sunnuntai 10. toukokuuta 2009

54. luku: Mary Smith puhuu

-Voi hyvänen aika, Fiona Cameron kuiskasi ärtyneesti. –Eilen kotona harjoitellessaan hän osasi kaiken kuin vettä!

-Hän jännittää, Betty kuiskasi vastaan. –Hän yrittää liikaa.

He istuivat seurakuntasalissa, joka oli lähes pimeä näyttämövaloja lukuun ottamatta. Oli naisyhdistyksen adventtijuhlan kenraaliharjoitus, varsinaista juhlaa vietettäisiin seuraavana iltana.

Bobby, joka oli mennyt täysin sekaisin vuorosanoissaan, aloitti näyttämöllä alusta ja sekaantui uudelleen. Mutta Ruth nappasi tilanteesta kiinni, muutti vähän omia repliikkejään ja vei kohtauksen kunnialla loppuun.

-Jospa hän jännittäisi huomenna tarpeeksi muistaakseen, mitä hänen pitää sanoa, Fiona mutisi.

-Ei kukaan tiedä mitä hänen pitäisi sanoa, Betty muistutti. 

-Väitätkö sinä, ettei yleisö osaa Dickensiään? 

-En minä väitä, minä tiedän — olen sentään opettajatar, Betty kuiskasi päättäväisesti, ja he tirskuivat hetken kuin nuoret tytöt.

-Kiitoksia, huusi rouva Morrison, joka oli muokannut Dickensin Joululaulun kuvaelmaksi ja yritti epätoivoisesti ohjata monentasoista näyttelijäseuruetta. –Barbara, sinun kannattaisi varmaan vielä vähän kerrata tekstiä.

Bobby hyppäsi alas näyttämöltä ja tuli nyrpeänä äitinsä luo. Häntä seurasi Ruth, jota Betty olisi mielellään kehunut hyvästä suorituksesta, mutta ei tässä tilanteessa uskaltanut. Sen sijaan hän otti tyttöä kädestä ja puristi sitä salaa.

-Minä osaan ne, äiti! Bobby nurisi. –Ja sitten kaikki vain katosi! Miksi Ruth oppii kaiken ulkoa niin paljon nopeammin!

-En minä opettelekaan ulkoja vain lauseita, Ruth huomautti. –Minä opettelen sen, mitä sanon. Niin asia tulee esille, vaikka en juuri tarkkaan muistaisikaan, miten se piti sanoa.

Fiona Cameron nauroi ja taputti tyttärensä poskea.

-Eivätkä ihmiset tiedä, miten sen pitäisi mennä, hän lainasi lohdutusta Bettyltä. 

-Joko sinä voit lähteä? Betty kysyi Ruthilta.

-Ei, rouva Morrison tahtoo että koko ohjelma mennään läpi ja minun pitää lausua sinun runosi. Ruthin posket rusottivat ja silmät kimalsivat. Päästessään näyttämölle hän alkoi loistaa.

Tarkkasilmäinen Fiona vilkaisi Bettyä.

-Väsyttääkö sinua? hän kysyi.

-Itse asiassa kyllä. Kirjoitin koko aamun sitä onnetonta myyjäistarinaani ja huomaan, että liika istuminen ei tunnu hyvältä. Betty huokasi. –Mutta onneksi se on nyt valmis, rouva Morrison vie sen huomenna sanomalehteen ja kuulemma kirjaset tulevat heiltä painettuina ensi viikolla, sopivasti myyjäisiin.

-Mene vain kotiin, me tuomme kyllä Ruthin myöhemmin, Fiona sanoi. –Duncankin on joutunut olemaan koko iltapäivän yksin.

-Kun minä viimeksi olin vähän aikaa poissa kotoa, hän oli järjestänyt itsensä myymälään, eikä Alan ollut saanut häädetyksi häntä ulos, Betty naurahti puoleksi vihaisena, puoleksi huolissaan. –Ethän ole pahoillasi, Ruth, jos minä lähden?

-En tietenkään, Ruth sanoi iloisesti. –Sitä paitsi olet kuullut minun lausuvan jo aika monta kertaa.

Helpotuksesta huokaisten Betty nousi epämukavasta tuolista — hänen pitäisi puhua rouva Morrisonille näistä tuoleista — otti päällysvaatteensa viereiseltä istuimelta ja puki ne ylleen mennessään ravintolasaliin. Olisi ihana päästä kotiin pitkälleen.

Joukko naisia oli asettelemassa liinoja pöydille ja järjestämässä astioita tarjoilupöytään seuraavaa iltaa varten. Pysähtyessään napittamaan takkiaan Betty tajusi, että viereiseen pöytään asetti kynttilää rouva Smith.

He hymyilivat toisilleen vähän arasti, aivan kuin epäillen, vastaisiko toinen hymyyn. Sitten rouva Smith rykäisi.

-Kotiin menossa?

-Väsähdin vähän, Cameronit lupasivat tuoda Ruthin, Betty sanoi.

Rouva Smith puri huultaan, sitten hän vilkaisi muita naisyhdistyksen jäseniä, jotka puuhailivat kauempana.

-Haluaisitteko seuraa kotimatkalle? He eivät varmaankaan kaipaa minua juuri nyt.

Betty nyökkäsi ja veti hansikkaat huolellisesti käsiinsä. Hänen olonsa oli yhtä epätodellinen kuin silloin viikkoja sitten, Duncanin sairastuttua ja rouva Smithin ilmestyttyä kauppaan. Äkkiä hän melkein toivoi, ettei olisi tavannut naapuriaan — Ruthin seikkailuiden ja Duncanin sairauden ja Alicen elämänmuutoksen jälkeen hän ei kaivannut enää yhtään dramatiikkaa.

Rouva Smith tosin ei vaikuttanut erityisen dramaattiselta otettuaan omat päällysvaatteensa ja astuttuaan Bettyn rinnalla kirpeään joulukuun alun iltapäivään. Lähes koko matkan he rupattelivat huomisesta juhlasta, sen ohjelmasta ja tarjoiluista, tulevista myyjäisistä ja lasten joulutodistuksista.

He olivat jo lähes ”Särkyneiden sydänten kujalla”, kun rouva Smith rykäisi, aivan kuin aikoisi pitää puheen.

-Minä… olen iloinen, että miehenne voi paremmin, hän sanoi hiljaa.

-Teistä oli suunnaton apu kaupassa, Betty vastasi.

Rouva Smithin askeleet hidastuivat ja hän näperteli käsilaukkuaan, kuin olisi halunnut repiä irti sitä kiertävän koristeremmen.

-Me emme ole olleet teille hyviä naapureita, hän sitten sanoi.

Betty räpytteli silmiään. Tällaista avausta hän ei ollut osannut odottaa.

-No… jokaisellahan on omat tapansa, hän sitten mumisi ympäripyöreästi.

Rouva Smith naurahti.

-Te olette aina ihmisille ystävällinen, eikö niin? Jopa silloin, kun ette siedä heitä?

-No mutta…

-Tottahan se on. Harva sietää meidän perhettämme… Harva sietää minua.

Betty toivoi äkkiä, että olisi sittenkin jäänyt kuuntelemaan Ruthin lausuntaa. Sillä mitä hän osaisi vastata tuollaisiin puheisiin — että rouva Smith oli aivan oikeassa, ettei kukaan häntä tosiaan sietänytkään?

-En minä aio puolustella itseäni, rouva Smith jatkoi puoleksi itsekseen. –Ellei puolustukseksi lasketa sitä, että jokaisella ihmisellä on pyrkimys säilyttää edes pieni murunen arvokkuudestaan… Jos ei muuten, niin toisia tallaamalla.

Vieläkään Betty ei tiennyt mitä sanoa. Vuosi sitten hän olisi varmaankin vastannut jotakin älykästä, mutta kuluneiden kuukausien aikana hän oli oppinut, ettei älykkäistä puheista ollut paljonkaan apua silloin, kun ihmisillä oli todellinen hätä.

-Minä olin aikanaan samanlainen kuin te, rouva Smith sanoi ja katsoi äkkiä Bettyyn melkein pistävästi. –Nuori ja iloinen, ystävällinen ja toisten parasta tarkoittava. Työpaikkani, Armstrongin sekatavarakaupan asiakkaat pitivät minusta — he kysyivät minua, ellen ollut tiskin takana — minut haettiin paikalle, jos joku asiakas oli vaikea, sillä minä selvisin tilanteesta yleensä kunnialla.

-Nuori ihminen on useimmiten iloinen, Betty sanoi ja häpesi moista klisettä.

Rouva Smith hymähti, kuin olisi ajatellut lauseesta samoin.

-Sitten Andrew tuli tänne poliisiksi. Oi, miten komea hän oli univormussaan! Kaikki tytöt olivat hulluina häneen. Hänet oli kuin luotu poliisiksi, hän sai pelkällä katseellaan ihmiset järjestykseen…

Betty värähti ja toivoi, ettei rouva Smith huomannut sitä.

-Minä voitin kilpailun Andrew’sta, rouva Smith sanoi lievän ironisesti. –Luulin saaneeni hänet koukkuun — mutta tosiasi-assa koukussa olin minä. Kun jossakin vaiheessa yritin rimpuilla, tajusin, etten enää pääsisi irti.

-Mitä te tarkoitatte? Betty kysyi hämmentyneenä.

-Minä luulen, että te kyllä tiedätte, mitä minä tarkoitan. Rouva Smith katsoi häneen tiukasti. –Joka joutuu Andrew’n vaikutuspiiriin, taipuu vähitellen hänen tahtoonsa. Tekin pelkäätte häntä, vaikka olette onneksenne sen piirin ulkopuolella.

Betty tunsi punastuvansa. Totta, hän pelkäsi konstaapeli Smithiä, tahtoi tai ei.

-Andrew haluaa hallita, rouva Smith jatkoi hiljaisemmin. –Työssään hän saa hallita tiettyyn pisteeseen saakka — perheessä hän saa hallita kokonaan. Hänhän on perheenpää. Hän sanoo, mitä minä ja lapset saamme tehdä, minne mennä, kenen kanssa puhua.

-Ei mutta hyvänen aika, Bettyltä lipsahti.

-Aivan, se kuulostaa mielipuoliselta. Te näkisitte, jos asuisitte vähän aikaa meidän kanssamme… Kun mies tarpeeksi monta kertaa suoraan ja epäsuorasti kertoo, miten hyvä on, että hän pitää meistä huolta, miten ilman häntä emme osaisi emmekä kykenisi tekemään mitään, miten olemme täysin avuttomia ja osaamattomia ellei hän neuvo meitä, niin… siihen alkaa uskoa.

-Mutta…

-Ei, en minä pyydä teitä ymmärtämään. Ette te voi ymmärtää, ellette ole sitä kokenut. Meni kauan, ennen kuin minäkään ymmärsin, mikä oli vialla. Andrew’han oli niin huolehtivainen, oli niin helppoa tehdä kuten hän sanoo.

He kävelivät hetken hiljaisina. Betty tunsi vapisevansa, vaikka pakkasta ei ollut paljon. Toisaalta hän tunsi kummallista helpotusta, kun joku muotoili sanoiksi sen epämääräisen pahan, mitä hän oli konstaapeli Smithin lähellä tuntenut.

-Jossakin vaiheessa minä aloin kapinoida, rouva Smith melkein kuiskasi. –Lasten tähden — ja itseni. Yritin tehdä oman tahtoni mukaan, en Andrew’n. Mutta hän ei päästänyt minusta irti, päinvastoin… Sain kuulla suoraan, miten huono olen, miten ymmärtämätön, miten kiitollinen minun pitäisi olla siitä, että hän on kelpuuttanut minut vaimokseen… Mutta minä keksin pakokeinon, sittenkin!

-Pakokeinon?

Rouva Smith puri huultaan.

-Kun olin vuosia kuullut, miten huono olen, niin mitä muuta olisin voinut tehdä kuin yrittää todistaa, että muut ovat vielä huonompia. Kun kaivoin esiin lähimmäisteni viat, sain edes pienen hetken tuntea olevani muita parempi tai edes näiden vertainen. 

-Senkö vuoksi… Betty napsautti suunsa kiinni, mutta rouva Smith naurahti.

-Niin, sen vuoksi minä puhun pahaa muista ihmisistä näiden selän takana. Sillä tavoin saan edes hetken tuntea ylemmyyttä — vaikka samalla niin hartaasti toivon, että he pitäisivät minusta, että kelpaisin tällaisenaan.

-Niin mutta kelpaattehan te! Kuinka hyvä olette nyt ollut meille! Betty huudahti järkyttyneenä.

-Kun Victoria tuli kotiin sinä päivänä ja kuiskasi minulle käyneensä kaupassanne ja että miehenne oli sairas, ajattelin että kuolen siihen paikkaan. Aivan kuin olisin pahuudellani vetänyt onnettomuuden teidän päällenne…

-Rouva Smith, minä tiedän millaisia ovat ihmiset, jotka tahtovat toiselle pahaa, ettekä te ole sellainen, Betty sanoi äkillisen varmana.

Rouva Smith hymähti.

-Andrew ei pidä muutoksista, sillä ne uhkaavat hänen hallitusvaltaansa. Siksi hän ei alun perin pitänyt siitä, että Fordit muuttivat pois ja te tulitte tilalle. Hän kielsi Victoriaa ja Hamiltonia seurustelemasta kanssanne — hän kai pelkäsi, että te nuoret iloiset ihmiset opettaisitte heille itsenäisyyttä.

-Mutta Hamiltonhan kävi auttamassa kaupassa!

-Voi, teidän miehenne on viisas. Hän tietää, että Andrew haluaa kaiken näyttävän täydelliseltä ulospäin… totta kai Hamilton sai käydä teillä, koska muuten asiaa olisi ihmetelty. Mutta se uimaretkenne oli liikaa, sen jälkeen hän kielsi ehdot-tomasti meitä olemasta missään tekemisissä kanssanne. Kun minä siten ilmoitin tulevani sijaiseksi myymälään, me… riitelimme. Ensimmäisen kerran minä todella pidin puoleni. Ellei Andrew tahtoisi kaiken näyttävän ulospäin niin siistiltä, hän kai olisi… lyönyt minua.

Betty olisi halunnut ravistella päätään, joka tuntui kiehuvan ajatuksista.

-Minä… en osaa sanoa mitään, hän lopulta tunnusti. He olivat kirjakaupan ovella ja hän näki rouva Smithin vilkaisevan hermostuneesti katua ylös ja alas ja vielä Stevensonin neitien ikkunoihinkin — tämä kai pelkäsi miehensä tulevan työstä ja näkevän hänet puhelemassa Bettyn kanssa, tai jonkun muun näkevän ja kertovan tälle.

-En minä odotakaan vastausta teiltä. Halusin vain kertoa tämän. Kukaan muu ei tiedä… ellei rouva Wallace sitten ole arvannut. Hän on paljon elämää nähnyt nainen.

-Minä luulen, että rouva Wallace on arvannut, Betty kuiskasi.

Rouva Smith ojensi kätensä ja tarttui Bettyn käteen.

-Meistä ei voi tulla ystäviä, hän sanoi hiljaa. –Mutta toivon, ettette vihaa minua.

-Tietenkään en vihaa teitä! Betty huudahti. –Jos voin auttaa…

-Ei, ei missään nimessä, te ette saa olla tietävinänne mistään, ette saa hiiskahtaa kenellekään… Rouva Smith puri huultaan. –Yritän järjestää niin, että Victoria ja Hamilton voisivat edes koulussa leikkiä Ruthin kanssa niin, ettei Andrew saa tietää. Muuta en voi luvata. Tiedän, että lankonne on nyt työssä kaupassa ja haluaisin tarjoutua tilalle kun hän lähtee, mutta enää en uskalla. Olen uhitellut jo liiaksi.

-Rouva Smith, Betty puuskahti, -ettehän te voi…

-Shh, rouva Smith sanoi kuin tottelemattomalle lapselle. –Te ette ymmärrä. Ette te voikaan ymmärtää. Ja siitä olen onnellinen. Pyydän vain, ettette koskaan kerro kenellekään… Minäkin haluan säilyttää kauniin ulkokuoren. Näkemiin.

Hän irrotti otteensa ja eteni pitkin katua niin nopeasti, ettei Betty ehtinyt sanoa enää mitään. Koko keskustelu tuntui kuin omituiselta unelta. Betty puristi kättään nyrkkiin ja muisti äkkiä kihlausiltansa — Duncan oli silloin pilaillut pyytämällä, ettei hän löisi poliiseja ”kovin usein”… 

Vasta kun Bettyn jalkoja alkoi paleltaa, hän tajusi seisoneensa liikkumatta naapurinrouvan perään tuijottaen ties miten kauan.

-Mitä on tapahtunut, rouva Fleming? Tehän olette aivan kalpea! rouva Wallace puuskahti Bettyn viimein astuessa sisään. –Minähän sanoin, ettei teidän olisi pitänyt lähteä kenraaliharjoitukseen, Ruth olisi hyvin voinut mennä yksin, kun kerran Bobbyn äiti on siellä!

-Ei, ei se ole sitä. Betty riisui hattunsa ja silitti sen pehmeää turkista hajamielisesti. –Minä puhuin… rouva Smithin kanssa.

-Oh, sanoi rouva Wallace, ja puoliksi kuorittu peruna luiskahti hänen käsistään takaisin pesuveteen.

-Hän… minä… En voi ymmärtää!

Rouva Wallace huokasi, poimi perunan ylös ja tarkasteli sitä hajamielisesti.

-Kukaan ei voi sitä ymmärtää, hän sanoi. –Minähän en tiedä, mitä rouva Smith teille kertoi, mutta luulen että arvaan. Hän ja lapset ovat kummallisessa häkissä, jossa ei ole lukkoja eikä seiniä, mutta joka on Dartmooria turvallisempi.

-Molempien naapuriemme nimi on Andrew, Betty puuskahti äkkiä, -enkä voi olla ajattelematta, että kun toinen heistä otettiin, se oli väärä henkilö…

-Shh, sanoi rouva Wallace, -sitä te ette tarkoita. 

Betty huokasi ja riisui takkinsa.

-Haluaisin ajatella, että kun ihmeitä tapahtuu… kun Duncan toipuu… kun Alice on löytänyt elämänilon… että myös rouva Smithille tapahtuisi ihme!

-Kuka tietää, rouva Wallace sanoi hiljaa. –Mutta on niitäkin rukouksia, joihin meille vastataan ”ei”… Menkääpä nyt hetkek-si pitkällenne, herra Fleming muuten kuulee äänenne ja tulee alakertaan ennen aikojaan, ja milläs minä sitten tohtorille selitän, jos hän sairastuu uudelleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti