perjantai 15. toukokuuta 2009

56. luku: Uuden vuoden kellot

Joulukuun 27. päivänä

”En ollut kuvitellutkaan, että kukaan muu kuin me itse ja korkeintaan lähipiiri muistaisi hääpäiväämme, mutta olin väärässä! Saimme eilen kortteja ja kirjeitä läjäpäin, ja puhelin soi koko ajan. Jopa rouva Wallace oli tietoinen asiasta, sillä hän toi aamulla mukanaan suuren kakun syötäväksi teellä.

Duncan oli aamupäivän kaupassa, ja minä olin vähän huolissani. Mutta tuntuu siltä, että se teki hänelle vain hyvää. Asiakkaita kävi solkenaan, epäilen että kaupungilla kerrottiin kauppias Flemingin asettuneen taas tiskin taakse — Duncanilla oli kyyneliä silmissä kun hän tuli lounaalle, niin moni asiakas oli piipahtanut sisään vain toivottaakseen hänet tervetulleeksi takaisin.

Alice huolehti kaupasta iltapäivän ja vei sitten Ruthin mukanaan illaksi ja koko yöksi. Heillä on ilmeisesti ollut tavattoman hauskaa. Olen kuullut koko päivän kertomuksia kultareunaisista lautasista ja kristallikruunuista ja leikkokukista keskellä talvea ja untuvapatjasta ja vuoteeseen tuodusta aamiaisesta ja siitä, miten hovimestari oli puhutellut Ruthia neidiksi ja miten mukava Alice oli. Kaikkia yksityiskohtia minulle ei tosin ole kerrottu, sillä uskon heillä olleen Alicen kanssa luottamuksellisia keskusteluja, mutta Ruth on ollut tänään iloisempi kuin aikoihin.

Me puolestamme menimme illallisaikaan hotellille. Niin mielelläni olisin ollut hääpäivänäni sievä ja edustava, mutta pelkäänpä, että muistutin Annien sanoja lainatakseni valtamerilaivaa. En käsitä, miten mahdun ovista, jos pikkuinen aikoo kasvaa tätä vauhtia vielä kuukauden. Joka tapauksessa melkein häpesin itseäni, kun hovimestari otti takkini — tässä tilassa olevan naisen ei pitäisi enää liikkua ihmisten ilmoilla.

Mutta unohdin pian hävetä mitään, sillä meillä oli ihana ilta. Söimme kolmen ruokalajin illallisen, puhelimme kaikista maailman asioista, ja jälkiruoan aikana Duncan ojensi minulle pienen rasian. 

Olin melkein vihainen hänelle, emmehän olleet sopineet mistään lahjoista, mutta lepyin kun Duncan selitti rasiassa olevan erikoisen korun tarkoituksen. Hopeaketjussa riippui kauniisti kaiverrettu sydän, jonka reunoissa oli pieniä reikiä. Kun pikkuinen syntyy, saan kuulemma yhteen reikään ripustettavaksi pienen kristallipisaran — ja sen jälkeen yhden jokaisesta lapsesta.

Laskin tietenkin heti reiät ja totesin huojentuneena, että niitä on vain viisi. Vaikka kaikki yhdeksän sisarustani ovat minulle rakkaita, epäilen, olisiko minusta samanlaisiin sankaritekoihin kuin äitini.

Oli omituista tulla kotiin, jossa ei ollut Ruthia. Pelkään, että tulen kaipaamaan häntä suunnattomasti, kun hän lähtee. Mutta Duncan otti pitkästä aikaa hyllystä gramofonilevyn ja laittoi sen soimaan, ja me tanssimme olohuoneessa sen minkä jaksoimme — valitettavasti kumpikaan ei jaksanut kovin pitkään.

-Muistatko sinä sen illan Morarissa? Duncan kuiskasi.
Kuvitteleeko hän tosiaan, että voisin unohtaa!”


Joulukuun 29. päivänä

”Fort Williamissa esiintyy joulun ajan kiertävä teatteri, jonka näytelmää mainostettiin koko perheelle sopivaksi. Veimme siis Fionan kanssa joululomailevat Ruthin, Bobbyn ja tämän sisarukset tänään päivänäytökseen.

Näytelmän tekstissä ei varmaankaan ollut mitään vikaa, mutta näyttelijät olivat kylläkin sitä, mitä paikallislehden toimittaja olisi hyvin voinut kutsua ’keskinkertaiseksi’. Olin pahoillani, että ensimmäinen Ruthin näkemä oikea teatterinäytös, jota tämä oli kovasti odottanut, osoittautui tällaiseksi.

-Voi, ei se haittaa, Ruth vakuutti minulle jälkeenpäin. –Minä katsoin kaikkia niitä näyttelijöitä tarkasti nähdäkseni, missä kohdin he tekivät virheitä tai esiintyivät jotenkin epäluonnollisesti, ja nyt tiedän miten ne roolit olisi pitänyt tehdä.

 Joskus pelästyn tuon lapsen lahjakkuutta.”

Joulukuun 30. päivänä

”Eilen rouva Wallace kysyi, miten olimme aikoneet viettää uutta vuotta, ja olinko kenties suunnitellut kutsuja. Hämmennyin vähän, sillä suoraan sanoen en ole suunnitellut yhtään mitään. Olen vain elänyt hetken kerrallaan tätä tyytyväistä ja rauhallista elämää, jossa Duncan on päivä päivältä voimakkaampi ja minua jännittää tuleva päivä päivältä enemmän.

Mutta kun mietin asiaa, huomasin, että olisi hauska pitää vielä kutsut. Kun pikkuinen syntyy, siihen ei aivan heti ole mahdollisuutta, ja haluaisin mielelläni kiittää kaikkia hyviä ihmisiä, jotka ovat olleet kuluneen vuoden aikana meille avuksi.

Puhuin asiasta Duncanille, kun tämä tuli syömään, ja kun rouva Wallace sanoi ilomielin laittavansa tarjoilut, päätimme kutsua ihmisiä uudenvuodenaattona tänne. 

-Mutta ei mitenkään virallisesti, vaan hyvin kodikkaasti, minä sanoin. -Ottaen huomioon, että isäntäväestä ei ole suuresti juhlimaan. 

Kysyin kyllä rouva Wallacelta, eikö tällä ollut omia uuden vuoden suunnitelmia, mutta hän vain nauroi. En tiedä, miten joulu tyttären luona oli sujunut, mutta tuntuu siltä kuin rouva olisi iloinen tullessaan taas meille.

Ruth ilahtui kovasti kutsuista ja siitä, että sai velvollisuudekseen askarrella konfetteja vuoden vaihtumista varten. Rouva Wallace antoi tähän luvan, vaikka se tietää siivousta uudenvuodenpäivänä.

Minä puolestani istahdin puhelimen ääreen ja aloin soittaa läpi ystäviämme. Väkeä tulee paljon jo pelkästään Glen Longista, mutta minun puolestani Koivurannan seinät saavat vaikka pullistua ulospäin, kunhan meillä on mukavaa. Äiti lupasi tuoda lisää lautasia ja laseja ja tuoleja, jotta kaikille riittää.

Kun olin soittanut puhelut, jäin vielä istumaan varaston kirjoituspöydän ääreen. Pöydällä oli nippu kirjoituspaperia, johon on painettu kirjakaupan yhteystiedot, ja ennen kuin ehdin pahemmin ajatella, otin yhden paperin ja kirjoitin sille lyhyen kutsun. Sitten pujahdin liikkeen kautta ulos pakkasilmaan — Alice palveli asiakasta eikä onneksi kysynyt mitään — ja kävin pudottamassa taitetun paperilapun Smithien postilaatikkoon. Päiväpostia ei ollut vielä haettu, joten rouva Smith näkee paperin ensimmäisenä ja voi halutessaan polttaa sen, ettei hänen miehensä saa tietää.”

Joulukuun 31. päivänä

”Minun pitäisi olla alakerrassa taittelemassa lautasliinoja iltaa varten, mutta en pysty siihen, ennen kuin kevennän sydäntäni.

Ilma on muuttunut suojaiseksi, ja lounaan jälkeen innostuimme Ruthin kanssa tekemään lumilyhtyjä takapihalle. Ne tulevat näkymään illalla upeasti keittiöön, jonne tarjoilupöytä katetaan.

Minusta ei toki ole enää kumartelemaan ja kasaamaan lyhtyjä, mutta ehdotin sijoituspaikkoja, kun Ruth pyöritteli palloja innoissaan. Raitis ilma tuntui tuulettavan sekä keuhkojani että mieltäni, ja pitkästä aikaa tunsin hiljaista, rikkomatonta onnea.

Sitten rouva Wallace huusi minulle verannalta.

-Posti tuli, hän sanoi.

-Oliko siellä jotakin tärkeää? kysyin, sillä sanomalehden ehtisin lukea myöhemminkin.

-Kirje teille molemmille. Ruthille Amerikasta ja teille kustantamosta.

En ole koskaan nähnyt Ruthia sellaisena. Hän valahti yhtä valkeaksi kuin lumipallo käsissään, sitten hän lähti liikkeelle hitaasti kuin mekaaninen nukke, josta on veto lähes lopussa. Minun sydämeni pompahti rinnassa niin lujasti, että pelkäsin sen satuttavan iskullaan pikkuista, kun seurasin Ruthia.

Posti oli keittiön pöydällä. Pieni, harmaaksi likaantunut kirjekuori, jossa oli kirjavia postimerkkejä ja Ruthin nimi. MacVurichien osoite oli vedetty yli ja siihen oli korjattu Fort William rouva MacConachien kömpelöllä käsialalla. Itsekseni mietin, oliko rouva todellakin malttanut olla höyryttämättä kirjettä auki ja lukematta sitä.

Ruth tarttui kuoreen ja hänen kätensä vapisivat. Duncan oli tullut olohuoneen ovelle ja ojensi hänelle mitään sanomatta kynäveitsensä, jotta hän sai avata kuoren siististi.
Sisällä oli yksi taitettu paperi, jossa ei ollut paljonkaan tekstiä. Mutta sitä lukiessa väri palasi Ruthin poskille, ja hänen silmänsä alkoivat kimaltaa.

-Se on isältä, hän kuiskasi, aivan kuin emme olisi asiaa arvanneet. –Hän lähettää osoitteensa. 

-Entä mitä muuta hän kirjoittaa? Duncan kysyi pakotetun rauhallisesti. Rouva Wallace, jonka olisi oikeastaan pitänyt kiillottaa hopeita, mytisteli kiillotusliinaa käsissään.

-Hänellä on ollut vähän vaikeaa, hän ei ole pystynyt vielä säästämään tarpeeksi minun matkalippuuni, mutta hän lupaa lähettää sen kevään aikana, Ruth sanoi. Hän katsoi minuun, ja hänen vihreät silmänsä säihkyivät kuin smaragdit. –Tämä on päivätty joulukuun alussa — sinähän sanoit, Betty, että joulun aikaan posti voi myöhästyä!

-Tiesinhän minä sen, kuiskasin, ja loin Duncaniin kiitollisen katseen. Ajatella, jos olisin mennyt ostamaan Ruthille jouluksi jotakin muka hänen isältään, ja totuus olisi nyt tullut julki!

-Minä vastaan hänelle heti, Ruth huudahti, heitti takkinsa yltään ja juoksi huoneeseensa unohtaen lumilyhdyt.

Me jäimme seisomaan keittiöön hiljaisina, kunnes rouva Wallace putosi huokaisten istumaan haarukkapinon ääreen.

-Taivas olkoon kiitetty, hän sanoi. –Minä en olisi enää kestänyt tuon lapsen katsetta.

-Minkähänlaisia ’vaikeuksia’ hänen isällään on ollut, Duncan sanoi vähän happamasti. 

-Emme me saa ajatella pahinta, nuhtelin. –Moni lähtee Amerikkaan kuvitellen, että vuolee siellä kultaa kuin voita, ja joutuu pettymään.

-Entä jos laivalippua ei tule keväänkään aikana?

-Se on sen ajan murhe. Ja Jim Weilsonin murhe… Mutta ei meidän murheemme. Tajusin olevani itsekkään onnellinen siitä, ettei Ruth lähtisikään vielä pois.

Samassa muistin, että minullekin piti olla postia, ja poimin pöydältä ruskean kirjekuoren, jossa oli Joanna-kirjojen kustantajan nimi. –Mikä tämä on?

-Sen me juuri haluaisimme tietää, Duncan sanoi hymyillen.

Minä vapisin kun avasin kuoren. Se oli paksu kuori, sisällä oli nippu paperia. Ehdin jo tuntea pettymyksen tulvahduksen, kunnes tajusin, että kuoresta tipahti myös maksumääräys ja koneella kirjoitettu saatekirje — ei monistettu hylkäys.

-Taivas varjele, kuiskasin ja vaivuin istumaan.

Parahin rouva Fleming, kirjeessä sanottiin. Kiitämme jatkuvasta luottamuksestanne ja runoista, jotka lähetitte kommentoitavaksemme. Tekstinne on erinomaista, paikka paikoin ehkä hiukan hiomatonta, mutta kaikkineen sisällöltään ja muodoltaan huomattavan lahjakasta. 

Julkaisemme kokoelmanne osana kevään kustannusohjelmaamme ja toivomme, että onnellisesta elämäntilanteestanne huolimatta ehtisitte käydä tekstinne läpi ja harkita pieniä korjauksia kohtiin, jotka on merkitty käsikirjoitukseen. Niitä ei ole monta, ja kyse on lähinnä joistakin sanavalinnoista ja rytmillisistä seikoista.

Toivomme, että palautatte käsikirjoituksen sekä toisen oheisista kustannussopimuksista allekirjoitettuna meille tammikuun aikana. Ennakkomaksuna voitte lunastaa oheisen maksumääräyksen käyttämässänne pankissa.

-Ne julkaistaan, Duncan! minä kuiskasin.

-Mitkä? Äkkiä Duncanin silmissä välähti. –Sinun runosi?

-Katso! Ojensin kirjeen hänelle, sieppasin käsikirjoitusnipun ja selasin sen läpi. Nuo runot, jotka olin kirjoittanut Duncanin sairastaessa — tuskalliset tekstit, joissa oli kuitenkin sinnikäs toivon kipinä — ne julkaistaisiin! Punaisia korjausmerkintöjä ei tosiaankaan ollut monta, ja osa koski vain runojen järjestystä. Tästä minä kyllä selviäisin ennen pikkuisen tuloa.

-Maksavatko ne teille rahaa jo etukäteen? rouva Wallace kysyi hämmentyneenä.

Muistin vasta nyt maksumääräyksen. Luulin summan olevan sama, jonka olin saanut Joanna-kirjoista, mutta erehdyin. Se oli suurempi — se oli suuri. Sillä maksetaan meidän kahden kuukauden velan lyhennyksemme.

-Minä en tiennyt, että sinä lähetit ne, Duncan sanoi.

Minä nauroin.

-Kirjoitin ne nopeasti puhtaaksi heti marraskuussa, ennen kuin ehtisin katua, sanoin. –En kuvitellut, että ne menisivät läpi — ainakaan näin pian!

-Sanoinhan minä, Duncan virnisti. –Ja kumpi tässä on saanut kirja-alan koulutuksen?”

Tammikuun 1. päivänä

”Hyvää uutta vuotta ja vuosikymmentä! Olen tänään haukotellut vähän väliä, mutta ollut oikein hyvällä tuulella. Duncanin kanssa totesimmekin, että olemme viettäneet ensimmäisen avioliittovuotemme vähän liian vakavissa tunnelmissa, meidän pitäisi hullutella enemmän, kuten ennen vanhaan.

Eiliset kutsut tosin olivat monella tavalla hätkähdyttävät. Se alkoi postin tulosta ja jatkui sinä hetkenä, jolloin äiti ilmaantui astioiden ja tuolien kanssa. Osasin odottaakin Jennietä, Maryä ja Elizaa jo hänen seuranaan, mutta ällistyksekseni reestä nousi myös David.

-Oletko sinä vielä lomalla? kysyin ihastuneena syleillessäni pitkää, komeaa pikkuveljeäni. –Tuleeko John illalla isän kanssa?

-John on kyllä matkustanut Glasgow’hun, äiti sanoi äänessään terävyyttä, jota harvoin kuulee. 

Davyn ilmeen nähdessäni en kysellyt enempää, vaan laitoin tulijat töihin. Kun olimme rouva Wallacen kanssa todenneet, että kutsuilla tulisi olemaan koko paljon nuorisoa, olimme päättäneet kattaa alle 15-vuotiaille oman tarjoilupöydän yläaulaan. Davy sai tehtäväkseen kantaa Ruthin huoneessa olevan pikkupöydän yläaulaan, ja minä menin muka neuvomaan häntä. Näin saimme olla hetken kahden.

-No, tiukkasin, kun pöytä oli paikallaan ja levitin liinan sen päälle. Myönnän, että hetken ajan ehdin kuvitella Davyn ottaneen mallia Johnista ja keksineen jotakin romanttista ja idioottimaista — mutta toisaalta olin saanut muun järisyttävän postini mukana iloisen kirjeen Miriam-tyttöseltä, joka on äitinsä kanssa palannut Sveitsistä jouluksi Edinburghiin, eikä siinä puhuttu mitään karkaamisista. (Ei siinä kyllä puhuttu mitään siitäkään, kirjoittelevatko he toisilleen Davyn kanssa. Pelkään Miriamin tulleen ikään, jolloin hän ei jaa enää salaisuuksiaan edes minulle.)

-Minä en jatka enää Will-enon luona, Davy sanoi huolettomuutta tavoittelevalla äänellä.

-Kiitos, olen ymmärtänyt sen. Mitä sinä sitten aiot?

-Olen ilmoittautunut Cameronin Ylämaalaisiin.

-Mitä? minä parahdin ja tarrasin pöytään pysyäkseni jaloillani. –Armeijaan?

Davy nyökkäsi, ja kevyt puna nousi hänen poskilleen.

-Oletko sinä hullu? minä kysyin.

-Sitä sinun pitää kysyä herra Macmillanilta, jolla taitaa olla tarkin tieto älynlahjoistani.

-Lopeta! tiuskaisin. –Ethän sinä voi olla tosissasi. Miksi ihmeessä sinä menisit ilmoittautumaan armeijaan?

-Ehkä siksi, että haluan sitä.

-Mitä? Ihmisten tappamista?

-Äh, sanoi Davy kärsimättömästi. Hän ei selvästikään käynyt tätä keskustelua ensimmäistä kertaa. –Sodat kuuluvat historiaan.

-Oh, niinkö? Entä buurisodat?

-Ainakaan Euroopassa ei sellaista tapahdu. Muutaman tunnin kuluttua me elämme 1910-lukua, eikä kukaan enää nykypäivänä ole niin hullu, että aloittaisi sodan. 

-Duncan on toista mieltä, minä sanoin. –Hänen mielestään kaikki ne sitoumukset, joita Euroopan maat ovat tehneet keskenään…

-Minä en luottaisi niin kivenkovaan kirjakauppiaan käsityksiin politiikasta, Davy keskeytti.

-Minä luottaisin, ainakin enemmän kuin keskenkasvuisen kakaran, tiuskaisin loukkaantuneena.

-Älä nyt viitsi, Davy lepytteli. –En minä sotaan haluakaan. Minä haluan nähdä maailmaa, seikkailla vähän, kokea itse kaiken sen, mitä olen romaaneista lukenut. Ja palata sitten eläkkeelle kotimaahan kihtisenä everstinä, joka ikävystyttää kaikki loppumattomilla kertomuksillaan Intiasta…

-Intiasta? minä sanoin terävästi.

-Koulutusjakso Invernessissä alkaa loppiaisen jälkeen, Davy sanoi. –Syksyllä meidät laivataan jonnekin… todennäköisesti Intiaan. Tai Kiinaan. Pahimmassa tapauksessa niin lähelle kuin Kreetalle tai Maltalle.

-Mitä isä sanoo? minä kysyin.

Davy vakavoitui.

-Sinä voit arvata, hän sanoi hiljaa.

Kyllähän minä arvaan. Meidän isämme on lakimies eikä koskaan sano julkisesti sanaakaan Imperiumia vastaan — mutta kaikki me tiedämme, että sydämessään hänellä on kovin kapinallisia mielipiteitä. 

Ja se näkyy välillä nurinkurisesti. En ole esimerkiksi milloinkaan nähnyt isää tai veljiäni kiltissä, sillä isä ei ole halunnut sitä. Hänen mukaansa englantilainen hallitus voi kaikin mokomin pitää hyvänään ylämaalaispuvut, kun kerran ne jakobiittikapinoiden jälkeen kielsi. Kieltohan kumottiin toistasataa vuotta sitten, mutta hän ei aio ’hyppiä minkään kansallisromanttisen päähänpiston mukaan’, vaikka Walter Scottin romaaneista pitääkin. Joten voin vain kuvitella, mitä isä sanoo, kun yksi hänen pojistaan tahtoo palvella siinä armeijassa, joka jakobiitit kukisti, vaikka kuinka Cameronin ylämaalaisrykmentissä.

Samassa Jennie nousi portaita astiapino mukanaan, ja Davy alkoi nopeasti puhua jostakin muusta. Ilmeisesti tätä asiaa oli käsitelty kotona enemmän kuin tarpeeksi. Mutta sydäntäni särkee ajatella, että rakas pikkuveljeni lähtee ensi syksynä jonnekin kauas, yhdeksi nimettömäksi numeroksi valtavissa siirtomaajoukoissa.

Onneksi iltapäivä oli niin täynnä puuhaa, etten ehtinyt paljon ajatella omia murheitani. Kun kävin illansuussa hetken lepäämässä ennen kuin aloin pukeutua ja Jennie istui seuranani, kuin yhteisestä sopimuksesta emme puhuneet Davystä sanaakaan.

-Oletko sinä kutsunut Myran? Jennie sen sijaan kysyi.
-Oletko sinä hullu, minä vastasin. –Mutta Katien ja Megin ja Andrew’n kyllä… Joten Keith tietää kutsuista.

Jennie punastui ja kysyi äkkiä, halusinko että hän kiillottaisi kenkäni.

Kun ilta koitti, meidän Koivurantamme seinät tuntuivat todellakin pullistuvan. Olin iloinen siitä, että nuori väki valtasi yläkerran, sillä muuten tilanne olisi ollut mahdoton. Nytkin väkeä istui jopa varastossa ja myymälän puolella ja Ruthin luvalla hänen huoneessaan, ja yläkerran lattia tuntui välillä notkahtelevan lasten riehuessa. Keith Murray ilmaantui paikalle sisartensa ja lankonsa kanssa ja pyysi anteeksi kuokkimistaan — Jennie-parka oli seota täysin. Myra on kuulemma uuden vuoden sukulaisissa Glasgow’ssa.

Aioimme juuri Duncanin kanssa mennä itse ottamaan ruokaa uskoen, että kaikki vieraat olivat tulleet ja tervehditty, kun rouva Wallace pujahti eteisestä ja viittasi meitä tulemaan.

Ovella seisoi rouva Smith Victorian ja Hamiltonin kanssa.

-Tervetuloa, minä huudahdin sydämestäni ja tartuin hänen käsiinsä. –Niin mukavaa!

Rouva Smith näytti vähän hämmentyneeltä.

-Andrew on työvuorossa mutta hän partioi toisella puolella kaupunkia, hän mutisi puoliääneen. –Jätin meille valot palamaan, niin että näyttäisi kuin olisimme kotona, mutta emme voi viipyä kauan…

Duncanin kunniaksi on sanottava, ettei hän koskaan kysele silloin, kun kysymykset eivät ole tarpeen. Sen sijaan hänkin toivotti rouva Smithin tervetulleeksi ja pyysi tätä seurakseen hakemaan syötävää tarjoilupöydästä. Minä puolestani kutsuin Ruthia, joka hyppeli kohta alas rappusia.

-Victoria ja Hamilton, hauskaa! hän huudahti aidon ilahtuneena, enkä koskaan ole ollut niin ylpeä tuosta tytöstä kuin nähdessäni, miten Smithin lasten aristelevat kasvot kirkastuivat heidän seuratessaan Ruthia yläkerran ’lastenkutsuihin’.

Huomasin kyllä, että Stevensonin neidit ja Alice ja Fergus ja Morrisonit ja Cameronit ja kaikki muut, jotka rouva Smithin tuntevat — tai luulevat tuntevansa — hiljenivät tämän astuessa olohuoneeseen. Mutta esittelin hänet reippaasti Glen Longista tulleille vieraille, ja vaikka näin Annien kulmakarvojen hypähtävän tukanrajaan hänen kuullessaan nimen, jätin rouva Smithin turvallisesti Annan ja äidin ja Meg MacDonaldin seuraan. 

Lopulta kävi niin, ettei rouva Smith malttanutkaan lähteä kotiin ennen kahtatoista, vaikka riskinä oli, että hänen miehensä saisi tietää heidän olleen vierailulla naapurissa. Ja niin tunnelma oli huipussaan, kun Duncan ja Fergus ja Rob ja Davy livahtivat ulos ja puoliltaöin ampuivat takapihalla raketteja, joiden olemassaolosta minä en ollut tiennyt mitään, ja Ruth, Mary, Eliza, Bobby sisaruksineen ja kaikki muut lapset alkoivat kiljuen heitellä konfetteja meidän niskaamme portaiden kaiteen yli. 

Kirkonkellojen kumutessa me kaikki tartuimme toisiamme käsistä ja muodostettuamme valtavan, ympäri taloa kiemurtelevan piirin lauloimme Menneet ajat — minun toisesta kädes-täni piti kiinni Mary Smith, toisesta Annie, enkä voinut estää kyyneliä valumasta poskilleni nähdessäni ikkunan läpi rakettien valossa Duncanin iloiset kasvot.

-Nyt meidän pitää mennä, rouva Smith sanoi hengästyneenä heti, kun laulu loppui ja ihmiset alkoivat syleillä toisiaan ja toivottaa hyvää uutta vuotta. –Kiitos teille, rouva Fleming — kiitos.
-Sano toki vain Betty, minä kuiskasin ja äkillisestä mielijohteesta syleilin häntä.

Portaissa metelöineet Victoria ja Hamilton livahtivat äitinsä perään kuin näkymättömän langan vetäminä, kun tämä viittasi heille. Mutta uskon ja toivon, että heilläkin oli ollut mukava ilta, ja ettei tästä ’tottelemattomuudesta’ aiheutunut heille harmeja.

Samassa isä kilisti lasiaan ja piti puheen, johon juuri sisään tullut Duncan vastasi vielä päällysvaatteet yllään. Ja sitten seurasi muita puheita ja lauluja, ja jossakin vaiheessa Ruth ja Bobby esittivät villin miekkatanssin eteisessä sateenvarjojen avulla. Pikku Roz nukahti yläkerran rappusille, josta Rob hänet kantoi Ruthin vuoteelle, ja Anna kuiskasi loistavin silmin, että tarvitsisi kesällä takaisin sen matkalaukullisen leveitä pukuja, jonka oli syksyllä minulle tuonut.

Kutsut olivat siis loppujen lopuksi täydellisen onnistuneet — vaikka huomasinkin, että isä ja Davy välttelivät toisiaan ja Davy jopa lähti kotiin Ewanin ja Catrionan reessä, vaikka Kuusikukkulankin reessä olisi ollut tilaa.

Aamulla kerroin hänen suunnitelmistaan Duncanille, joka puisti päätään.

-Et sinä voi estää nuorta miestä toteuttamasta unelmaansa, hän sanoi. –Voit vain rukoilla hartaasti, että hänen käsityksensä maailmanpolitiikasta olisi oikeampi kuin minun.”


1 kommentti:

  1. Tässä on niin paljon kiinnostavia ihmisiä ja kesken on niin paljon kiinnostavia tapahtumia, että varmasti olisi aineksia vielä neljänteenkin osaan :) Mutta kuten taisin jo sanoakin, lepää ihan rauhassa suuren urakan jälkeen!

    VastaaPoista