maanantai 18. toukokuuta 2009

57. luku: Odotus päättyy

-Huh, sanoi Betty ja istuutui keittiön pöydän ääreen saateltuaan Stevensonin neidit ovelle. –En ole koskaan ajatellut, että joku ihminen voisi olla liian ystävällinen!

Rouva Wallace, joka tiskasi teekuppeja, naurahti.

-Tiedän mitä tarkoitatte, hän sanoi hyväntuulisesti. –Lydia ja Aimee ovat kuin liiaksi sokeroitu kakku. Pieni pala on herkullista, mutta toinen jo liikaa. Mitä he toivat vauvalle?

-Nutun ja myssyn, Betty sanoi. –Lapsi raukalla on nuttuja ja myssyjä kohta ensimmäiseen kouluvuoteensa asti, kuten sisareni sanoisi… Mutta en saa olla tuhma, he tarkoittivat hyvää, ja minkä he voivat sille, että pidän enemmän ihmisistä, joissa on vähän särmää.

-Kuten rouva Smithistä?

Betty hymähti.

-Mieluiten jotakin siltä väliltä… No, ainakin Stevensonin neitien ystävällisyys tuntuu aidolta, toisin kuin Mary Smithin.

-Se on totta, rouva Wallace myönsi. –He ovat syntyneet ihailemaan muita.

Tammikuu kului eteenpäin rauhallisin pakkaspäivin. Ruth jatkoi koulunkäyntiään ja iloitsi tuttujen toverien seurasta, joskin muisti jokaisessa sopivassa ja monesti sopimattomassakin välissä mainita, että oli saanut isältään kirjeen Kanadasta. Duncan vahvistui ja hoiti jo kuun lopulla kauppaa lähes täysipäiväisesti yksin.

Betty kävi läpi runonsa, teki joitakin korjauksia — mutta varovasti, sillä hän ei halunnut pilata tekstinsä aitoutta — ja otti vastaan joukoittain vieraita, jotka halusivat ”tuoda jotakin pikkuista varten”.

Sitten hän vain odotti. Rouva Wallace toimitti suursiivouksen lastenkamarissa, kaikki vauvan lukuisat nutut ja myssyt ja muut vaatteet pestiin, ja ne odottivat hohtaviksi silitettyinä pikku lipaston laatikoissa.

Kuusikukkulan kehto oli ehditty luvata Annielle, joka oli ilmoittanut oman iloisen uutisensa päivää Bettyä aiemmin, ja Betty oli pitkään tämän seikan vuoksi vähän haikea. Mutta sitten eräänä päivänä Cameronit tulivat käymään, ja Mike Cameron nosti reestä uutuuttaan hohtavan, valkeaksi maalatun kehdon, jonka oli itse tehnyt, ja jonka pielukset Fiona oli täyttänyt heidän omien hanhiensa untuvilla.

-Ehkä näin on parempi, Betty sanoi Duncanille sinä iltana, kun he ennen nukkumaanmenoa kävivät ihailemassa lastenkamaria. –Että pikkuinen nukkuu kehdossa, jonka täkäläiset ystävämme ovat valmistaneet… Ehkä se tarkoittaa, että hän kuuluu enemmän Fort Williamiin kuin Glen Longiin.

-Tietenkin hän kuuluu Fort Williamiin, Duncan sanoi. –Glen Long tulee merkitsemään hänelle vain mummolaa, hänen lapsuutensa ihanat muistot liittyvät Koivurantaan.

Kun tammikuu kääntyi lopuilleen, Betty kävi levottomaksi. Pikkuisella ei tuntunut olevaan mitään kiirettä tähän maailmaan, eikä se helpottanut Bettyn oloa, vaikka äiti, Elsie-täti ja Isoäidin mustakantinen vihko todistivat, että esikoisten tuloa jouduttiin joskus odottamaan. Silti äiti soitti kahdesti päivässä ja yritti kömpelösti kautta rantain tiedustella, oliko mitään tapahtunut, ja oli tehdä Bettyn hulluksi.

Kuun vaihteessa Betty ei jaksanut enää lähteä edes kirkkoon, vaan jäi haikeana katselemaan Duncanin ja Ruthin perään ja lukemaan rukouskirjaansa. Yksin ollessaan hän tosin nautti siitä, että sai rupatella pikkuiselle, mutta edes suorat pyynnöt kiirehtimisestä eivät tuottaneet tulosta.

Helmikuun viidentenä aamuna ani varhain soi Koivurannan puhelin. Duncan nousi aamiaispöydästä vastaamaan ja tuli kohta hakemaan Bettyä. Soittaja oli jälleen äiti, mutta hänellä oli uutisia: Annie ja Napier olivat edellisenä yönä saaneet pienen tytön.

-Olen niin kauhean onnellinen heidän puolestaan, Betty nyyhkytti palattuaan keittiöön. –Mutta silti minä jotenkin toivoin, että meidän pikkuisemme ehtisi ensin!

-Sinun vanhempasi saavat tätä nykyä lapsenlapsia sellaisella vauhdilla, että on aivan sama, kuka serkuksista on hiukan toista vanhempi, Duncan sanoi. –Oliko kaikki mennyt hyvin?

-Oli kyllä. Ja Annien tuntien hän nousee huomenna tekemään suursiivousta, Betty mutisi vähän purevasti.

Seuraavan viikon aikana Bettyn levottomuus saavutti sellaiset mittasuhteet, että Duncan katsoi parhaaksi puhua siitä jo Fergus MacDonaldille. Betty ei pysynyt hetkeäkään paikallaan, vaikka hänen liikkumisensa oli käynyt vaikeaksi. Hän ei keskittynyt edes kirjoihin eikä kirjoittamiseen. Jopa Ruth valitti, ettei hän pystynyt lukemaan läksyjään, kun Betty kulki koko ajan edestakaisin siirtelemässä tuoleja ja astioita ja ikkunalaudan kukkia tuuman sinne ja toisen tänne.

-Jostakin syystä se nyt vain kestää, tohtori sanoi rauhallisesti.

-Minä alan uskoa, että on lapsia, jotka eivät lainkaan synny, kasvavat vain, Betty valitti.

-Minä en ole koskaan kuullut sellaisesta, tohtori ilmoitti.

-Oh, mutta sinä oletkin mies, hänen seurassaan Koivurantaan tullut Alice Gordon ilmoitti nuhdellen. –Betty parka! Etkö sinä voi tehdä mitään, Fergus?

-Voin, jos se tulee tarpeelliseksi. Mutta vielä ei ole mitään kiirettä — sellaiseksi ei lasketa sitä, että lapsen äiti hermostuu.

Betty hillitsi vaivoin halunsa näyttää tohtorille kieltä.

Valentinen päivän aattona Betty ja Duncan heräsivät siihen, että alakerrasta kuului puhetta. Rouva Wallacen pitikin olla paikalla, hän oli ilmoittanut tulevansa Koivurantaan myös sunnuntaisin ”niin kauan kuin on tarvetta”, mutta nyt hänellä tuntui olevan seuraa.

Kun he menivät keittiöön, kuuman teekupillisen äärestä nousi nuori sotilas.

-Davy! Betty parahti. Hän ei oikein tiennyt, olisiko hänen pitänyt ihailla veljensä uljasta ulkomuotoa vai olla tälle vihainen. –Mitä sinä täällä teet?

-Sain parin päivän loman ja kävin kotona katsomassa sisarentytärtäni, Davy sanoi hyväntuulisesti. –Pääsin aamulla kaupunkiin Geordie-sedän kyydissä, hänellä oli asiaa Inverlochyyn, mutta junani lähtee vasta iltapäivällä, joten ajattelin piipahtaa täällä sitä ennen.

-Sinunko käsissäsi meidän kansallinen turvallisuutemme nyt on, Duncan sanoi vähän irvistäen kätellessään. –Vai sanoisinko, että intialaisten turvallisuus…

-Mitä isä sanoi kun näki sinut? Betty kysyi.

-Yhtä ja toista. Davyn poskille nousi kevyt puna. –Alan ymmärtää, miltä Jamiesta ja Robista tuntui aikoinaan, kun isä antoi heidän tietää huutia.

-Se on sinulle oikein, tuhahti Betty ja istui pöydän ääreen. –Ellet olisi niin sietämättömän komea kiltissäsi, ansaitsisit selkääsi.

-Siitä tulikin mieleeni… hyvää huomista Valentinen päivää, Davy sanoi ja kaivoi repustaan pienen käärön. –Tämä on pikkuiselle jo etukäteen.

-Jos siellä on nuttu ja myssy, Betty pakottaa sinut syömään ne aamiaiseksi, Duncan tokaisi.

Davyn onneksi kääröstä paljastui kankaasta ommeltu pehmeä pallo, jonka sisällä kilisi kulkunen.

-Näin noita eräässä myymälässä Invernessissä ja ajattelin, että siitä on sitten myöhemmin lapselle hauskuutta, Davy sanoi. –Eileen sai samanlaisen.

-Kuka?

-Eileen MacPherson, meidän sisaremme tytär. He puhuttelevat häntä jo nimeltä, vaikka kaste on vasta viikon päästä.

-Mikä nimi se sellainen on?

-Noin kaikki sanovat. Davy iski silmää. –Annie ja Napier tahtoivat vähän ravistella ihmisiä, kaikki kuvittelivat, että papin lapsesta tulee Mary tai Sarah tai Miriam tai Ruth…

-Minulla on hyviä kokemuksia niistä nimistä, Betty sanoi moittien.

-Anna sitten omalle pikkuisellesi kaikin mokomin niin raamatullinen nimi kuin tahdot, Davy tokaisi.

Samassa erään raamatullisen nimen omaava nuori tyttö ilmestyi haukotellen huoneestaan. Nähdessään Davyn hän riemastui, sillä piti tästä kovasti. Ja harvoin Ruth Weilson oli astellut kirkkotietään niin ylpeänä kuin sinä aamuna, sillä Davy tuli hänen ja Duncanin mukana jumalanpalvelukseen koko sotilaallisessa komeudessaan palatakseen sitten vielä hetkeksi Koivurantaan.

Puolenpäivän jälkeen Davy lähti junalleen rouva Wallacen väkevästi evästämänä. Hänen mentyään Betty tunsi itsensä ihmeen rauhalliseksi, asettui sohvalle selailemaan kuvalehteä, uppoutui lukemaankin muutamia artikkeleita. Kun Ruth palasi Duncanin kanssa saattamasta Davyn asemalle, Betty pyysi häntä lukemaan heille jotakin ääneen — sitä ei ollut tapahtunut aikoihin, sillä hän ei ollut jaksanut keskittyä kuuntelemaan.

Rouva Wallace seisahtui keittiön ovelle ja katseli emäntäänsä. Betty näytti nauttivat olostaan Duncanin kainalossa mukavassa sohvannurkassa Ruthin sointuvaa ääntä kuunnellen. Hänen olemuksessaan oli pitkästä aikaa samaa tyyntä rauhaa kuin seinällä olevassa piirroksessa, joka esitti nuorta iloista naista kukkivalla alppiniityllä.

Itsekseen hymyillen rouva Wallace meni vähin äänin liinavaatekaapille ja otti esiin sylillisen puhtaita pyyhkeitä. Sitten hän etsi talouden suurimman vesikattilan ja pesi sen huolellisesti. Ja teeaikaan hän kysyi ohimennen:

-Sopisiko teille, että nukkuisin yöni täällä? Tarkoitan, että oma taloni on näin pakkasilla kovin kylmä…

-Tietysti se sopii, Betty sanoi hajamielisesti, huomaamatta lainkaan Duncanin pelästynyttä ilmettä ja ihmettelemättä sitä, miksei rouva Wallace ennemmin kiiruhtanut lämmittämään kotiaan. –Kiitos ei, ei teeleipää, minulle ei maistu.

-Ehkä teidän kannattaisi kuitenkin syödä, rouva Wallace sanoi niin lujasti, että Betty otti huokaisten leipäpalan.

Yön tullessa pakkanen kiristyi. Se paukahteli Koivurannan nurkissa ja maalasi ikkunoihin pitsikukkasia. Tulisijat hohkasivat lämpöä, ja kipinäsuojien läpi kuulsi hiilloksen kimallus. Muuten oli aivan pimeää ja hiljaista.

Naapuritalossakin nukuttiin lukuun ottamatta rouva Smithiä, joka valvoi makuuhuoneensa ikkunassa ulos katsellen ja ajatuksiaan pyöritellen, kuten niin monena yönä aiemmin. Yhtäkkiä hän näki Koivurannan makuuhuoneen ikkunaan syttyvän valonkajastuksen. Valopiste liikkui vierashuoneeseen, sitten koko yläkerta oli yhtäkkiä valaistu.

Seuraavaksi valot syttyivät keittiöön, ja kymmenen minuutin kuluttua Mary Smith näki, miten tohtorin reki ajoi hurjaa vauhtia katua pitkin pysähtyäkseen talon eteen. Hän huokasi itsekseen, risti kätensä ja pitkästä aikaa toivoi hartaasti jotakin hyvää toiselle ihmiselle.

Koivuranta loisti helmikuisen yön pimeydessä kuin valaistu joulukuusi, lukuun ottamatta Ruthin huonetta, sillä hän oli ainoa joka ei ollut hereillä. Tohtori oli kiiruhtanut suoraan yläkertaan, vain rouva Wallace ravasi portaita edestakaisin kuljettaen kuumaa vettä ja pyyhkeitä.

Duncan Fleming ei ollut koskaan aiemmin elänyt niin pitkää yötä kuin nyt, kiertäessään ympäri olohuonetta kuten häkkiin suljettu eläin. Koskaan aiemmin hän ei ollut tajunnut, millaista oli pelätä toisen ihmisen puolesta — miten Sapphon oli täytynyt pelätä hänen puolestaan. Katkerana hän ajatteli, että jos olisi tajunnut millaista tuskaa rakkaan ihmisen puolesta saattoi tuntea, hän ei olisi koskaan antanut keuhkojensa päästä niin huonoon kuntoon.

Kun punainen auringonkehrä vihdoin nousi talvenkalpealle itätaivaalle, Koivurannassa kajahti ensimmäisen kerran ääni, joka tulisi kuulumaan siellä monina onnellisina vuosina. Duncan, joka oli nääntyneenä torkahtanut sohvalle, ponnahti pystyyn kuin ammuttuna.

-Vai niin, sinä kuulit, tohtori sanoi nauraen kurkistaessaan makuuhuoneesta yläaulaan ja melkein lyödessään ovella sen taakse ilmaantunutta Duncania. –Annetaanpa rouva Wallacelle rauha kylvettää pikkuinen. Olisi häpeä, ellei niin reipas ja terve poika olisi siisti tavatessaan isänsä.

-Poikako se on? Duncan melkein kuiskasi.

-Punatukkainen, lapsi parka. Tohtori iski silmää ja veti oven uudelleen kiinni.

Duncania heikotti niin, että hänen oli otettava seinästä tukea. Tuntui kuluvan ikuisuus, ennen kuin tohtori avasi uudelleen ja viittasi hänet sisään.

Betty lepäsi vuoteessa hiukset hajallaan. Hän oli väsynyt, mutta onnellinen hymy ei vaatinut ponnistuksia, ei myöskään se, että hän piteli sylissään pientä nyyttiä.

-Ajattele, hän on ihan täydellinen, Betty kuiskasi loistavin silmin. –Hänellä on kaikki sormet ja varpaat ja nenä ja korvat…

-Toivottavasti et ole kuvitellut, että vauvat syntyvät ilman korvia ja ne kasvavat paikoilleen myöhemmin, tohtori sanoi hyväntuulisesti.

Duncan istuutui varovasti vuoteen laidalle. Nyytti Bettyn sylissä inahti ja avasi silmänsä, jotka olivat harmaat kuin aamutaivas. Kapalon sisältä pilkotti pojan päätä peittävää kullanpunaista haituvaa.

-Kovasti on isänsä näköinen, rouva Wallace ilmoitti, aivan kuin tämä olisi ollut tärkein tieto lapsesta. –Ja nyt minä menen alas valmistamaan aamiaista ja herättämään Ruthia. Jos tohtori yrittääkään poistua tästä talosta ilman ruokaa, minä alan suosia Trislaigin lääkäriä.

Tohtori nauroi vähän tavallista riehakkaammin, aivan kuin olisi ollut suunnattoman helpottunut, ja seurasi rouva Wallacea alakertaan.

Makuuhuoneeseen laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi vain tulisijasta kuuluva liekkien kohina ja vauvan tuhahtelu. Betty hymyili ja suuteli lapsen päätä.

-Ajattele, ettemme me vielä eilen tähän aikaan lainkaan tunteneet häntä!

-Emme me tunne häntä juuri vieläkään, Duncan muistutti. –Punatukkaisista ei sitä paitsi koskaan tiedä!

Betty nauroi, voihkaisi ja loi mieheensä nuhtelevan katseen.

-Oletko sinä kipeä? Duncan kysyi levottomasti.

-En enää kovin, ja se menee ohi. Haluatko sinä pidellä häntä?

Duncan epäröi hetken, mutta uskaltautui sitten ojentamaan kätensä ja ottamaan vauvan syliinsä. Nyytti oli kevyt, ja silti hän tunsi kannattelevansa vuosikymmenien painoa käsillään.

-Stuart, hän kuiskasi hiljaa.

-Mitä? Betty kysyi.

-Stuart Fleming, Duncan sanoi. –Eikö se olisi lapselle hyvä nimi? Vai haluatko tehdä hänestä Jacobin tai Isaacin tai Abrahamin?

Betty koetti epätoivoisesti olla tärisemättä naurusta.

-Ei, en tahdo, hän tyrski, mutta vakavoitui sitten. –Eikö jokin nimi sinun suvustasi… Tarkoitan, että etkö tahdo…

-Minä tahtoisin, että hän nimelläänkin muistuttaisi minua aina siitä onnesta, jonka olen saanut sinussa, Beatrice Stewart Fleming. Duncan katsoi vaimoonsa silmin, jotka olivat yhtä harmaat kuin vauvalla, mutta kyynelissä. –Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan?

Betty ojensi kätensä ja kosketti varovasti Duncanin poskea.

-Ei, ei ole, hän kuiskasi. –Stuart on erinomainen nimi…

Samassa portaista kuului juoksuaskeleita, sitten ovi raottui. Ruth kurkisti sisään vielä yöpaidassa ja aamunuttu yllään.

-Tule sisään, lapsi kulta, Betty sanoi.

Arastellen tyttö pujahti huoneeseen, mutta ei tullut lähemmäksi. Hän katsoi Bettyä ja Duncania ja tämän sylissä olevaa vauvaa, ja ilme hänen kasvoillaan oli äkkiä niin yksinäinen, että Bettyn sydämeen koski.

-Tule, tule toki lähemmäksi, hän sanoi ja ojensi kättään.

Duncan vilkaisi Bettyyn, vauvaan ja taas Bettyyn. Sitten hän kääntyi Ruthin puoleen.

-Tule pitelemään vauvaa, hän sanoi. –Sinähän olet tavallaan sen isosisko.

-M-minäkö? Ruth kuiskasi.

-Kuka sitten? Betty kysyi ja koetti peittää huolestuneen ilmeensä, kun Ruth otti lapsen syliinsä. Mutta tytön otteet olivat varmat, hän tuntui tietävän, mitä teki. Vauva avasi taas silmänsä, katsoi ylös Ruthiin ja haukotteli sitten niin levollisesti, että kaikkia nauratti.

-Mikä hänen nimekseen tulee? Ruth kysyi haltioissaan.

-Stuart, jos se käy sinulle, Duncan sanoi totisena.

-Oi, se on hyvä nimi! Ruth kumartui ja suuteli vauvaa otsalle. –Hyvää Valentinen päivää, pikku Stuart!

-Niin, tosiaan. Duncan tarttui toisella kädellään Bettyä kädestä ja laski toisen kätensä Ruthin lasta pitelevälle käsivarrelle. Betty puristi hänen sormiaan ja he katsoivat hymyillen ensin toisiinsa, sitten Ruthiin ja lapseen. –Hyvää rakastavaisten päivää, kaikki minun rakkaani.

****
Tähän päättyy Bettyn tarinan kolmas osa.
Lämmin kiitos jokaiselle sitä seuranneelle ja kommentoineelle.
Toivon, että Betty on voinut olla teille iloksi.

Jos haluat, voit jatkaa Bettyn ja Duncanin vaiheiden seuraamista blogissa Betty ja muutosten aika.

8 kommenttia:

  1. Voi miten suloista, ihana lopetus! Arvailinkin jo pitkään, että tarina saattaa tältä erää päättyä lapsen syntymään. Kiitos tästä kolmannesta osasta, tämä on ollut hienoa luettavaa - on ollut jännitystä ja suuria tunteita niin hyvässä kuin pahassakin!

    VastaaPoista
  2. Oih, olipa ihanasti kuvattu viimeinen luku! Hauskaa, miten Rouva Wallace huomasi Bettyn tyyneyden aiemmin illalla, pesi kattilan ja varasi pyyhkeitä valmiiksi.
    Ihana nimi pienelle punatukkaiselle pojalle, Stuart!

    Kiitos, Kaisa, että jaksoit ja halusit kirjoittaa meille näin hienon kirjan! On ollut mukavaa seurata Bettyn matkaa teinivuosista aikuisuuteen ja vauvan syntymään saakka. Kuten Hiiruska sanoi, on ollut todellakin jännitystä ja suuria tunteita mukana! Joskus aivan itkin ääneen, ja joskus nauroin.

    KIITOS :)

    VastaaPoista
  3. Oli pakko avata ja lukea tämä kesken työpäivän... Että voikin tarina liikuttaa ja naurattaa, sen on tämä Bettyn tarina tehnyt, monesti. Kiitos Kaisa!

    VastaaPoista
  4. Ihana, seesteinen tunnelma. Tähän oli hyvä lopettaa -ja myös jatkaa, jos siltä tuntuu. ;o) Kiitos ihanasta kirjasta!

    VastaaPoista
  5. Kiitos Kaisa, ihanan kirjan kirjoitit! Kirja loppui vähän niin kuin uumoilinkin... Varsinaisen tarinan lisäksi kirjassa oli erityisen hienoja tunnelmakuvauksia, ihan sieluni silmin pystyi näkemään, miten kodikkaasti hiillos lämmittää ja kajastaa talvi-iltana, tai millaisen valon pakkasaamun auringonnousu tuo tullessaan. Kiitos vielä!

    VastaaPoista
  6. Kaisalle suuri kiitos ihanasta kertomuksesta, haikea olo kun tämä nyt loppuu...

    VastaaPoista
  7. Voih!!! Ihana loppu ja ihana tarina, mutta kuinka me nyt pärjätään ilman Bettyä??? :( Täytyy varmaan alkaa lukea ykkösosaa taas alusta.

    Toivon niin että tähän tulee jatkoa!!! Jennien tulevaisuus, Miriamin tulevaisuus ja tohtorin ja leskirouvan tarina... Ja Smithit... Onhan meidän nyt pakko saada tietää kuinka kaikille käy!!!

    Apua, on kyllä orpo olo :/

    KIITOS kumminkin. Aivan ihana ja elävä ja aidon tuntuinen ja kaunis tarina!

    VastaaPoista
  8. Voi kiitos ihanasta kirjasta jälleen! Yllä olevissa kommenteissa onkin aikalailla esitetty myös minun ajatukseni. Tiivistetysti: toivon niiiin kovasti jatkoa!

    Kaisa, sinulle on annettu lahja. Kiitos sen jakamisesta.

    VastaaPoista