille kuului, ja halusiko tämä kenties yksityiskohtia joita levitellä kaupungilla. Mutta naapurinrouvan äänessä oli jotakin, joka sai hänet nostamaan katseensa tiskistä.

Rouva Smithin ilme ei ollut ylitsevuotavan ystävällinen eikä toisaalta viekaskaan, kuten yleensä. Näytti siltä, kuin hän olisi äkkiä riisunut naamion ja paljastanut todelliset kasvonsa. Hänen silmissään oli hätää, hän oli kohottanut kättään kuin olisi tahtonut tarttua Bettyn käteen.

-Niin, keuhkokuume. Bettyä melkein pelotti tämä vieras nainen. –Tohtorin mukaan se on vakavaa.

Rouva Smith sulki hetkeksi silmänsä. Kun hän avasi ne taas, naamio ei ollut vieläkään palannut. Hän oli yhä rehellisen myötätuntoinen.

-Voinko minä tehdä jotakin?

Jos hän olisi ottanut esiin revolverin ja ilmoittanut ryöstävänsä päivän kassan, Betty ei olisi järkyttynyt enempää.

-Anteeksi?

-Niin, minä tiedän. Rouva Smith huokasi, mutta se ei ollut teatterihuokaus. –Kaiken sen jälkeen… Mutta minä tahtoisin auttaa. Kun Victoria kertoi, minä… Minun oli pakko tulla tänne. Minä haluaisin auttaa jotenkin.

Betty näytti varmaankin syvästi järkyttyneeltä, sillä rouva Smith punastui.

-Minä kerron teille joskus, hän melkein kuiskasi. –Siihen asti… Annatteko minulle anteeksi? Luotatteko minuun?

Ellei tiskin takana olisi ollut jakkaraa, Betty olisi pudonnut istumaan lattialle. Oliko hän hengittänyt liikaa lääkehöyryjä Duncanin sairashuoneessa, näkikö hän harhoja?

-Oletteko te ollut täällä koko päivän, jaloillanne? rouva Smith tajusi kauhistuneena.

-Olen. Betty nielaisi ja yritti järjestää ajatuksensa. –Meillä ei ole varaa sulkea kauppaa, eikä tähän hätään ollut ketään…

-Saanko minä tulla huomenna?

-Anteeksi? Betty toisti. Nyt hän oli aivan varma siitä, että näki ja kuuli omiaan.

Rouva Smith punastui.

-Minä työskentelin myyjättärenä ennen naimisiinmenoani, hän selitti nopeasti. –Osaan käyttää kassaa ja palvella asiakkaita… Ja opin kyllä nopeasti tavaroiden paikat. Teidän pitää saada levätä ja olla miehenne luona.

”Hänellä on syynsä”, oli rouva Wallace sanonut selitykesksi rouva Smithin käytökseen. Oliko todella niin, että tämä oli oikea, todellinen rouva Smith? Mutta mistä hän yhtäkkiä oli ilmaantunut?

Ja mitä menetettävää Bettyllä lopulta oli? Jos rouva Smith hoitaisi kaupan, hän saisi viettää päivät Duncanin luona, kunnes… kunnes tämä parantuisi, Betty ajatteli päättäväisesti.

-Kiitos, hän kuiskasi ja tajusi hämmästyneenä, että hänen silmissään oli kyyneliä. –Voitteko te tulla heti aamulla?

3 kommenttia:

  1. Joo, tää käy tosi kiinnostavaksi :)

    VastaaPoista
  2. Kaisa,
    sinulle on kyllä annettu aivan mahtava lahja - kirjoittaminen. Ja toinenkin lahja - osaat pitää lukijan jännityksessä ;)

    KIITOS!

    VastaaPoista