tiistai 12. toukokuuta 2009

55. luku: Maassa rauha

-"Yhtenä tilaisuuden valopilkkuna esiin nousi nuori koulutyttö, Ruth Weilson. Hän loisti kuin tähti Joululaulun muuten kovin keskinkertaisessa näyttelijäkaartissa…

-Voi sentään, Betty parahti, -toivottavasti Fiona ei lue tuota!

-Tietenkin hän lukee, koko kaupunki lukee, Duncan muistutti.

-”…ja hänen lausuntasuorituksensa oli tavattoman eloisa, vaikka tekstin kirjoittaja, rouva Fleming, joka paremmin tunnetaan kirjailijatar Beatrice Stewartina, ei tällä kertaa ollutkaan luonut suoranaista mestariteosta.

-Mitä? Duncan kohottautui sohvalta. –Minä menen sinne toimitukseen ja sanon niille muutaman valitun sanan!

-Ottaen huomioon, ettei Bettyn olisi saanut rasittaa itseään tässä vaiheessa yhtään millään tilaustyöllä, se runo oli mestariteos, Fergus MacDonald huomautti ankarasti.

-”Tämä nuori taiteilijatar tulee toivottavasti tuottamaan vielä monia ilon hetkiä Fort Williamin asukkaille”, Alice lopetti adventtijuhlakuvauksen lukemisen ja taittoi lehden kasaan. –Jokohan Ruth on kuullut tästä koulussa?

-Tuskinpa, lehtihän tuli vasta päiväpostin mukana. Toivottavasti se vähän ilahduttaa häntä, Betty sanoi.

-Eikö hänen isästään ole kuulunut mitään?

Betty puisti päätään.

-Soitin eilen rouva MacConachielle Claymuiriin ja vielä postitoimistoonkin ja varmistin, ettei mitään kirjettä ole tullut. Ei edelleenkään edes tietoa Jim Weilsonin olinpaikasta. Ruth parka, hän luotti niin vakaasti siihen, että joulun aikaan jo lähtee isänsä luo — hän kysyy joka päivä kotiin tullessaan, onko hänelle postia, ja meidän sydämemme särkyy joka kerta, kun joudumme vastaamaan kieltävästi tai sanomaan, että Emilia Hendryltä Claymuirista on kirje…

Olohuoneeseen laskeutui hetkeksi hiljaisuus. Joulukuinen iltapäivä alkoi hämärtää, keittiöstä leijaili leivonnaisten tuoksua rouva Wallacen valmistellessa jouluherkkuja.

Alan Smollett oli matkustanut takaisin Edinburghiin pari viikkoa aiemmin. Tämän paluuta edeltävänä iltana Alice Gordon oli ilmestynyt Koivurantaan ja ilmoittautunut työhön kauppaan.

-Minä olen elänyt hyvin itsekkäästi viimeiset kahdeksan vuotta, hän oli ilmoittanut Bettylle, joka oli täysin häkeltynyt tästä tarjouksesta. –Ajatellut vain itseäni ja omaa suruani tajuamatta, että minulla olisi mahdollisuus helpottaa muiden elämää. En ole mikään kauppias, mutta ainahan voin juosta tälle puolelle kysymään neuvoa Duncanilta, ellen osaa.

Niinpä Alice seisoi päivittäin tiskin takana ja palveli joulua kohti lisääntyvää asiakaskuntaa. Hän teki työnsä reippaasti ja pystypäin, vaikka tiesi, että kaupungilla levisi toinen toistaan villimpiä huhuja siitä, miksi rikas leskirouva Gordon työskenteli kirjakaupassa — samoin kuin siitä, miksi tohtori MacDonaldilla oli niin usein asiaa Gordonin suureen taloon.

Myös Koivurannassa tohtori kävi nyt useammin, mutta ei enää niinkään lääkärinä kuin ystävänä. Sairaalassa paine alkoi vähitellen helpottaa ja johtokunta oli suostunut siihen, että vuoden alusta sinne palkattaisiin vakituisesti toinenkin lääkäri, joten Fergus MacDonald oli ehtinyt tänään tulla nauttimaan rouva Wallacen erinomaisesta lounaasta.

Alice huoahti, nousi ja laittoi vastatulleen sanomalehden pöydälle. Hän muistutti enää kovin vähän surevaa leskeä. Joskin tummansinistä hametta ja siniharmaata puseroa ei voinut suorastaan iloisena asuna pitää, hän oli joka tapauksessa hylännyt kokomustat vaatteensa ja suruharsonsa. Hunajanvärinen tukka oli muodikkaalla kampauksella ja silmissä uusi loiste, ja Betty tiesi monien miespuolisten asiakkaiden hätkähtäneen heidän tajutessaan, miten kaunis nainen leskirouva Gordon oikeastaan oli.

-Minä menen nyt kaupan puolelle, Alice sanoi ja oikaisi hamettaan. –Jos iltapäivä on yhtä vilkas kuin eilen, voin varmaankin pitää ovet auki vähän myöhempään?

Duncan hymyili ja nyökkäsi. Hän oli toipunut jo niin paljon, että vietti enimmän valveillaoloaikansa alakerran sohvalla eikä enää vuoteessa.

-Jos vain jaksat, hän sanoi.

-Voi, minullehan tämä on vain leikkiä! Alice hymyili vähän rohkeammin kuin vielä muutamia viikkoja sitten. Hänen epäluulonsa elämää kohtaan oli selvästi alkanut haihtua. –Näkemiin, Fergus — nähdään illalla.

Alicen mentyä tohtorikin nousi.

-Toivottavasti Ruthin asia ratkeaa, hän sanoi. –Puoleen tai toiseen, sillä en todellakaan tiedä, kumpi tytölle olisi parempi: saada jäädä teidän luoksenne ympäristöön, jonne hän on kotiutunut, vai päästä isänsä luo kenties hyvinkin epävarmoihin oloihin.

-Minä sanoin Duncanille, että ellei Jim Weilsonista kuulu jouluksi mitään, meidän pitäisi ehkä ostaa lahja Ruthilla aivan kuin hänen puolestaan, mutta Duncan kielsi, Betty sanoi epävarmasti.

-Ja siinä hän teki viisaasti. Tytölle on suuri pettymys, ellei isä muista häntä jouluna — mutta vielä suurempi pettymys on, jos hän luulee saaneensa isältä lahjan ja jossakin vaiheessa totuus selviää, kuten yleensä käy.

-Niin kai sitten, Betty mutisi harmissaan ja nousi saattaakseen tohtorin ovelle.

Joulunalusaika oli Koivurannassa muiden kotien tapaan täynnä iloista kiirettä ja suuria salaisuuksia. Naisyhdistyksen joulumyyjäiset olivat suurmenestys, ja Bettyn kirjoittamat tarinat myytiin loppuun alta aikayksikön. Ruth ja Bobby linnoittautuivat muutamina iltoina jommankumman huoneeseen tehdäkseen joululahjoja ja väliajat kilpailivat hurjasti kokeissa saadakseen luokan parhaan todistuksen — lopulta sen sai kuitenkin Ruth. Betty puolestaan oli aivan ihastunut postimyyntikuvastoihin, jotka mahdollistivat lahjaostokset, vaikka hän ei juuri enää jaksanut lähteä kaupungille.

Rouva Wallace ei tullut Koivurantaan jouluaattona, sillä hän oli matkustanut vanhimman tyttärensä luo ja palaisi toisen joulupäivän jälkeen. Alice puolestaan piti kaupan auki koko päivän ja ”teki rahaa kuin pieni painokone”, kuten tohtori MacDonald ihastuneena kuvasi.

-Ellei Alice haluaisi olla työssä ilman palkkaa, minä ottaisin hänet myymälään pysyvästi — hän on lahjakas, Duncan sanoi teen jälkeen, kun Alice oli vihdoin malttanut sulkea myymälän ovet, toivottanut hyvää joulua ja mennyt kotiinsa. Hän oli kuiskannut Bettylle, että Fergus söisi seuraavan päivän jouluaterian hänen luonaan, mikäli tälle ei tulisi päivystystapausta. –Mutta en voi vaatia häntä tekemään tuota ilmaiseksi kovin pitkään. Ja loppujen lopuksihan Fergus antoi minulle luvan kokeilla puolta päivää kaupassa ensi viikosta alkaen. Uskon, että pian pärjään yksin jo koko päivän.

-Voithan pyytää Alicea silloin tällöin auttamaan, kuten pyysit Hamilton Smithiä, Betty sanoi. Hän ei ollut puhunut Duncanille mitään siitä, mitä oli rouva Smithiltä kuullut, sillä halusi säilyttää tämän luottamuksen. Mutta Ruth mainitsi joskus koulusta kertoessaan Victorian ja Hamiltonin — nämä olivat alkaneet viettää välitunteja hänen seurassaan.

Rouva Wallace oli valmistanut heille täyden valikoiman jouluruokia. Koska he kuitenkin menisivät seuraavana päivänä jouluaterialle Kuusikukkulalle, paistia ja vanukasta syötiin jo aattona illalliseksi.

Ruuan jälkeen Ruth tarjoutui tiskaamaan. Hän oli opetellut taloudenhoitoa rouva Wallacen johdolla ja oli hyvin ylpeä siitä, että pystyi olemaan avuksi. Betty kiitti avusta, vaikka häntä ahdisti — vielä iltapostin kantoon asti hän oli jaksanut toivoa, mutta siellä ei ollut edelleenkään ollut mitään viestiä Kanadasta. Nyt hän epäili, että Ruth tahtoi tiskata vain saadakseen ajatuksensa muualle.

Olohuoneen nurkassa seisoi kuusi, jonka Betty ja Ruth olivat koristelleet kreppipaperiruusukkein ja kynttilöin, aivan kuten Kuusikukkulan joulupuu oli aina koristeltu. Pöydällä oli maljoissa omenia, pähkinöitä ja makeisia, ja takanreunus oli kadonnut kokonaan saapuneiden joulukorttien alle.

Saatuaan keittiön siistiksi Ruth ilmestyi olohuoneen kynnykselle ja katseli ympärilleen. Hänen ilmeensä oli jollakin tavalla tutkimaton, aivan kuin hän olisi yrittänyt suojautua jotakin vastaan tai pitää jotakin sisällään.

-Minä taidan mennä jo nukkumaan, Ruth sanoi hiljaa. –Hyvää yötä.

-Mutta etkö aio ripustaa sukkaasi? Betty kysyi ystävällisesti. Kaikkein mieluiten hän olisi siepannut Ruthin kynnykseltä syliinsä, tuudittanut tätä ja vakuuttanut, ettei isä ollut häntä hylännyt, vaan aivan varmasti lähettäisi postia. Mutta hän tiesi, että Ruthissa oli jäljellä vielä koko joukko villikissaa, ja että tämä vain pakenisi hellyydenosoituksia.

-Sukkaani? Ruth toisti.

-Joulusukkaasi tietysti, Duncan sanoi ja iski silmää. –Miten joulupukki osaa jättää sinulle lahjoja, ellei takanreunuksella ole sukkaasi?

Hetken Ruth näytti siltä kuin olisi epäillyt, että hänestä tehtiin pilaa. Betty tajusi, ettei Weilsonien mökissä todennäköisesti ollut puhuttu joulusukista eikä joulupukista — oliko Ruth saanut juuri lahjojakaan?

Sitten tytön poskille levisi innostunut puna.

-Millaisen sukan minä laitan? hän kysyi melkein hengästyneesti.

-Suosittelen kohtuullisen kookasta, Duncan sanoi hymyillen.

Lopulta Ruth ei malttanutkaan mennä nukkumaan, vaan sukkansa ripustettuaan istui hetken olohuoneessa syömässä pähkinöitä, ihailemassa kuusta ja puhelemassa joulusta. Mutta tuskin hän sitten oli vetäytynyt omaan huoneeseensa ja vuode oli narahtanut, kun Duncan nousi ja kiiruhti varastoon. Kohta hän palasi kantaen suurta pahvilaatikkoa.

Betty oli lopulta suostunut siihen, ettei voisi ostaa Ruthille lahjaa tämän isän nimissä. Hän olikin sitten lohduttautunut hankkimalla tytölle lahjoja heidän nimissään. Lisäksi tyttö oli saanut paketteja muualtakin, joten Ruthin sukka — joka oli vanha ja varsin laajaksi venynyt — osoittautui heti liian pieneksi, ja suurin osa paketeista sijoitettiin sievästi sen alle.

-Mitä sinä ajattelit vuosi sitten tähän aikaan? Duncan kuiskasi Bettylle ja kietoi kätensä tämän ympäri, kun he työnsä tehtyään ja valot sammutettuaan seisoivat hetken pimeässä huoneessa kuunnellen jouluyön hiljaisuutta.

Betty naurahti.

-Jännitin häävalmistelujen onnistumista… Ja sitä, miten äiti saa majoitettua kaikki seuraavan päivän vieraat… Ja muistaako Napier vihkiä minut ylihuomenna Beatricena eikä Bettynä!

-Et varmaankaan ajatellut, että vuoden kuluttua olet keuhkotautisen miehen vaimo ja aivan kohta äiti ja hylätyn orpotytön huoltaja?

-Et sinä ole keuhkotautinen! Ferguskin sanoo, että jos olisit, et olisi kestänyt sairautta! Ja minä toivon niin hartaasti, ettei Ruth kokisi olevansa hylätty…

Duncan puristi häntä lujemmin syliinsä.

-Kaikki järjestyy, hän kuiskasi. –Minä uskon, että kaikki järjestyy.

Seuraavana aamuna Betty heräsi varhain. Häntä väsytti vähän, mutta sillä mukavalla tavalla, jota tuntee kun on valvonut hauskassa puuhassa liian myöhään ja tietää, että alkava päivä tarjoaa vain lisää hauskuutta. Kääntäessään päätään hän näki, että Duncankin oli hereillä, ja he toivottivat toisilleen hyvää joulua. He olivat jo aikaa sopineet, etteivät vaihtaisi keskenään joululahjoja, eikä Betty osannut parempaa lahjaa toivoakaan kuin sen, että Duncan oli iloisena ja jo käytännössä terveenä hänen lähellään.

-Onkohan Ruth malttanut nukkua, vai onko hän käynyt yöllä kurkkimassa? Duncan pohti pukeutuessaan.

-Uskon, että hän on käynyt — tyttö parka ei ole aivan varma siitä, puhuimmeko lahjoista tosissamme, Betty sanoi. –Nyt laittamaan aamiaista, isä sanoi tulevansa hakemaan meitä ennen puoltapäivää!

Ruth oli selvästi ollut jo hetken hereillä. Kun Betty alkoi pumputa vettä aamuteetä varten, keittiöntakaisen kamarin ovi raottui ja Ruth kurkisti ulos täysissä pukeissa.

-Hyvää joulua, Ruthie, Betty sanoi hymyillen. –Sinun tilallasi menisin käymään olohuoneessa.

-Hyvää joulua, Ruth melkein kuiskasi ja lennähti olohuoneen puolelle. –Ovatko — nuo kaikki minulle?

-Joulupukki taisi yöllä mainita jotakin siitä, että sinulta on jäänyt muutaman joulun lahjat saamatta, Duncan selitti totisena.

Ruth nauroi, mutta hänen silmissään oli kyyneliä, kun hän hiipi lähemmäksi saalistaan.

Teevesi sai kiehua hyvän aikaa itsekseen, sillä Betty ja Duncan halusivat seurata Ruthia tämän avatessa pakettejaan. Lahjat eivät olleet kalliita eivätkä suuria, mutta ne oli valittu harkiten ja Ruthin mieltymykset tietäen. Painettuja näytelmävihkosia, tyttökirjoja, pari rouva Wallacen ompelemaa kaunista kaulusta, turkishattu ja kaulus talvitakkiin, oikeat silkkisukat, pussi appelsiineja, rouva MacConachien neulomat lapaset, Kuusikukkulalta lähetetty nahkainen salkku koulukirjoille ja rasiallinen piparkakkuja sekä Flemingeiltä Edinburghista tullut tyhjä päiväkirja ja melkein samanlainen täytekynä kuin Bettyllä.

Avattuaan kaikki paketit, silitettyään paperit siististi yhteen pinoon ja käärittyään narut rullalle Ruth huokasi syvään kuin olisi syönyt hyvän aterian, ja katseli tavarapaljoutta ympärillään.

-Kiitos, hän kuiskasi. Sitten hän äkkiä hypähti pystyyn. -Minä unohdin!

Tyttö juoksi huoneeseensa ja palasi kohta kahta pakettia kantaen.

-Nämä ovat teille, hyvää joulua!

Bettyn saamassa nenäliinalaukussa ja Duncanin kynänpyyhkimessä näkyi koulutytön kädenjälki, joka oli ehkä ennemmin innokas kuin taidokas. Mutta molemmat tiesivät, että näistä pikku esineistä tulisi heidän aarteensa, kävi Ruthille miten kävi.

-Kiitos, rakas ystävä, Betty kuiskasi. –Kiitos kaikesta!

-Mistä kaikesta? Ruth kysyi hämmentyneenä.

-Olet saanut olemassaolollasi täällä aikaan paljon hyvää, Duncan jatkoi.

-M-mutta… Ruthin silmissä välähti, Betty melkein näki hänen ajatuksiinsa ja arvasi hänen muistelevan karkaamistaan, Duncanin kastumista ja sairastumista ja muuta aiheuttamaansa sotkua.

-Aivan niin, Betty sanoi lujasti. –Ellet sinä olisi ilmaantunut tänne, Alice Gordon tuskin olisi uskaltautunut ihmisten ilmoille, saati että hän olisi ystävystynyt niin lämpimästi tohtorin kanssa… Ilman sinua emme mekään olisi saaneet uusia ystäviä… Ilman sinua ei Smithien elämä olisi muuttunut ehkä vähän helpommaksi.

-Niin mutta — enhän minä ole tehnyt mitään!

-Aivan, Duncan sanoi merkitsevästi. –Aina ihmisen ei tarvitse tehdä mitään ollakseen tärkeä. Useimmiten riittää, että hän vain on.

Ruth punastui ja tuijotti käsiään. Sitten hän katsoi taas lahjojaan ja huokasi vähän.

-Minä… minä en tahdo olla kiittämätön, mutta…

Betty vilkaisi Duncaniin, joka puri huultaan.

-Rakkaani, Amerikasta on tänne pitkä matka, posti voi harhailla monen mutkan kautta ja joulun alla kaikki postitoimistot ovat aivan tukossa, Betty sanoi koettaen kuulostaa vakuuttavalta.

Samassa keittiöstä kuului sihahdus.

-Varjelkoon, teevesi, Betty puuskahti ja yritti päästä nopeasti sohvasta ylös. Mutta Ruth oli jo juossut keittiöön ja siirtänyt kattilan tulelta.

Hiukan ennen puoltapäivää tuomari Stewartin reki pysähtyi Koivurannan portille. Bettyn piti muistuttaa itselleen, ettei hän kyennyt enää hypähtelemään, niin mielellään hän olisi tanssahdellut polkua eteenpäin. Joulupäivä oli aurinkoinen, tohtori oli antanut Duncanille luvan tähän rekimatkaan, Ruth oli niin soma uusissa asusteissaan, ja isän näkeminen herätti Bettyssä lapsellisen turvallisuudentunteen.

Joulupäivän vietto Kuusikukkulalla muodostui sellaisesta määrästä rakkaita muistoja ja uusia hauskoja kokemuksia, että välillä Bettyn oli vain istuttava hiljaa mitään ajattelematta ja imettävä itseensä lapsuudenkodin lämpöä ja iloisuutta.

Koko suku oli paikalla, tungos oli melkein yhtä kova kuin heidän häissään. Annie valitti muistuttavansa valtamerihöyryä, jonka ei pitäisi enää lähteä kodin seinien sisäpuolelta mihinkään, ja Rose kuunteli urhoollisesti sisarensa valitusta. Jamien ja Floran pikku Joe esiteltiin ensimmäisen kerran, ja Meggie ja Geordie kieppuivat riemusta kiljuen Bettyn ympärillä.

Jennie tuntui kasvaneen Edinburghissa monta tuumaa ja oli tuonut mukanaan korillisen paketteja Bettylle Isoäidiltä ja muilta ystäviltä. Ruth katosi Maryn ja Elizan mukana jonnekin yläkertaan pelaamaan näiden joululahjapelejä. Robin ja Annan Roz leikki Bessin ja Frankin pikku Joannan kanssa, ja Bettyä värisytti hänen ajatellessaan, että kesällä heidän pikkuisensa olisi jo Joannan ikäinen, jos kaikki kävisi hyvin.

Duncan oli ensimmäistä kertaa sairastumisensa jälkeen kodin ulkopuolella ja istui tavallista hiljaisempana salin nurkassa. Mutta hänen silmänsä loistivat, ja Bettyä hymyilytti, kun äiti ei selvästi tiennyt, kumpaa olisi enemmän hemmotellut — vävyään, joka oli toipunut tappavasta taudista, vai tyttäriään, joiden suuri hetki koittaisi kuukauden sisällä. Jopa Marian-täti pysähtyi Duncanin luona sanomassa jotakin ystävällisellä äänensävyllä.

-Hän sanoi toivovansa, ettei keuhkokuume ollut jättänyt minuun pysyviä vammoja, Duncan selvitti illalla, eikä Betty tiennyt olisiko revennyt nauruun vai kuristanut tätinsä.

Kun väkeä oli paljon, oli mahdollista viettää aikaa myös yksin. Betty teki itsekseen pienen pyhiinvaelluksen talossa. Hän kävi tervehtimässä vanhaa Effietä ja huomasi surukseen, että tämä tuskin enää kauan kykenisi työhönsä. Effie parka, miten tämä voisi antaa jonkun muun pitää huolta Kuusikukkulan perheestä!

Sitten Betty kierteli alakerran huoneissa, vaihtoi muutaman sanan sukulaisten kanssa, nousi portaat ja huomasi yläkerrassa muutoksia. Kun talossa ei enää ollut käytännössä kuin kaksi lasta, olivat monet entiset makuuhuoneet muuttuneet varasto-tiloiksi.

Rosen ja Bettyn entisessä huoneessa istui sisaruksia ja serkkuja, kuten aina joulukutsuilla. Mutta keskustelu oli toisenlaista kuin aiemmin — toisenlaista kuin se oli ollut vielä kesällä. Lattialla pyöri niin monta lasta, tulossa oli niin monta pienokaista, että Betty totesi haikeana nuoruusajan olevan jäämässä tosiaan taakse. Jos he olivat aiemmin kiistelleet naisasiasta tai haaveilleet tulevaisuudesta, nyt puhuttiin taloustöistä ja lapsista ja maailman uutisista, oltiin täysi-ikäisiä ja vastuullisia.

-Minä melkein kadehdin Ruthia, Betty sanoi myöhään sinä iltana Koivurannassa, kun he istuivat vielä Duncanin kanssa keittiön pöydän ääressä. Päivä oli ollut niin täynnä tapahtumia, ettei kumpaakaan nukuttanut. Betty epäili, ettei Ruthkaan malttanut vielä nukkua, sillä kamarin oven alta pilkisti lukulampun valo.

-Siksikö, että hän on vielä niin nuori? Duncan kysyi.

Betty hymyili. Tästä hän piti — että Duncan ymmärsi niin vähästä.

-Siksi. Tahtoisin sanoa hänelle, että hänen pitää nauttia joka hetkestä, ettei hänen saa haaveilla tulevaisuudesta liiaksi, sillä se tulee liiankin äkkiä – että vielä tulee hetki, jolloin hän kaipaa näihin huolettomiin aikoihin, mutta ei enää koskaan voi palata niihin.

-Ruthin elämä ei ole ehkä kaikkein huolettomimmasta päästä.

-Ei, mutta silti hän on nuori.

-No, sinun tilallasi en sanoisi mitään. Ei hän kuitenkaan ymmärtäisi. Kolmetoistavuotiaalle mikään ei ole niin tavoittelemisen arvoista kuin aikuisuus. Duncan ojensi kätensä pöydän yli ja tarttui Bettyn käteen. –Ja kaikesta haikeudesta huolimatta — haluaisitko sinä antaa pois kaiken tämän palataksesi koulutytöksi?

-En tietenkään, en hetkeäkään tästä, Betty sanoi nauraen. –Mistä tuleekin mieleeni: miten vietämme huomenna hääpäivää?

Duncan virnisti.

-Varasin meille pöydän hotellin ravintolasta.

-Mitä?

-Kuulit kyllä. Alice lupasi tarjota Ruthille illallista ja yösijan, jotta voimme mennä kahden.

-Mutta… Onko meillä varaa?

-Shh, sanoi Duncan. –Minä olen nykyaikainen mies ja suon naisille monia oikeuksia, mutta yhdessä kohdassa esi-isämme olivat oikeassa: kun mies haluaa tarjota jotakin, nainen vaietkoon raha-asioista.

4 kommenttia:

  1. Suloista luettavaa - mutta lopun lähestyminen surettaa! Kunpa tarinaan tulisi vielä neljäskin osa :)

    VastaaPoista
  2. Samaa olen minä toivonut... neljäs osa, jossa Bettyn lapsen kasvamista seurataan, tohtorin ja Alicen rakkaustarina jatkuu ja Ruthin isän kohtalo selviää...

    VastaaPoista
  3. Mä kans haaveilen neljännestä osasta Bettyä :D

    VastaaPoista
  4. Nii-i! Eihän se nyt _voi_ jäädä tähän..

    VastaaPoista