perjantai 8. toukokuuta 2009

53. luku: Valkoista lunta

Lunta oli alkanut sataa kohta aamiaisen jälkeen — suuria, kevyitä hiutaleita, jotka kuorruttivat kadut kuin kakun. Rouva Wallace oli lakaissut verannan portaat jo kahdesti ja vienyt myymälään kynnysmaton, etteivät asiakkaat kastelisi koko lattiaa. Marraskuun loppupuoli oli valoisampi kuin aikoihin.

Betty ja Duncan istuivat olohuoneessa, jota takkatuli lämmitti. Keittiöstä kuului epäselvää muminaa. Ruth ja Bobby olivat tulleet koulusta ja istuivat vastakkain keittiön pöydän ääressä harjoittelemassa omia ohjelmanumeroitaan naisyhdistyksen adventtijuhlaan.

Duncan oli laskenut pöydälle käpristyneen vihon, jonka tekstit oli lukenut läpi. Äkkisilmäyksellä hän näytti terveeltä, sillä hän oli vaatinut saada pukeutua aamuisin ja kieltäytynyt hurjasti rouva Wallacen tarjoamasta huovasta jaloillaan.

Mutta vielä kolme viikkoa taudin kriittisimmän vaiheen jälkeen hän oli kalpea ja äärimmäisen heikko. Sen tiesi siitäkin, että hän oli suostunut tohtori MacDonaldin jouluun asti määräämään sairaslomaan, ja tosiasiassa jaksoi olla poissa vuoteesta vain puolisen tuntia kerrallaan.

Olohuoneeseen kuului kaupan puolelta kellon kilinää ja ihmisten ääniä. Betty hymyili itsekseen. Hän oli istunut aamupäivän työhuoneessaan ja kuullut kamiinan savutorven kautta, miten Alan Smollett toisti yhä uudestaan samat vastaukset samoihin kysymyksiin: kyllä, herra Fleming toipuisi, mutta tohtori ei sallinut hänen tulla kauppaan vielä viikkoihin — kyllä, hän oli herra Flemingin lanko — ei, hän ei ollut muuttanut Fort Williamiin, vaan oli sijaisena. He olivatkin kiitollisia siitä, että Alan oli tarjoutunut jäämään muun perheen palatessa Edinburghiin.

-Mitä sinä sanot niistä? Betty kysyi arasti ja viittasi vihkoon. Hän oli epäröinyt kauan, polttaisiko koko vihon runoineen takassa, mutta äkkiä sitten päättänytkin antaa sen Duncanin luettavaksi.

Duncan käänsi päätään. Hänen silmissään oli kyyneliä.

-Se on parasta, mitä sinä olet koskaan kirjoittanut, hän sanoi käheästi.

Betty hengähti nopeasti ja tunsi punastuvansa.

-Sanotko sinä noin vain siksi, että olet kiltti, vai oletko to-sissasi, hän sitten yritti lyödä asiaa leikiksi.

Mutta Duncan ei hymyillyt.

-Sinä tiedät, etten minä sanoisi niin, ellen tarkoittaisi sitä, hän vastasi ja haparoi Bettyn käden omaansa. –Jos — jos sinä pystyt käymään nuo runot uudestaan läpi, niin kirjoita ne puhtaaksi ja tarjoa kustantajallesi. Kaikki kunnia Joanna-kirjoillesi, mutta noilla säkeillä sinä vielä kosketat kansakunnan sielua.

Betty vilkaisi vihkoa, josta näki, että sitä oli rutistettu hikisissä, epätoivoiseen rukoukseen puristuneissa käsissä, taitettu taas auki, välillä heitetty kauas. Hän ei ollut varma, jaksaisiko hän edes itse lukea, mitä oli kirjoittanut. Mutta jos Duncan sanoi niin…

Keittiöstä kuului Bobbyn ja Ruthin naurunhelähdys ja Betty rentoutui äkkiä.

-On hetkiä, jolloin minä pelkään näkeväni unta, kun kaikki on niin hyvin, hän kuiskasi.

Duncan hymähti.

-Minäkin näin unia niinä päivinä — ne eivät olleet näin kauniita. Hän huokasi vähän tuskastuneena. –Minusta Mac-Donald liioittelee, kun väittää, että minun pitäisi olla toimettomana vielä koko joulukuu!

-Tietenkään hän ei liioittele, Betty sanoi terävästi. –Jos olisit kuunnellut häntä aiemmin, et olisi edes sairastunut.

-Mutta kauppa…

-Alanhan sanoi, että voi huolehtia siitä ainakin marraskuun loppuun. Ja sitten me keksimme jotakin. Ehkä rouva Smith… Betty puri huultaan.

-Onko hän selittänyt mitään?

-Ei, emme ole nähneet sen jälkeen, kun Alan otti myymälän hoitoonsa. Aivan kuin sekin olisi ollut unta. Jos se olikin rouva Smithin hahmon ottanut enkeli?

Duncan naurahti vähän ja vaihtoi levottomana asentoa nojatuolissa. Hän oli nukkunut iltapäivällä muutaman tunnin ja oli hetkellisesti ärsyttävän virkeä ottaen huomioon sen, ettei hänen sallittu tehdä mitään hyödyllistä.

-Minusta tulee mökkihöperö, Duncan sanoi vähän valittavalla äänellä. –Ja tohtori viitsii väittää, että se on parantumisen merkki… En ole koskaan oikein luottanut lääkäreihin, mutta vielä vähemmän nyt, kun näen, mitä rakastuminen MacDonaldille tekee!

-Oh, älä sano noin, Betty nuhteli. –Olen niin sanoinkuvaamattoman iloinen Alicen ja tohtorin vuoksi — vaikka Alice vakuuttaakin, että he ovat toistaiseksi vain ystäviä. Minä luulen, että hän tuntee vieläkin jonkinlaista syyllisyyttä, kun päästää toisen ihmisen lähelleen.

-No, ottaen huomioon Alicessa tapahtuneen muutoksen, voimme vain uskoa että ihmeitä tapahtuu. Duncan katseli takkatulta. –Minä jos kuka sen tiedän. Sitä en tiedä, oliko professori Durchmann sittenkin oikeassa, onko vuoristoilma vahvistanut keuhkojani — mutta minä en halunnut antaa periksi. Tällä kertaa tahdoin itse taistella, sinun ei tarvinnut tulla vetämään minua takaisin elävien joukkoon, kuten silloin Amerikassa.

Betty vavahti vähän. Häntä pelotti ajatella sitä merkillistä unta, jonka oli pari vuotta aiemmin nähnyt Duncanin kadottua Amerikan-matkallaan.

-Pastori Morrison varmaankin sanoisi, ettei ihmisen pitäisi kiintyä niin kovin maalliseen, Duncan jatkoi hiljaisella äänellä. –Mutta minä en halunnut eroon sinusta ja pikkuisesta ja Ruthista ja kodistamme, en vielä, vaikka en epäile, etteikö siellä toisella puolella olisi ollut ihanaa…

He istuivat taas hetken aivan hiljaa. Kaupasta kuului tömistelyä, kun joku asiakas puhdisti jalkojaan lumesta. Keittiössä Ruth oli alkanut lausua runoa, jonka esittäisi adventtijuhlassa. Betty oli kirjoittanut sen jokin aika sitten vain muutamassa minuutissa. Arvostelijat sanoisivat tekstiä varmasti kliseiseksi, mutta se sisälsi kaiken sen mitä hän tahtoi sanoa ja antaa Ruthin sanoa: maailma oli täynnä rakkautta ja hyviä ihmisiä, vaikka välillä muulta tuntuikin.

-Joulusta puheenollen, Betty sanoi hiljaa, -Kanadasta ei ole kuulunut mitään.

-Entä jos herra Weilson on kirjoittanut Claymuiriin ja kirje on mennyt MacVuricheille?

-Ei pitäisi. Kun rouva MacConachie viimeksi soitti, hän sanoi sopineensa postineidin kanssa, että tämä ilmoittaa jos sellainen tulee. MacVurichit tuskin saavat useinkaan kirjeitä, eikä varsinkaan Amerikasta, niin että Ruthin isän viesti olisi helppo tunnistaa.

-Tätä minä vähän pelkäsinkin, Duncan mutisi ja hieroi niskaansa. Hän ei ollut tottunut olemaan paljon paikallaan, saati makaamaan päivät pitkät, ja ruumis osoitti välillä mieltään asiasta. –Kuuluuko hänestä enää lainkaan.

-Jim Weilson ei ole huono mies, ja varmastikaan ei tarkoittanut hylätä Ruthia, Betty sanoi lujasti. -Joten jollei hänestä kuulu mitään, emme koskaan saa tietää, mitä on tapahtunut…

-No, sitä on turha vielä murehtia, Duncan sanoi ja nousi. –Taidan mennä taas vähäksi aikaa pitkäkseni ennen teetä.

Betty hymyili.

-Enpä olisi uskonut, että joskus saan elää näin ylellistä elämää — ihan kuin olisimme yhdessä pitkällä lomalla, kun sinä et vietä kaikkia päiviä kaupassa!

Duncan kumartui suutelemaan häntä.

-Ei sillä, että olisin tällaista lomaa kaivannut — mutta kieltämättä tuntuu hyvältä levätä ja tietää, että parantuu.

Betty jäi istumaan yksin olohuoneeseen ja sulki hetkeksi silmänsä. Hänkin olisi voinut mennä lepäämään, mutta tee olisi aivan pian, ja hän yritti nykyään jo vähän välttää ylimääräistä portaiden kulkemista.

Ruth oli tehnyt jonkin virheen lausunnassaan, keittiöstä kuului Bobbyn iloinen nauru ja rouva Wallacen kommentti. Joku ajoi hevosella katua pitkin kulkuset kilisten. Jouluun oli todellakin enää kuukausi.

Betty tarttui pöydällä olevaan vihkoon varovasti, kuin olisi pelännyt sen polttavan sormiaan, ja selaili sivuja. Voisiko hän — uskaltaisiko hän?

Mutta Duncan oli sanonut, että hänen pitäisi.

3 kommenttia:

  1. Mihin luku 53 jäin vai onko tähän lukuun tullut väärä numero?:)

    VastaaPoista
  2. Kas, väärä numerohan se siinä!! :) Kerran jätin luvun järjestysnumeron tarkastamatta ja näin kävi. Nyt on asia korjattu.

    VastaaPoista
  3. ihanan seesteinen luku kaiken jännitykisen jälkeen.

    VastaaPoista