maanantai 4. toukokuuta 2009

52. luku: Myrsky-yö

Ihmisellä on pyrkimys saada elämäänsä järjestystä ja rutiinia silloinkin, kun se on täydellisessä kaaoksessa. Niinpä Koivurannan uuteen, luonnottomaan elämänvaiheeseen syntyi parissa päivässä oma rytminsä.

Cathy Stewart ilmestyi paikalle ani varhain seuraavana aamuna mukanaan ruokavarasto, jonka kaltaisesta epäluottamuslauseesta rouva Wallace olisi milloin tahansa muulloin loukkaantunut verisesti. Mutta nyt molemmat rouvat liittoutuivat keskenään pitääkseen talouden järjestyksessä ja ruokkiakseen potilaan, Bettyn ja muun väen, jota tuntui kulkevan sisään ja ulos. 

Koivurantaan tulvi kukkia ja lahjoja paitsi uusilta kaupunkilaisystäviltä, myös Glen Longista. Betty ei oikein tiennyt, miten suhtautua näihin muistamisiin. Miten ne Duncania auttaisivat — pikemminkin kukat toivat hänen mieleensä hautajaiset. Hän muisti Robin sairausaikaa vuosia sitten ja olisi halunnut antaa kaikki lahjat pois. 

Rouva Wallace ehti kuitenkin väliin ja pyysi Ruthia säilyttämään kukat omassa huoneessaan. Muutenkin hän oli ottanut tytön erityiseen suojelukseensa, sillä tämä poti yhä syyllisyyttä Duncanin sairastumisesta.

Rouva Smith ilmaantui heti aamulla kaupan ovelle. Hänen ilmeessään oli jotakin uhmakasta, ja Betty mietti itsekseen, oliko hän ottanut yhteen miehensä kanssa. Mutta Betty oli kiitollinen saadessaan jättää yhden murheistaan toisiin käsiin ja päästessään istumaan Duncanin viereen.

Välillä Duncan oli pitkiä aikoja hereillä. Hänen hengityksensä oli lyhyttä ja pinnallista, hän siristeli silmiään, vaikka makuuhuone pidettiin lähes pimeänä. Kuume väsytti häntä niin, ettei hän jaksanut edes nostaa kättään eikä juuri puhua. Mutta Betty otti hänen kädestään kiinni, pyyhki kostealla pyyhkeellä hänen ihoaan, kuiskaili hänelle rakastavia sanoja. 

Johonkin aikaan päivästä äiti tai rouva Wallace yleensä suorastaan taluttivat Bettyn vierashuoneen vuoteeseen lepäämään. Samoin he määräsivät hänet sinne, kun Alice Gordon iltaisin saapui yövuoroonsa. Tohtori kävi talossa niin usein kuin muilta kiireiltään ehti, ja Betty olisi halunnut tavata tämän joka kerta, halunnut tämän vakuuttavan, että kuume oli laskemassa, että tauti oli jo melkein voitettu, että Duncan olisi pian entisellään. Mutta tohtori ei vakuutellut mitään, vaan vältteli Bettyn katsetta.

Tultuaan ensimmäisen kerran häädetyksi pois makuuhuoneesta Betty ei kyennyt rauhoittumaan eikä lepäämään. Hän ravasi ympäri vierashuonetta kuin elinkautisvanki sopertaen epätoivoista rukousta, kunnes pujahti työhuoneeseensa, sieppasi laatikosta tyhjän vihon ja alkoi kirjoittaa.

Kirjoittaminen auttoi. Se turrutti kivun, antoi ajatuksille pienen lepohetken tuskan keskellä. Bettyn kynä kiisi paperilla, sivut kääntyivät. Hän kirjoitti lyhyitä rivejä, pieniä runoja, jotka tuntuivat pulppuavan jostakin vieraasta lähteestä — lähteestä, jonka olemassaolosta hän ei ollut aiemmin ollut edes tietoinen. Säkeitä, jotka kertoivat siitä, miten tuskallista ja ihanaa elämä oli, miten pelottavaa rakkaus oli, koska rakastaessaan oli vaarassa menettää kaiken. 

Betty alkoi ottaa vihon mukaansa myös silloin, kun meni istumaan Duncanin luo. Kun tämä nukkui, hän kirjoitti. Hän kirjoitti, kunnes sormia särki, eikä hän jaksanut enää, vaan risti kätensä ja vaipui itkien rukoukseen. Mutta pian hän otti taas vihkonsa ja jatkoi kirjoittamista, ja vähitellen runotkin muotoutuivat luottavaisiksi rukouksiksi.

Viidennen päivän aamuna Elsie-täti soitti: Alan ja John-setä palaisivat sinä iltana, hän pakkaisi heille valmiiksi uudet laukut ja he lähtisivät saman tien pohjoiseen.

Betty soitti saman tien Fort Williamin hotelliin ja varasi huoneet sekä Duncanin vanhemmille että Chrissylle ja Alanille. Hän itki salaa itsekseen — kukaan ei ollut kuvitellut, että Duncanin perhe tekisi ensivierailunsa Koivurantaan näissä tunnelmissa!

Sinä päivänä Duncan oli entistä levottomampi, aivan kuin ulkona vinkuva syystuuli olisi saanut hänetkin valtaansa. Kuume oli nousemassa, hän heittelehti vuoteella ja huitoi käsillään kuin olisi ajanut pois näkymätöntä vihollista. Lääkkeet eivät tuntuneet auttavan, eikä hän välillä tuntenut Bettyä, vaan tuijotti tätä mitään näkemättömin, lasittunein silmin.

-Käänne tulee tänä yönä, tohtori MacDonald sanoi iltapäivällä. –Enkä minä osaa sanoa, mihin suuntaan. Hän on vahvempi kuin uskalsin toivoa.

-Hänen perheensä lähtee iltajunalla, he ovat aamulla perillä, Betty kuiskasi, aivan kuin tämän tosiseikan olisi pitänyt saada tautikin talttumaan.

Tohtori katsoi häneen ja yritti hymyillä.

-Toivotaan parasta, hän mutisi.

Sen päivän myös Fiona Cameron oli ollut auttamassa Koivurannassa. Betty mietti sekavasti, miten kummallisen paljon lohtua saattoi saada siitä, että joku laittoi ruokaa ja tiskasi astiat ja siivosi. Fiona olisi halunnut jäädä yöksi, mutta Betty vakuutti, että tämän oli parempi mennä kotiin. Samoin hän vakuutti äidilleen.

-Ei meillä ole vuoteita, hän sanoi. –Ruthkin on antanut omansa rouva Wallacelle ja nukkuu sohvalla!

Alice Gordon tuli yövuoroonsa täsmällisenä kuin hoitajatar ainakin. Tavoistaan poiketen Betty jäi tämän kanssa istumaan makuuhuoneeseen. He eivät puhuneet juuri sanaakaan, mutta pelkkä toisen ihmisen läsnäolo tuntui helpottavalta. Tuuli oli muuttunut pimeän myötä myrskyksi, koivunoksat raapivat ikkunaa ja viima ulvoi savutorvessa.

Iltakymmenen jälkeen tohtori MacDonald ilmestyi paikalle. Välillä Betty mietti, nukkuiko tämä nykyisin lainkaan — ilmeisesti ei, mikäli mitään saattoi päätellä hänen silmäpusseistaan.

-Rouva Fleming, te menette nyt vuoteeseen, tohtori sanoi päättäväisesti.

-Ei, en minä…

-Kyllä te menette. Te tarvitsette voimia. Minä jään tänne rouva Gordonin kanssa, ja me herätämme teidät kyllä, jos on tarpeen.

-Niin mutta…

-Minä pyydän, Betty! Alice sanoi. –Lepää vähän. Et saa vahingoittaa itseäsi etkä lasta.

-Kas niin, mennäänpä nyt, sanoi rouva Wallace, joka oli tuonut yläkertaan ison kannullisen väkevää teetä ja lautasellisen voileipiä. –Minä autan teitä riisuutumaan.

-Kiitos, en minä tarvitse apua. Betty ravistautui irti ystävällisistä käsistä, meni vierashuoneeseen ja sulki oven perässään.

Hän ei suinkaan riisuutunut ja käynyt makuulle, vaan istui vuoteen laidalla ja keinutti itseään kuin olisi tuudittanut lasta. Olisiko hänen pitänyt antaa Fionan jäädä? Tai äidin? Tai jonkun? Flemingit olivat junassa, mutta mikä tilanne heitä täällä aamulla odottaisi?
 
Tohtori oli sanonut, että käänne tulisi tänä yönä. Betty nousi ja meni istumaan ikkunan luona olevaan tuoliin. Oli kuuta-mo, hän näki kirkontornin ristin piirtyvän taivasta vasten. Se näytti konkreettisesti joltakin, johon tarttua kiinni. Jumalan täytyi auttaa heitä!

Katto paukkui tuulessa ja ikkunoissa vinkui. Betty otti runovihkonsa, jota oli taas koko päivän kuljettanut mukanaan, avasi täytekynänsä ja alkoi kirjoittaa. Sanat tulvivat jälleen sellaisella voimalla, että käsi tuskin pysyi mukana. Oli niin paljon sanottavaa — mutta lukisiko Duncan koskaan tätä tekstiä? Kuuliko kukaan hänen rukouksiaan?

Betty havahtui siihen, että kuuli kirkontornin kellon lyövän yhtä. Hänen oli täytynyt torkahtaa tuoliin, niska oli jäykkä ja täytekynä jäänyt auki, muste oli tehnyt tahran vihon sivulle. 

Hän hieroi niskaansa ja venytteli puutuneita jäseniään, kun äkkiä havahtui kuuntelemaan. Oli hiljaista. Liian hiljaista. Myrsky oli lakannut, oli — kuolemanhiljaista.

Pitkiin aikoihin ei Betty ollut päässyt niin nopeasti jaloilleen. He olivat luvanneet herättää hänet! Hän melkein kompastui kynnykseen jäykistyneillä jaloillaan, mutta sitten suorastaan lensi makuuhuoneen ovelle ja tempasi sen auki.

Alice Gordon seisoi Duncanin vuoteen vieressä ja itki. Tohtori MacDonald, liivisillään ja paidanhihat käärittyinä, oli nostanut käsivartensa hänen hartioilleen arkaan lohdutukseen. Vuoteessa Duncan makasi liikkumatta.

Betty ei saanut sanotuksi mitään. Hänen sydämensä tuntui pysähtyvän ja putoavan kuin lennosta ammuttu lintu. Hän tarttui ovipieleen ja yritti sanoa jotakin, mutta ei saanut ääntä tulemaan, eivätkä huoneessa olijat huomanneet häntä.

Ja sitten Alice kuiskasi:

-Oletko sinä aivan varma, Fergus?

-Olen. Kuume on alentunut, hän nukkuu rauhassa, hän toipuu. Se on ihme, Alice. Ja sinä olet ihme.

-Fergus… Alice Gordon kohotti kasvojaan, ja Betty näki, miten tohtori MacDonald kietoi molemmat kätensä hänen ympärilleen.

Myöhemmin Betty valitti katkerana, että hän pyörtyi nykyään aina, kun jotakin mielenkiintoista oli tapahtumassa. Sillä avatessaan seuraavan kerran silmänsä hän lepäsi vierashuoneen vuoteessa, ja Alice Gordon istui hänen vieressään.

-Hyvää huomenta, Alice kuiskasi. Hänen silmänsä loistivat, vaikka niiden alla oli tummat varjot.

-Mutta… mitä… Betty yritti kohottautua. Häntä huimasi. –Onko se totta? Toipuuko Duncan?

Alice nauroi pientä naurua, jota Betty ei ollut aiemmin kuullut.

-Hän toipuu, varmasti. Käänne tuli yöllä — parempaan, uskotko! Hänen perheensä on nyt hänen luonaan, ja rouva Wallace säntäilee ympäri alakertaa saadakseen aikaan aamiaisen, jota kuningaskin kadehtisi.

-Mitä tapahtui? Betty hieroi otsaansa.

-Sinä säikytit meidät pahanpäiväisesti. Alice punastui vähän. –Emme yhtään kuulleet, että olit tullut ovelle, ennen kuin humpsahdit kynnysmatolle… Varjelkoon, älä tee sitä toiste.

Muistikuvat alkoivat palata Bettyn mieleen ja hän tunsi ihastuneen virnistyksen leviävän suupieliinsä.

-Sinä ja tohtori MacDonald..?

Alice peitti kasvot käsiinsä kuin nuori tyttö.

-Voi, älä!

-Niin mutta minä näin…

-Varmasti näit! Mutta ei puhuta siitä. Tarkoitan, olen ollut kahdeksan vuotta yksin…

-Alice Bell Gordon, et kai sinä kuvittele, että Andrew tahtoisi sinun olevan yksin myös seuraavat kahdeksankymmentä vuotta? Betty kysyi ankarasti.

Alice huokasi ja nauroi ja puisti päätään.

-Ei, minä ymmärrän sen nyt, hän mutisi. –Mutta on ollut niin helppoa linnoittautua taloon, olla tapaamatta ketään, olla vaivautumatta kenenkään vuoksi… Ja sitten te muutitte Koivurantaan, ja minä näin, millaista elämä voi parhaimmillaan olla.

Betty sulki silmänsä ja tunsi kiitollisuuden kyyneleet luomiensa alla. Parhaimmillaan, niin. Rouva Wallace oli oikeassa, hänellä ei ollut mitään valittamista.

-Oletteko te kihloissa? hän sitten kysyi ystävättären röyhkeydellä.

Alice melkein hypähti.

-Oh, ei! Ei missään tapauksessa mitään sellaista! Minun pitää saada totutella ihmisiin ja normaaliin elämään, en halua hätiköidä… me olemme vain hyviä ystäviä…

-Niinhän sinä sanot, Betty mutisi ja nousi istumaan. Häntä huimasi vähän. –Minä menen nyt Duncanin luo.

Alice avasi suunsa kuin estääkseen, mutta huomasi sen ilmeisen turhaksi. Niinpä hän ainoastaan tarjosi hennon käsivartensa ja tuki Bettyn matkan hallin läpi makuuhuoneen ovelle.

Huoneessa oli hiljaista, kuten siellä oli viime päivät ollut. Mutta hiljaisuus oli nyt toisenlaista. Ikkunaverhot oli avattu, ja pitkien sateiden jälkeen syysaurinko kurkisti sisään. Duncanin isä ja Alan seisoivat ikkunan luona ja puhuivat matalalla äänellä, rouva Fleming istui vuoteen vieressä ja piti Duncania kädestä, ja Chrissy auttoi tätä juomaan vesilasista.

-Betty! he sanoivat melkein yhteen ääneen. Duncan käänsi päänsä kohti ovea ja hänen kasvoilleen levisi väsynyt mutta onnellinen hymy.

-Sappho, hän kuiskasi.

Betty putosi istumaan vuoteen laidalle ja kurkotti Duncanin käden omaansa. Se ei ollut enää luonnottoman kuuma, vaikka vapisikin heikkoutta. Chrissy kiersi kätensä Bettyn ympäri ja itki, ja rouva Fleming silitti miniänsä hiuksia. Kaiken tämän hälinän keskellä Betty tajusi, että alakerrasta leijui jotakin niin kodikasta kuin paistettujen munien ja vastahaudutetun teen tuoksua. Oli todella aamu, uusi aamu.

Duncan puristi vähän hänen kättään.

-Kun minä tästä tokenen, hän mutisi äänellä, joka oli tuskin kuiskausta voimakkaampi, -niin saat lukea ne minulle.

-Mitä? Betty ei ymmärtänyt.

-Se vihko, johon olet kirjoittanut koko ajan kuin vimmattu… Minä olin ehkä kuumeessa, mutta en sokea. Duncanin harmaat silmät tuikahtivat äkkiä. 

-Voi Duncan, ei se nyt ole tärkeää!

-Onpas. Sen takia minun pitää parantua.

-Mitä sinä nyt puhut, rouva Fleming sanoi äänessään kyyneleitä ja naurua.

-Minun pitää parantua, että pääsisin kuulemaan mitä sinä kirjoitit, Sappho, Duncan sanoi ja katsoi Bettyä syvälle silmiin. –Enhän minä voinut lähteä tästä maailmasta tietämättä, mitä sinä yrität tarjota niille lehdillesi.

4 kommenttia:

  1. Duncanin parantumisen osasin arvata (et olisi mitenkään voinut olla niin julma, että olisit antanut hänen kuolla!) mutta tämän luvun toinen käänne oli ainakin minulle täysin ennalta-arvaamaton :)

    VastaaPoista
  2. ...Aaah (huokaa onnellisena ja helpottuneena)

    VastaaPoista
  3. oi, kyynelet tulivat silmiin... ihanaa, että annoit Duncanin parantua. Ja tosiaankin toivon, että Alicen ja tohtorin tarinasta kuullaan vielä lisää!

    VastaaPoista