Betty oppii elämää

Mistä tässä on kysymys?

2009-05-21T11:15:00.004+03:00

Tämän blogin tarina on jatkoa ensimmäiseen ja toiseen Bettyn elämästä kertovaan blogiin.

Mikäli haluat tietää taustoja joillekin Bettyn elämän yksityiskohdille, voit lukea kirjoitukseni niistä (vanhasta blogistani) täältä.

****

Olen jo Betty- ja Betty maailmalla -blogien alussa kertonut, miten Betty ja hänen maailmansa syntyivät klassisten tyttökirjojen innoittamina. Nämä blogikirjat saivat kesällä 2008 yllättävän laajan ja innostuneen ystäväpiirin. Tarinan päättyessä tyttökirja-oikeaoppisesti kihlaukseen monet pyysivät minulta jatkoa. Olin aikanaan kirjoittanut sitä muutamia lukuja, mutta sitten tarina oli hyytynyt. Niinpä en antanut mitään toivoa siitä, että kertoisin Bettyn myöhemmistä vaiheista.

Talvella 2008–09 innostuin kuitenkin painattamaan Betty-kirjat itselleni Books on Demand –palvelun kautta. Kun kävin niitä läpi toistamiseen vuoden sisällä, syntyi pieni kutina siitä, että olisipa hauska palata vielä kerran Bettyn maailmaan.

Niinpä päätin kirjoittaa Bettyn tarinan kolmannen osan loppuun ja julkaista sitä suljetussa blogissa sitä mukaa kuin tarinaa syntyi. Lukijaksi sai ilmoittautua kuka tahansa, mutta salasanan vaatimisella soin itselleni vähän selustatukea.

Kolmisenkymmentä lukijaa seurasi helmikuusta toukokuuhun 2009 Bettyn naimisiinmenoa ja avioliiton ensiaikoja. Sain hyvää, rakentavaa palautetta ja paljon hyvää mieltä. Tässä tairnassa onkin Bettyn vaiheiden lomassa "Kirjoittajan mietteitä", joissa olen pohdiskellut kirjoittamista.

Tämä kolmas Betty-tarina poikkeaa monessa suhteessa aiemmista. Ensinnäkin ensimmäistä ja toista osaa kirjoittaessani olin noin parikymppinen, Bettyn ikäinen itse. Toiseksi kirjoitin ne tarinat vain itselleni. Kolmanneksi kirjoitin ne käsin. Ensimmäiset versiot syntyivät pikkuruutuiselle paperille täytekynällä (joka ei varmaankaan ollut yhtä hieno kuin Bettyn), siitä kirjoitin ne puhtaaksi.

Kommenttien perusteella lukijat huomasivatkin eron mainiten, että tässä tarinassa näkyy aikuisempi ote. Itse huomaan eron myös siinä, että vaikka tarinassa on lukuja suunnilleen yhtä monta kuin aiemmissa, sivumäärä on huomattavasti suurempi – luvut ovat pitkiä. Pelkäsin, että kun kirjoitan suoraan julkisuuteen, alan sensuroida tekstiäni, mutta sitä virhettä en toivon mukaan ole tehnyt. Olen luottanut siihen, että joka tätä tekstiä lukee, nauttii tietysti naiiviudesta ja sentimentaalisuudesta.

Vielä julkaisuvaiheessa tarinan työnimenä oli yksinkertaisesti Betty III. Tarinan lähestyessä loppuaan järjestin blogissa kilpailun nimestä, ja sen voitti nimimerkki Hiiruska ehdotuksellaan Betty oppii elämää.

Edelleen kyseessä ei ole mikään oikea historiallinen romaani. En ole tehnyt tähä tarinaan juuri enempää taustatyötä kuin mitä tyttökirjojen ahkera lukeminen ja historian opiskelu aikanaan ovat olleet. Aikakauden ilmapiirin yritän pitää oikeana, mutta muuten tarinan miljöö on edelleen kokonaan ja täysin mielikuvitukseni tuotetta.

Edelleen toivon, että Bettyn viaton maailma voisi ilahduttaa jotakuta arjen keskellä ponnistelevaa, kaikesta naiiviudestaan huolimatta.

****

Lisätietoa julkaistuista kirjoistani löytyy täältä.

Oma blogini Kaisan uusia tuumooksia.

Huom. Vaikka tekstini on saanut kovasti vaikutteita vanhoista tyttökirjoista, se on silti omani ja pidätän sen tekijänoikeudet.

Kaisa pohtii XII

2009-05-21T10:09:00.004+03:00

Rakkaat lukijat, eilen oli viimeinen nimenehdotuspäivä. Valtaisa kiitos kaikille teille, jotka jaksoitte pohtia nimeä tälle tarinalle! Jos voisin, palkitsisin jokaisen teistä.

Monia, monia hyviä nimiä esitettiin. Yksi niistä kuitenkin osui heti silmiini, sen näette nyt tämän blogin otsikossa: Betty oppii elämää. Se kattaa mielestäni koko tämän tarinan vaiheet aina kihlaus- ja avioliiton alkuajasta Edinburghista nuoren perheen onneen Fort Williamissa, niin aurinkoiset kuin pilvisemmätkin päivät. Lisäksi siinä on jonkinlaista "tyttökirjamaista rytmiä".

Tätä nimeä ehdotti Hiiruska. Laitatko yhteystietosi minulle (kaisantuumooksia at gmail piste com), niin saat palkintosi, kunhan minä saan sen! :)

Vielä kerran kiitos. Tänään avaan tämän blogin "yleisölle".

Kaisa pohtii XI

2009-05-18T20:38:00.006+03:00

Jos kyseessä olisi vanhanajan tyttökirja, kirjoittaisin näissä jälkisanoissa jotakin sen tyylistä kuin "ja niin me jätämme tuon nuoren perheen nauttimaan onnestaan". Ai, mutta kyseessähän on vanhanajan tyttökirja!

Näin siis päättyi tämä tarina. Helmikuussa tiesin, että se päättyy pikku Stuartin syntymään. (Etsikääpä taas Anna-viittaus!) Paljon muuta en tiennytkään. Tarina on välillä kuljettanut minua enemmän kuin minä sitä. Osa suunnittelemistani tapahtumista jäi tapahtumatta, kun taas mukaan tuli paljon sellaista, jota en ollut alun pitäen suunnitellut.

On ollut erittäin mielenkiintoinen kokemus kirjoittaa tätä "Betty-kirjaa" samanaikaisesti kuin te olette lukeneet sitä. Sydämellinen kiitos mukana elämisestä ja kommenteista. Välillä olen katkerasti katunut sitä, etten ensin kirjoittanut tarinaa ja sitten vasta julkaissut, mutta tällä hetkellä en antaisi tätä kokemusta pois.

Tämä kolmas Betty-tarina poikkeaa monessa suhteessa aiemmista. Ensinnäkin ensimmäistä ja toista osaa kirjoittaessani olin noin parikymppinen, Bettyn ikäinen itse. Toiseksi kirjoitin ne tarinat vain itselleni, mieleenikään ei koskaan tullut, että julkaisisin niitä missään. Kolmanneksi kirjoitin ne käsin. Ensimmäiset versiot syntyivät pikkuruutuiselle paperille täytekynällä (joka ei varmaankaan ollut yhtä hieno kuin Bettyn), siitä kirjoitin ne puhtaaksi.

Te lukijat olettekin kommenteissa huomanneet eron, kun olette maininneet, että tässä tarinassa näkyy aikuisempi ote. Itse huomaan eron myös siinä, että vaikka tarinassa on lukuja suunnilleen yhtä monta kuin aiemmissa, sivumäärä on huomattavasti suurempi - luvut ovat pitkiä. Pelkäsin, että kun kirjoitan suoraan julkisuuteen, alan sensuroida tekstiäni, mutta sitä virhettä en toivon mukaan ole tehnyt. Olen luottanut siihen, että joka tätä tekstiä lukee, nauttii tietysti naiiviudesta ja sentimentaalisuudesta.

Kiitos seurastanne - ehkä vielä tapaamme näissä merkeissä uudelleen! Ainakin nimikilpailun voittajan palaan vielä julkistamaan.

57. luku: Odotus päättyy

2009-05-18T20:23:00.002+03:00

-Huh, sanoi Betty ja istuutui keittiön pöydän ääreen saateltuaan Stevensonin neidit ovelle. –En ole koskaan ajatellut, että joku ihminen voisi olla liian ystävällinen!

Rouva Wallace, joka tiskasi teekuppeja, naurahti.

-Tiedän mitä tarkoitatte, hän sanoi hyväntuulisesti. –Lydia ja Aimee ovat kuin liiaksi sokeroitu kakku. Pieni pala on herkullista, mutta toinen jo liikaa. Mitä he toivat vauvalle?

-Nutun ja myssyn, Betty sanoi. –Lapsi raukalla on nuttuja ja myssyjä kohta ensimmäiseen kouluvuoteensa asti, kuten sisareni sanoisi… Mutta en saa olla tuhma, he tarkoittivat hyvää, ja minkä he voivat sille, että pidän enemmän ihmisistä, joissa on vähän särmää.

-Kuten rouva Smithistä?

Betty hymähti.

-Mieluiten jotakin siltä väliltä… No, ainakin Stevensonin neitien ystävällisyys tuntuu aidolta, toisin kuin Mary Smithin.

-Se on totta, rouva Wallace myönsi. –He ovat syntyneet ihailemaan muita.

Tammikuu kului eteenpäin rauhallisin pakkaspäivin. Ruth jatkoi koulunkäyntiään ja iloitsi tuttujen toverien seurasta, joskin muisti jokaisessa sopivassa ja monesti sopimattomassakin välissä mainita, että oli saanut isältään kirjeen Kanadasta. Duncan vahvistui ja hoiti jo kuun lopulla kauppaa lähes täysipäiväisesti yksin.

Betty kävi läpi runonsa, teki joitakin korjauksia — mutta varovasti, sillä hän ei halunnut pilata tekstinsä aitoutta — ja otti vastaan joukoittain vieraita, jotka halusivat ”tuoda jotakin pikkuista varten”.

Sitten hän vain odotti. Rouva Wallace toimitti suursiivouksen lastenkamarissa, kaikki vauvan lukuisat nutut ja myssyt ja muut vaatteet pestiin, ja ne odottivat hohtaviksi silitettyinä pikku lipaston laatikoissa.

Kuusikukkulan kehto oli ehditty luvata Annielle, joka oli ilmoittanut oman iloisen uutisensa päivää Bettyä aiemmin, ja Betty oli pitkään tämän seikan vuoksi vähän haikea. Mutta sitten eräänä päivänä Cameronit tulivat käymään, ja Mike Cameron nosti reestä uutuuttaan hohtavan, valkeaksi maalatun kehdon, jonka oli itse tehnyt, ja jonka pielukset Fiona oli täyttänyt heidän omien hanhiensa untuvilla.

-Ehkä näin on parempi, Betty sanoi Duncanille sinä iltana, kun he ennen nukkumaanmenoa kävivät ihailemassa lastenkamaria. –Että pikkuinen nukkuu kehdossa, jonka täkäläiset ystävämme ovat valmistaneet… Ehkä se tarkoittaa, että hän kuuluu enemmän Fort Williamiin kuin Glen Longiin.

-Tietenkin hän kuuluu Fort Williamiin, Duncan sanoi. –Glen Long tulee merkitsemään hänelle vain mummolaa, hänen lapsuutensa ihanat muistot liittyvät Koivurantaan.

Kun tammikuu kääntyi lopuilleen, Betty kävi levottomaksi. Pikkuisella ei tuntunut olevaan mitään kiirettä tähän maailmaan, eikä se helpottanut Bettyn oloa, vaikka äiti, Elsie-täti ja Isoäidin mustakantinen vihko todistivat, että esikoisten tuloa jouduttiin joskus odottamaan. Silti äiti soitti kahdesti päivässä ja yritti kömpelösti kautta rantain tiedustella, oliko mitään tapahtunut, ja oli tehdä Bettyn hulluksi.

Kuun vaihteessa Betty ei jaksanut enää lähteä edes kirkkoon, vaan jäi haikeana katselemaan Duncanin ja Ruthin perään ja lukemaan rukouskirjaansa. Yksin ollessaan hän tosin nautti siitä, että sai rupatella pikkuiselle, mutta edes suorat pyynnöt kiirehtimisestä eivät tuottaneet tulosta.

Helmikuun viidentenä aamuna ani varhain soi Koivurannan puhelin. Duncan nousi aamiaispöydästä vastaamaan ja tuli kohta hakemaan Bettyä. Soittaja oli jälleen äiti, mutta hänellä oli uutisia: Annie ja Napier olivat edellisenä yönä saaneet pienen tytön.

-Olen niin kauhean onnellinen heidän puolestaan, Betty nyyhkytti palattuaan keittiöön. –Mutta silti minä jotenkin toivoin, että meidän pikkuisemme ehtisi ensin!

-Sinun vanhempasi saavat tätä nykyä lapsenlapsia sellaisella vauhdilla, että on aivan sama, kuka serkuksista on hiukan toista vanhempi, Duncan sanoi. –Oliko kaikki mennyt hyvin?

-Oli kyllä. Ja Annien tuntien hän nousee huomenna tekemään suursiivousta, Betty mutisi vähän purevasti.

Seuraavan viikon aikana Bettyn levottomuus saavutti sellaiset mittasuhteet, että Duncan katsoi parhaaksi puhua siitä jo Fergus MacDonaldille. Betty ei pysynyt hetkeäkään paikallaan, vaikka hänen liikkumisensa oli käynyt vaikeaksi. Hän ei keskittynyt edes kirjoihin eikä kirjoittamiseen. Jopa Ruth valitti, ettei hän pystynyt lukemaan läksyjään, kun Betty kulki koko ajan edestakaisin siirtelemässä tuoleja ja astioita ja ikkunalaudan kukkia tuuman sinne ja toisen tänne.

-Jostakin syystä se nyt vain kestää, tohtori sanoi rauhallisesti.

-Minä alan uskoa, että on lapsia, jotka eivät lainkaan synny, kasvavat vain, Betty valitti.

-Minä en ole koskaan kuullut sellaisesta, tohtori ilmoitti.

-Oh, mutta sinä oletkin mies, hänen seurassaan Koivurantaan tullut Alice Gordon ilmoitti nuhdellen. –Betty parka! Etkö sinä voi tehdä mitään, Fergus?

-Voin, jos se tulee tarpeelliseksi. Mutta vielä ei ole mitään kiirettä — sellaiseksi ei lasketa sitä, että lapsen äiti hermostuu.

Betty hillitsi vaivoin halunsa näyttää tohtorille kieltä.

Valentinen päivän aattona Betty ja Duncan heräsivät siihen, että alakerrasta kuului puhetta. Rouva Wallacen pitikin olla paikalla, hän oli ilmoittanut tulevansa Koivurantaan myös sunnuntaisin ”niin kauan kuin on tarvetta”, mutta nyt hänellä tuntui olevan seuraa.

Kun he menivät keittiöön, kuuman teekupillisen äärestä nousi nuori sotilas.

-Davy! Betty parahti. Hän ei oikein tiennyt, olisiko hänen pitänyt ihailla veljensä uljasta ulkomuotoa vai olla tälle vihainen. –Mitä sinä täällä teet?

-Sain parin päivän loman ja kävin kotona katsomassa sisarentytärtäni, Davy sanoi hyväntuulisesti. –Pääsin aamulla kaupunkiin Geordie-sedän kyydissä, hänellä oli asiaa Inverlochyyn, mutta junani lähtee vasta iltapäivällä, joten ajattelin piipahtaa täällä sitä ennen.

-Sinunko käsissäsi meidän kansallinen turvallisuutemme nyt on, Duncan sanoi vähän irvistäen kätellessään. –Vai sanoisinko, että intialaisten turvallisuus…

-Mitä isä sanoi kun näki sinut? Betty kysyi.

-Yhtä ja toista. Davyn poskille nousi kevyt puna. –Alan ymmärtää, miltä Jamiesta ja Robista tuntui aikoinaan, kun isä antoi heidän tietää huutia.

-Se on sinulle oikein, tuhahti Betty ja istui pöydän ääreen. –Ellet olisi niin sietämättömän komea kiltissäsi, ansaitsisit selkääsi.

-Siitä tulikin mieleeni… hyvää huomista Valentinen päivää, Davy sanoi ja kaivoi repustaan pienen käärön. –Tämä on pikkuiselle jo etukäteen.

-Jos siellä on nuttu ja myssy, Betty pakottaa sinut syömään ne aamiaiseksi, Duncan tokaisi.

Davyn onneksi kääröstä paljastui kankaasta ommeltu pehmeä pallo, jonka sisällä kilisi kulkunen.

-Näin noita eräässä myymälässä Invernessissä ja ajattelin, että siitä on sitten myöhemmin lapselle hauskuutta, Davy sanoi. –Eileen sai samanlaisen.

-Kuka?

-Eileen MacPherson, meidän sisaremme tytär. He puhuttelevat häntä jo nimeltä, vaikka kaste on vasta viikon päästä.

-Mikä nimi se sellainen on?

-Noin kaikki sanovat. Davy iski silmää. –Annie ja Napier tahtoivat vähän ravistella ihmisiä, kaikki kuvittelivat, että papin lapsesta tulee Mary tai Sarah tai Miriam tai Ruth…

-Minulla on hyviä kokemuksia niistä nimistä, Betty sanoi moittien.

-Anna sitten omalle pikkuisellesi kaikin mokomin niin raamatullinen nimi kuin tahdot, Davy tokaisi.

Samassa erään raamatullisen nimen omaava nuori tyttö ilmestyi haukotellen huoneestaan. Nähdessään Davyn hän riemastui, sillä piti tästä kovasti. Ja harvoin Ruth Weilson oli astellut kirkkotietään niin ylpeänä kuin sinä aamuna, sillä Davy tuli hänen ja Duncanin mukana jumalanpalvelukseen koko sotilaallisessa komeudessaan palatakseen sitten vielä hetkeksi Koivurantaan.

Puolenpäivän jälkeen Davy lähti junalleen rouva Wallacen väkevästi evästämänä. Hänen mentyään Betty tunsi itsensä ihmeen rauhalliseksi, asettui sohvalle selailemaan kuvalehteä, uppoutui lukemaankin muutamia artikkeleita. Kun Ruth palasi Duncanin kanssa saattamasta Davyn asemalle, Betty pyysi häntä lukemaan heille jotakin ääneen — sitä ei ollut tapahtunut aikoihin, sillä hän ei ollut jaksanut keskittyä kuuntelemaan.

Rouva Wallace seisahtui keittiön ovelle ja katseli emäntäänsä. Betty näytti nauttivat olostaan Duncanin kainalossa mukavassa sohvannurkassa Ruthin sointuvaa ääntä kuunnellen. Hänen olemuksessaan oli pitkästä aikaa samaa tyyntä rauhaa kuin seinällä olevassa piirroksessa, joka esitti nuorta iloista naista kukkivalla alppiniityllä.

Itsekseen hymyillen rouva Wallace meni vähin äänin liinavaatekaapille ja otti esiin sylillisen puhtaita pyyhkeitä. Sitten hän etsi talouden suurimman vesikattilan ja pesi sen huolellisesti. Ja teeaikaan hän kysyi ohimennen:

-Sopisiko teille, että nukkuisin yöni täällä? Tarkoitan, että oma taloni on näin pakkasilla kovin kylmä…

-Tietysti se sopii, Betty sanoi hajamielisesti, huomaamatta lainkaan Duncanin pelästynyttä ilmettä ja ihmettelemättä sitä, miksei rouva Wallace ennemmin kiiruhtanut lämmittämään kotiaan. –Kiitos ei, ei teeleipää, minulle ei maistu.

-Ehkä teidän kannattaisi kuitenkin syödä, rouva Wallace sanoi niin lujasti, että Betty otti huokaisten leipäpalan.

Yön tullessa pakkanen kiristyi. Se paukahteli Koivurannan nurkissa ja maalasi ikkunoihin pitsikukkasia. Tulisijat hohkasivat lämpöä, ja kipinäsuojien läpi kuulsi hiilloksen kimallus. Muuten oli aivan pimeää ja hiljaista.

Naapuritalossakin nukuttiin lukuun ottamatta rouva Smithiä, joka valvoi makuuhuoneensa ikkunassa ulos katsellen ja ajatuksiaan pyöritellen, kuten niin monena yönä aiemmin. Yhtäkkiä hän näki Koivurannan makuuhuoneen ikkunaan syttyvän valonkajastuksen. Valopiste liikkui vierashuoneeseen, sitten koko yläkerta oli yhtäkkiä valaistu.

Seuraavaksi valot syttyivät keittiöön, ja kymmenen minuutin kuluttua Mary Smith näki, miten tohtorin reki ajoi hurjaa vauhtia katua pitkin pysähtyäkseen talon eteen. Hän huokasi itsekseen, risti kätensä ja pitkästä aikaa toivoi hartaasti jotakin hyvää toiselle ihmiselle.

Koivuranta loisti helmikuisen yön pimeydessä kuin valaistu joulukuusi, lukuun ottamatta Ruthin huonetta, sillä hän oli ainoa joka ei ollut hereillä. Tohtori oli kiiruhtanut suoraan yläkertaan, vain rouva Wallace ravasi portaita edestakaisin kuljettaen kuumaa vettä ja pyyhkeitä.

Duncan Fleming ei ollut koskaan aiemmin elänyt niin pitkää yötä kuin nyt, kiertäessään ympäri olohuonetta kuten häkkiin suljettu eläin. Koskaan aiemmin hän ei ollut tajunnut, millaista oli pelätä toisen ihmisen puolesta — miten Sapphon oli täytynyt pelätä hänen puolestaan. Katkerana hän ajatteli, että jos olisi tajunnut millaista tuskaa rakkaan ihmisen puolesta saattoi tuntea, hän ei olisi koskaan antanut keuhkojensa päästä niin huonoon kuntoon.

Kun punainen auringonkehrä vihdoin nousi talvenkalpealle itätaivaalle, Koivurannassa kajahti ensimmäisen kerran ääni, joka tulisi kuulumaan siellä monina onnellisina vuosina. Duncan, joka oli nääntyneenä torkahtanut sohvalle, ponnahti pystyyn kuin ammuttuna.

-Vai niin, sinä kuulit, tohtori sanoi nauraen kurkistaessaan makuuhuoneesta yläaulaan ja melkein lyödessään ovella sen taakse ilmaantunutta Duncania. –Annetaanpa rouva Wallacelle rauha kylvettää pikkuinen. Olisi häpeä, ellei niin reipas ja terve poika olisi siisti tavatessaan isänsä.

-Poikako se on? Duncan melkein kuiskasi.

-Punatukkainen, lapsi parka. Tohtori iski silmää ja veti oven uudelleen kiinni.

Duncania heikotti niin, että hänen oli otettava seinästä tukea. Tuntui kuluvan ikuisuus, ennen kuin tohtori avasi uudelleen ja viittasi hänet sisään.

Betty lepäsi vuoteessa hiukset hajallaan. Hän oli väsynyt, mutta onnellinen hymy ei vaatinut ponnistuksia, ei myöskään se, että hän piteli sylissään pientä nyyttiä.

-Ajattele, hän on ihan täydellinen, Betty kuiskasi loistavin silmin. –Hänellä on kaikki sormet ja varpaat ja nenä ja korvat…

-Toivottavasti et ole kuvitellut, että vauvat syntyvät ilman korvia ja ne kasvavat paikoilleen myöhemmin, tohtori sanoi hyväntuulisesti.

Duncan istuutui varovasti vuoteen laidalle. Nyytti Bettyn sylissä inahti ja avasi silmänsä, jotka olivat harmaat kuin aamutaivas. Kapalon sisältä pilkotti pojan päätä peittävää kullanpunaista haituvaa.

-Kovasti on isänsä näköinen, rouva Wallace ilmoitti, aivan kuin tämä olisi ollut tärkein tieto lapsesta. –Ja nyt minä menen alas valmistamaan aamiaista ja herättämään Ruthia. Jos tohtori yrittääkään poistua tästä talosta ilman ruokaa, minä alan suosia Trislaigin lääkäriä.

Tohtori nauroi vähän tavallista riehakkaammin, aivan kuin olisi ollut suunnattoman helpottunut, ja seurasi rouva Wallacea alakertaan.

Makuuhuoneeseen laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi vain tulisijasta kuuluva liekkien kohina ja vauvan tuhahtelu. Betty hymyili ja suuteli lapsen päätä.

-Ajattele, ettemme me vielä eilen tähän aikaan lainkaan tunteneet häntä!

-Emme me tunne häntä juuri vieläkään, Duncan muistutti. –Punatukkaisista ei sitä paitsi koskaan tiedä!

Betty nauroi, voihkaisi ja loi mieheensä nuhtelevan katseen.

-Oletko sinä kipeä? Duncan kysyi levottomasti.

-En enää kovin, ja se menee ohi. Haluatko sinä pidellä häntä?

Duncan epäröi hetken, mutta uskaltautui sitten ojentamaan kätensä ja ottamaan vauvan syliinsä. Nyytti oli kevyt, ja silti hän tunsi kannattelevansa vuosikymmenien painoa käsillään.

-Stuart, hän kuiskasi hiljaa.

-Mitä? Betty kysyi.

-Stuart Fleming, Duncan sanoi. –Eikö se olisi lapselle hyvä nimi? Vai haluatko tehdä hänestä Jacobin tai Isaacin tai Abrahamin?

Betty koetti epätoivoisesti olla tärisemättä naurusta.

-Ei, en tahdo, hän tyrski, mutta vakavoitui sitten. –Eikö jokin nimi sinun suvustasi… Tarkoitan, että etkö tahdo…

-Minä tahtoisin, että hän nimelläänkin muistuttaisi minua aina siitä onnesta, jonka olen saanut sinussa, Beatrice Stewart Fleming. Duncan katsoi vaimoonsa silmin, jotka olivat yhtä harmaat kuin vauvalla, mutta kyynelissä. –Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan?

Betty ojensi kätensä ja kosketti varovasti Duncanin poskea.

-Ei, ei ole, hän kuiskasi. –Stuart on erinomainen nimi…

Samassa portaista kuului juoksuaskeleita, sitten ovi raottui. Ruth kurkisti sisään vielä yöpaidassa ja aamunuttu yllään.

-Tule sisään, lapsi kulta, Betty sanoi.

Arastellen tyttö pujahti huoneeseen, mutta ei tullut lähemmäksi. Hän katsoi Bettyä ja Duncania ja tämän sylissä olevaa vauvaa, ja ilme hänen kasvoillaan oli äkkiä niin yksinäinen, että Bettyn sydämeen koski.

-Tule, tule toki lähemmäksi, hän sanoi ja ojensi kättään.

Duncan vilkaisi Bettyyn, vauvaan ja taas Bettyyn. Sitten hän kääntyi Ruthin puoleen.

-Tule pitelemään vauvaa, hän sanoi. –Sinähän olet tavallaan sen isosisko.

-M-minäkö? Ruth kuiskasi.

-Kuka sitten? Betty kysyi ja koetti peittää huolestuneen ilmeensä, kun Ruth otti lapsen syliinsä. Mutta tytön otteet olivat varmat, hän tuntui tietävän, mitä teki. Vauva avasi taas silmänsä, katsoi ylös Ruthiin ja haukotteli sitten niin levollisesti, että kaikkia nauratti.

-Mikä hänen nimekseen tulee? Ruth kysyi haltioissaan.

-Stuart, jos se käy sinulle, Duncan sanoi totisena.

-Oi, se on hyvä nimi! Ruth kumartui ja suuteli vauvaa otsalle. –Hyvää Valentinen päivää, pikku Stuart!

-Niin, tosiaan. Duncan tarttui toisella kädellään Bettyä kädestä ja laski toisen kätensä Ruthin lasta pitelevälle käsivarrelle. Betty puristi hänen sormiaan ja he katsoivat hymyillen ensin toisiinsa, sitten Ruthiin ja lapseen. –Hyvää rakastavaisten päivää, kaikki minun rakkaani.

****
Bettyn tarinan kolmas osa päättyy tähän.

56. luku: Uuden vuoden kellot

2009-05-15T17:46:00.004+03:00

Joulukuun 27. päivänä

”En ollut kuvitellutkaan, että kukaan muu kuin me itse ja korkeintaan lähipiiri muistaisi hääpäiväämme, mutta olin väärässä! Saimme eilen kortteja ja kirjeitä läjäpäin, ja puhelin soi koko ajan. Jopa rouva Wallace oli tietoinen asiasta, sillä hän toi aamulla mukanaan suuren kakun syötäväksi teellä.

Duncan oli aamupäivän kaupassa, ja minä olin vähän huolissani. Mutta tuntuu siltä, että se teki hänelle vain hyvää. Asiakkaita kävi solkenaan, epäilen että kaupungilla kerrottiin kauppias Flemingin asettuneen taas tiskin taakse — Duncanilla oli kyyneliä silmissä kun hän tuli lounaalle, niin moni asiakas oli piipahtanut sisään vain toivottaakseen hänet tervetulleeksi takaisin.

Alice huolehti kaupasta iltapäivän ja vei sitten Ruthin mukanaan illaksi ja koko yöksi. Heillä on ilmeisesti ollut tavattoman hauskaa. Olen kuullut koko päivän kertomuksia kultareunaisista lautasista ja kristallikruunuista ja leikkokukista keskellä talvea ja untuvapatjasta ja vuoteeseen tuodusta aamiaisesta ja siitä, miten hovimestari oli puhutellut Ruthia neidiksi ja miten mukava Alice oli. Kaikkia yksityiskohtia minulle ei tosin ole kerrottu, sillä uskon heillä olleen Alicen kanssa luottamuksellisia keskusteluja, mutta Ruth on ollut tänään iloisempi kuin aikoihin.

Me puolestamme menimme illallisaikaan hotellille. Niin mielelläni olisin ollut hääpäivänäni sievä ja edustava, mutta pelkäänpä, että muistutin Annien sanoja lainatakseni valtamerilaivaa. En käsitä, miten mahdun ovista, jos pikkuinen aikoo kasvaa tätä vauhtia vielä kuukauden. Joka tapauksessa melkein häpesin itseäni, kun hovimestari otti takkini — tässä tilassa olevan naisen ei pitäisi enää liikkua ihmisten ilmoilla.

Mutta unohdin pian hävetä mitään, sillä meillä oli ihana ilta. Söimme kolmen ruokalajin illallisen, puhelimme kaikista maailman asioista, ja jälkiruoan aikana Duncan ojensi minulle pienen rasian.

Olin melkein vihainen hänelle, emmehän olleet sopineet mistään lahjoista, mutta lepyin kun Duncan selitti rasiassa olevan erikoisen korun tarkoituksen. Hopeaketjussa riippui kauniisti kaiverrettu sydän, jonka reunoissa oli pieniä reikiä. Kun pikkuinen syntyy, saan kuulemma yhteen reikään ripustettavaksi pienen kristallipisaran — ja sen jälkeen yhden jokaisesta lapsesta.

Laskin tietenkin heti reiät ja totesin huojentuneena, että niitä on vain viisi. Vaikka kaikki yhdeksän sisarustani ovat minulle rakkaita, epäilen, olisiko minusta samanlaisiin sankaritekoihin kuin äitini.

Oli omituista tulla kotiin, jossa ei ollut Ruthia. Pelkään, että tulen kaipaamaan häntä suunnattomasti, kun hän lähtee. Mutta Duncan otti pitkästä aikaa hyllystä gramofonilevyn ja laittoi sen soimaan, ja me tanssimme olohuoneessa sen minkä jaksoimme — valitettavasti kumpikaan ei jaksanut kovin pitkään.

-Muistatko sinä sen illan Morarissa? Duncan kuiskasi.

Kuvitteleeko hän tosiaan, että voisin unohtaa!”

Joulukuun 29. päivänä

”Fort Williamissa esiintyy joulun ajan kiertävä teatteri, jonka näytelmää mainostettiin koko perheelle sopivaksi. Veimme siis Fionan kanssa joululomailevat Ruthin, Bobbyn ja tämän sisarukset tänään päivänäytökseen.

Näytelmän tekstissä ei varmaankaan ollut mitään vikaa, mutta näyttelijät olivat kylläkin sitä, mitä paikallislehden toimittaja olisi hyvin voinut kutsua ’keskinkertaiseksi’. Olin pahoillani, että ensimmäinen Ruthin näkemä oikea teatterinäytös, jota tämä oli kovasti odottanut, osoittautui tällaiseksi.

-Voi, ei se haittaa, Ruth vakuutti minulle jälkeenpäin. –Minä katsoin kaikkia niitä näyttelijöitä tarkasti nähdäkseni, missä kohdin he tekivät virheitä tai esiintyivät jotenkin epäluonnollisesti, ja nyt tiedän miten ne roolit olisi pitänyt tehdä.

Joskus pelästyn tuon lapsen lahjakkuutta.”

Joulukuun 30. päivänä

”Eilen rouva Wallace kysyi, miten olimme aikoneet viettää uutta vuotta, ja olinko kenties suunnitellut kutsuja. Hämmennyin vähän, sillä suoraan sanoen en ole suunnitellut yhtään mitään. Olen vain elänyt hetken kerrallaan tätä tyytyväistä ja rauhallista elämää, jossa Duncan on päivä päivältä voimakkaampi ja minua jännittää tuleva päivä päivältä enemmän.

Mutta kun mietin asiaa, huomasin, että olisi hauska pitää vielä kutsut. Kun pikkuinen syntyy, siihen ei aivan heti ole mahdollisuutta, ja haluaisin mielelläni kiittää kaikkia hyviä ihmisiä, jotka ovat olleet kuluneen vuoden aikana meille avuksi.

Puhuin asiasta Duncanille, kun tämä tuli syömään, ja kun rouva Wallace sanoi ilomielin laittavansa tarjoilut, päätimme kutsua ihmisiä uudenvuodenaattona tänne.

-Mutta ei mitenkään virallisesti, vaan hyvin kodikkaasti, minä sanoin. -Ottaen huomioon, että isäntäväestä ei ole suuresti juhlimaan.

Kysyin kyllä rouva Wallacelta, eikö tällä ollut omia uuden vuoden suunnitelmia, mutta hän vain nauroi. En tiedä, miten joulu tyttären luona oli sujunut, mutta tuntuu siltä kuin rouva olisi iloinen tullessaan taas meille.

Ruth ilahtui kovasti kutsuista ja siitä, että sai velvollisuudekseen askarrella konfetteja vuoden vaihtumista varten. Rouva Wallace antoi tähän luvan, vaikka se tietää siivousta uudenvuodenpäivänä.

Minä puolestani istahdin puhelimen ääreen ja aloin soittaa läpi ystäviämme. Väkeä tulee paljon jo pelkästään Glen Longista, mutta minun puolestani Koivurannan seinät saavat vaikka pullistua ulospäin, kunhan meillä on mukavaa. Äiti lupasi tuoda lisää lautasia ja laseja ja tuoleja, jotta kaikille riittää.

Kun olin soittanut puhelut, jäin vielä istumaan varaston kirjoituspöydän ääreen. Pöydällä oli nippu kirjoituspaperia, johon on painettu kirjakaupan yhteystiedot, ja ennen kuin ehdin pahemmin ajatella, otin yhden paperin ja kirjoitin sille lyhyen kutsun. Sitten pujahdin liikkeen kautta ulos pakkasilmaan — Alice palveli asiakasta eikä onneksi kysynyt mitään — ja kävin pudottamassa taitetun paperilapun Smithien postilaatikkoon. Päiväpostia ei ollut vielä haettu, joten rouva Smith näkee paperin ensimmäisenä ja voi halutessaan polttaa sen, ettei hänen miehensä saa tietää.”

Joulukuun 31. päivänä

”Minun pitäisi olla alakerrassa taittelemassa lautasliinoja iltaa varten, mutta en pysty siihen, ennen kuin kevennän sydäntäni.

Ilma on muuttunut suojaiseksi, ja lounaan jälkeen innostuimme Ruthin kanssa tekemään lumilyhtyjä takapihalle. Ne tulevat näkymään illalla upeasti keittiöön, jonne tarjoilupöytä katetaan.

Minusta ei toki ole enää kumartelemaan ja kasaamaan lyhtyjä, mutta ehdotin sijoituspaikkoja, kun Ruth pyöritteli palloja innoissaan. Raitis ilma tuntui tuulettavan sekä keuhkojani että mieltäni, ja pitkästä aikaa tunsin hiljaista, rikkomatonta onnea.

Sitten rouva Wallace huusi minulle verannalta.

-Posti tuli, hän sanoi.

-Oliko siellä jotakin tärkeää? kysyin, sillä sanomalehden ehtisin lukea myöhemminkin.

-Kirje teille molemmille. Ruthille Amerikasta ja teille kustantamosta.

En ole koskaan nähnyt Ruthia sellaisena. Hän valahti yhtä valkeaksi kuin lumipallo käsissään, sitten hän lähti liikkeelle hitaasti kuin mekaaninen nukke, josta on veto lähes lopussa. Minun sydämeni pompahti rinnassa niin lujasti, että pelkäsin sen satuttavan iskullaan pikkuista, kun seurasin Ruthia.

Posti oli keittiön pöydällä. Pieni, harmaaksi likaantunut kirjekuori, jossa oli kirjavia postimerkkejä ja Ruthin nimi. MacVurichien osoite oli vedetty yli ja siihen oli korjattu Fort William rouva MacConachien kömpelöllä käsialalla. Itsekseni mietin, oliko rouva todellakin malttanut olla höyryttämättä kirjettä auki ja lukematta sitä.

Ruth tarttui kuoreen ja hänen kätensä vapisivat. Duncan oli tullut olohuoneen ovelle ja ojensi hänelle mitään sanomatta kynäveitsensä, jotta hän sai avata kuoren siististi.

Sisällä oli yksi taitettu paperi, jossa ei ollut paljonkaan tekstiä. Mutta sitä lukiessa väri palasi Ruthin poskille, ja hänen silmänsä alkoivat kimaltaa.

-Se on isältä, hän kuiskasi, aivan kuin emme olisi asiaa arvanneet. –Hän lähettää osoitteensa.

-Entä mitä muuta hän kirjoittaa? Duncan kysyi pakotetun rauhallisesti. Rouva Wallace, jonka olisi oikeastaan pitänyt kiillottaa hopeita, mytisteli kiillotusliinaa käsissään.

-Hänellä on ollut vähän vaikeaa, hän ei ole pystynyt vielä säästämään tarpeeksi minun matkalippuuni, mutta hän lupaa lähettää sen kevään aikana, Ruth sanoi. Hän katsoi minuun, ja hänen vihreät silmänsä säihkyivät kuin smaragdit. –Tämä on päivätty joulukuun alussa — sinähän sanoit, Betty, että joulun aikaan posti voi myöhästyä!

-Tiesinhän minä sen, kuiskasin, ja loin Duncaniin kiitollisen katseen. Ajatella, jos olisin mennyt ostamaan Ruthille jouluksi jotakin muka hänen isältään, ja totuus olisi nyt tullut julki!

-Minä vastaan hänelle heti, Ruth huudahti, heitti takkinsa yltään ja juoksi huoneeseensa unohtaen lumilyhdyt.

Me jäimme seisomaan keittiöön hiljaisina, kunnes rouva Wallace putosi huokaisten istumaan haarukkapinon ääreen.

-Taivas olkoon kiitetty, hän sanoi. –Minä en olisi enää kestänyt tuon lapsen katsetta.

-Minkähänlaisia ’vaikeuksia’ hänen isällään on ollut, Duncan sanoi vähän happamasti.

-Emme me saa ajatella pahinta, nuhtelin. –Moni lähtee Amerikkaan kuvitellen, että vuolee siellä kultaa kuin voita, ja joutuu pettymään.

-Entä jos laivalippua ei tule keväänkään aikana?

-Se on sen ajan murhe. Ja Jim Weilsonin murhe… Mutta ei meidän murheemme. Tajusin olevani itsekkään onnellinen siitä, ettei Ruth lähtisikään vielä pois.

Samassa muistin, että minullekin piti olla postia, ja poimin pöydältä ruskean kirjekuoren, jossa oli Joanna-kirjojen kustantajan nimi. –Mikä tämä on?

-Sen me juuri haluaisimme tietää, Duncan sanoi hymyillen.

Minä vapisin kun avasin kuoren. Se oli paksu kuori, sisällä oli nippu paperia. Ehdin jo tuntea pettymyksen tulvahduksen, kunnes tajusin, että kuoresta tipahti myös maksumääräys ja koneella kirjoitettu saatekirje — ei monistettu hylkäys.

-Taivas varjele, kuiskasin ja vaivuin istumaan.

Parahin rouva Fleming, kirjeessä sanottiin. Kiitämme jatkuvasta luottamuksestanne ja runoista, jotka lähetitte kommentoitavaksemme. Tekstinne on erinomaista, paikka paikoin ehkä hiukan hiomatonta, mutta kaikkineen sisällöltään ja muodoltaan huomattavan lahjakasta.

Julkaisemme kokoelmanne osana kevään kustannusohjelmaamme ja toivomme, että onnellisesta elämäntilanteestanne huolimatta ehtisitte käydä tekstinne läpi ja harkita pieniä korjauksia kohtiin, jotka on merkitty käsikirjoitukseen. Niitä ei ole monta, ja kyse on lähinnä joistakin sanavalinnoista ja rytmillisistä seikoista.

Toivomme, että palautatte käsikirjoituksen sekä toisen oheisista kustannussopimuksista allekirjoitettuna meille tammikuun aikana. Ennakkomaksuna voitte lunastaa oheisen maksumääräyksen käyttämässänne pankissa.

-Ne julkaistaan, Duncan! minä kuiskasin.

-Mitkä? Äkkiä Duncanin silmissä välähti. –Sinun runosi?

-Katso! Ojensin kirjeen hänelle, sieppasin käsikirjoitusnipun ja selasin sen läpi. Nuo runot, jotka olin kirjoittanut Duncanin sairastaessa — tuskalliset tekstit, joissa oli kuitenkin sinnikäs toivon kipinä — ne julkaistaisiin! Punaisia korjausmerkintöjä ei tosiaankaan ollut monta, ja osa koski vain runojen järjestystä. Tästä minä kyllä selviäisin ennen pikkuisen tuloa.

-Maksavatko ne teille rahaa jo etukäteen? rouva Wallace kysyi hämmentyneenä.

Muistin vasta nyt maksumääräyksen. Luulin summan olevan sama, jonka olin saanut Joanna-kirjoista, mutta erehdyin. Se oli suurempi — se oli suuri. Sillä maksetaan meidän kahden kuukauden velan lyhennyksemme.

-Minä en tiennyt, että sinä lähetit ne, Duncan sanoi.

Minä nauroin.

-Kirjoitin ne nopeasti puhtaaksi heti marraskuussa, ennen kuin ehtisin katua, sanoin. –En kuvitellut, että ne menisivät läpi — ainakaan näin pian!

-Sanoinhan minä, Duncan virnisti. –Ja kumpi tässä on saanut kirja-alan koulutuksen?”

Tammikuun 1. päivänä

”Hyvää uutta vuotta ja vuosikymmentä! Olen tänään haukotellut vähän väliä, mutta ollut oikein hyvällä tuulella. Duncanin kanssa totesimmekin, että olemme viettäneet ensimmäisen avioliittovuotemme vähän liian vakavissa tunnelmissa, meidän pitäisi hullutella enemmän, kuten ennen vanhaan.

Eiliset kutsut tosin olivat monella tavalla hätkähdyttävät. Se alkoi postin tulosta ja jatkui sinä hetkenä, jolloin äiti ilmaantui astioiden ja tuolien kanssa. Osasin odottaakin Jennietä, Maryä ja Elizaa jo hänen seuranaan, mutta ällistyksekseni reestä nousi myös David.

-Oletko sinä vielä lomalla? kysyin ihastuneena syleillessäni pitkää, komeaa pikkuveljeäni. –Tuleeko John illalla isän kanssa?

-John on kyllä matkustanut Glasgow’hun, äiti sanoi äänessään terävyyttä, jota harvoin kuulee.

Davyn ilmeen nähdessäni en kysellyt enempää, vaan laitoin tulijat töihin. Kun olimme rouva Wallacen kanssa todenneet, että kutsuilla tulisi olemaan koko paljon nuorisoa, olimme päättäneet kattaa alle 15-vuotiaille oman tarjoilupöydän yläaulaan. Davy sai tehtäväkseen kantaa Ruthin huoneessa olevan pikkupöydän yläaulaan, ja minä menin muka neuvomaan häntä. Näin saimme olla hetken kahden.

-No, tiukkasin, kun pöytä oli paikallaan ja levitin liinan sen päälle. Myönnän, että hetken ajan ehdin kuvitella Davyn ottaneen mallia Johnista ja keksineen jotakin romanttista ja idioottimaista — mutta toisaalta olin saanut muun järisyttävän postini mukana iloisen kirjeen Miriam-tyttöseltä, joka on äitinsä kanssa palannut Sveitsistä jouluksi Edinburghiin, eikä siinä puhuttu mitään karkaamisista. (Ei siinä kyllä puhuttu mitään siitäkään, kirjoittelevatko he toisilleen Davyn kanssa. Pelkään Miriamin tulleen ikään, jolloin hän ei jaa enää salaisuuksiaan edes minulle.)

-Minä en jatka enää Will-enon luona, Davy sanoi huolettomuutta tavoittelevalla äänellä.

-Kiitos, olen ymmärtänyt sen. Mitä sinä sitten aiot?

-Olen ilmoittautunut Cameronin Ylämaalaisiin.

-Mitä? minä parahdin ja tarrasin pöytään pysyäkseni jaloillani. –Armeijaan?

Davy nyökkäsi, ja kevyt puna nousi hänen poskilleen.

-Oletko sinä hullu? minä kysyin.

-Sitä sinun pitää kysyä herra Macmillanilta, jolla taitaa olla tarkin tieto älynlahjoistani.

-Lopeta! tiuskaisin. –Ethän sinä voi olla tosissasi. Miksi ihmeessä sinä menisit ilmoittautumaan armeijaan?

-Ehkä siksi, että haluan sitä.

-Mitä? Ihmisten tappamista?

-Äh, sanoi Davy kärsimättömästi. Hän ei selvästikään käynyt tätä keskustelua ensimmäistä kertaa. –Sodat kuuluvat historiaan.

-Oh, niinkö? Entä buurisodat?

-Ainakaan Euroopassa ei sellaista tapahdu. Muutaman tunnin kuluttua me elämme 1910-lukua, eikä kukaan enää nykypäivänä ole niin hullu, että aloittaisi sodan.

-Duncan on toista mieltä, minä sanoin. –Hänen mielestään kaikki ne sitoumukset, joita Euroopan maat ovat tehneet keskenään…

-Minä en luottaisi niin kivenkovaan kirjakauppiaan käsityksiin politiikasta, Davy keskeytti.

-Minä luottaisin, ainakin enemmän kuin keskenkasvuisen kakaran, tiuskaisin loukkaantuneena.

-Älä nyt viitsi, Davy lepytteli. –En minä sotaan haluakaan. Minä haluan nähdä maailmaa, seikkailla vähän, kokea itse kaiken sen, mitä olen romaaneista lukenut. Ja palata sitten eläkkeelle kotimaahan kihtisenä everstinä, joka ikävystyttää kaikki loppumattomilla kertomuksillaan Intiasta…

-Intiasta? minä sanoin terävästi.

-Koulutusjakso Invernessissä alkaa loppiaisen jälkeen, Davy sanoi. –Syksyllä meidät laivataan jonnekin… todennäköisesti Intiaan. Tai Kiinaan. Pahimmassa tapauksessa niin lähelle kuin Kreetalle tai Maltalle.

-Mitä isä sanoo? minä kysyin.

Davy vakavoitui.

-Sinä voit arvata, hän sanoi hiljaa.

Kyllähän minä arvaan. Meidän isämme on lakimies eikä koskaan sano julkisesti sanaakaan Imperiumia vastaan — mutta kaikki me tiedämme, että sydämessään hänellä on kovin kapinallisia mielipiteitä.

Ja se näkyy välillä nurinkurisesti. En ole esimerkiksi milloinkaan nähnyt isää tai veljiäni kiltissä, sillä isä ei ole halunnut sitä. Hänen mukaansa englantilainen hallitus voi kaikin mokomin pitää hyvänään ylämaalaispuvut, kun kerran ne jakobiittikapinoiden jälkeen kielsi. Kieltohan kumottiin toistasataa vuotta sitten, mutta hän ei aio ’hyppiä minkään kansallisromanttisen päähänpiston mukaan’, vaikka Walter Scottin romaaneista pitääkin. Joten voin vain kuvitella, mitä isä sanoo, kun yksi hänen pojistaan tahtoo palvella siinä armeijassa, joka jakobiitit kukisti, vaikka kuinka Cameronin ylämaalaisrykmentissä.

Samassa Jennie nousi portaita astiapino mukanaan, ja Davy alkoi nopeasti puhua jostakin muusta. Ilmeisesti tätä asiaa oli käsitelty kotona enemmän kuin tarpeeksi. Mutta sydäntäni särkee ajatella, että rakas pikkuveljeni lähtee ensi syksynä jonnekin kauas, yhdeksi nimettömäksi numeroksi valtavissa siirtomaajoukoissa.

Onneksi iltapäivä oli niin täynnä puuhaa, etten ehtinyt paljon ajatella omia murheitani. Kun kävin illansuussa hetken lepäämässä ennen kuin aloin pukeutua ja Jennie istui seuranani, kuin yhteisestä sopimuksesta emme puhuneet Davystä sanaakaan.

-Oletko sinä kutsunut Myran? Jennie sen sijaan kysyi.

-Oletko sinä hullu, minä vastasin. –Mutta Katien ja Megin ja Andrew’n kyllä… Joten Keith tietää kutsuista.

Jennie punastui ja kysyi äkkiä, halusinko että hän kiillottaisi kenkäni.

Kun ilta koitti, meidän Koivurantamme seinät tuntuivat todellakin pullistuvan. Olin iloinen siitä, että nuori väki valtasi yläkerran, sillä muuten tilanne olisi ollut mahdoton. Nytkin väkeä istui jopa varastossa ja myymälän puolella ja Ruthin luvalla hänen huoneessaan, ja yläkerran lattia tuntui välillä notkahtelevan lasten riehuessa. Keith Murray ilmaantui paikalle sisartensa ja lankonsa kanssa ja pyysi anteeksi kuokkimistaan — Jennie-parka oli seota täysin. Myra on kuulemma uuden vuoden sukulaisissa Glasgow’ssa.

Aioimme juuri Duncanin kanssa mennä itse ottamaan ruokaa uskoen, että kaikki vieraat olivat tulleet ja tervehditty, kun rouva Wallace pujahti eteisestä ja viittasi meitä tulemaan.

Ovella seisoi rouva Smith Victorian ja Hamiltonin kanssa.

-Tervetuloa, minä huudahdin sydämestäni ja tartuin hänen käsiinsä. –Niin mukavaa!

Rouva Smith näytti vähän hämmentyneeltä.

-Andrew on työvuorossa mutta hän partioi toisella puolella kaupunkia, hän mutisi puoliääneen. –Jätin meille valot palamaan, niin että näyttäisi kuin olisimme kotona, mutta emme voi viipyä kauan…

Duncanin kunniaksi on sanottava, ettei hän koskaan kysele silloin, kun kysymykset eivät ole tarpeen. Sen sijaan hänkin toivotti rouva Smithin tervetulleeksi ja pyysi tätä seurakseen hakemaan syötävää tarjoilupöydästä. Minä puolestani kutsuin Ruthia, joka hyppeli kohta alas rappusia.

-Victoria ja Hamilton, hauskaa! hän huudahti aidon ilahtuneena, enkä koskaan ole ollut niin ylpeä tuosta tytöstä kuin nähdessäni, miten Smithin lasten aristelevat kasvot kirkastuivat heidän seuratessaan Ruthia yläkerran ’lastenkutsuihin’.

Huomasin kyllä, että Stevensonin neidit ja Alice ja Fergus ja Morrisonit ja Cameronit ja kaikki muut, jotka rouva Smithin tuntevat — tai luulevat tuntevansa — hiljenivät tämän astuessa olohuoneeseen. Mutta esittelin hänet reippaasti Glen Longista tulleille vieraille, ja vaikka näin Annien kulmakarvojen hypähtävän tukanrajaan hänen kuullessaan nimen, jätin rouva Smithin turvallisesti Annan ja äidin ja Meg MacDonaldin seuraan.

Lopulta kävi niin, ettei rouva Smith malttanutkaan lähteä kotiin ennen kahtatoista, vaikka riskinä oli, että hänen miehensä saisi tietää heidän olleen vierailulla naapurissa. Ja niin tunnelma oli huipussaan, kun Duncan ja Fergus ja Rob ja Davy livahtivat ulos ja puoliltaöin ampuivat takapihalla raketteja, joiden olemassaolosta minä en ollut tiennyt mitään, ja Ruth, Mary, Eliza, Bobby sisaruksineen ja kaikki muut lapset alkoivat kiljuen heitellä konfetteja meidän niskaamme portaiden kaiteen yli.

Kirkonkellojen kumutessa me kaikki tartuimme toisiamme käsistä ja muodostettuamme valtavan, ympäri taloa kiemurtelevan piirin lauloimme Menneet ajat — minun toisesta kädes-täni piti kiinni Mary Smith, toisesta Annie, enkä voinut estää kyyneliä valumasta poskilleni nähdessäni ikkunan läpi rakettien valossa Duncanin iloiset kasvot.

-Nyt meidän pitää mennä, rouva Smith sanoi hengästyneenä heti, kun laulu loppui ja ihmiset alkoivat syleillä toisiaan ja toivottaa hyvää uutta vuotta. –Kiitos teille, rouva Fleming — kiitos.
-Sano toki vain Betty, minä kuiskasin ja äkillisestä mielijohteesta syleilin häntä.

Portaissa metelöineet Victoria ja Hamilton livahtivat äitinsä perään kuin näkymättömän langan vetäminä, kun tämä viittasi heille. Mutta uskon ja toivon, että heilläkin oli ollut mukava ilta, ja ettei tästä ’tottelemattomuudesta’ aiheutunut heille harmeja.

Samassa isä kilisti lasiaan ja piti puheen, johon juuri sisään tullut Duncan vastasi vielä päällysvaatteet yllään. Ja sitten seurasi muita puheita ja lauluja, ja jossakin vaiheessa Ruth ja Bobby esittivät villin miekkatanssin eteisessä sateenvarjojen avulla. Pikku Roz nukahti yläkerran rappusille, josta Rob hänet kantoi Ruthin vuoteelle, ja Anna kuiskasi loistavin silmin, että tarvitsisi kesällä takaisin sen matkalaukullisen leveitä pukuja, jonka oli syksyllä minulle tuonut.

Kutsut olivat siis loppujen lopuksi täydellisen onnistuneet — vaikka huomasinkin, että isä ja Davy välttelivät toisiaan ja Davy jopa lähti kotiin Ewanin ja Catrionan reessä, vaikka Kuusikukkulankin reessä olisi ollut tilaa.

Aamulla kerroin hänen suunnitelmistaan Duncanille, joka puisti päätään.

-Et sinä voi estää nuorta miestä toteuttamasta unelmaansa, hän sanoi. –Voit vain rukoilla hartaasti, että hänen käsityksensä maailmanpolitiikasta olisi oikeampi kuin minun.”

55. luku: Maassa rauha

2009-05-12T21:52:00.004+03:00

-"Yhtenä tilaisuuden valopilkkuna esiin nousi nuori koulutyttö, Ruth Weilson. Hän loisti kuin tähti Joululaulun muuten kovin keskinkertaisessa näyttelijäkaartissa…”

-Voi sentään, Betty parahti, -toivottavasti Fiona ei lue tuota!

-Tietenkin hän lukee, koko kaupunki lukee, Duncan muistutti.

-”…ja hänen lausuntasuorituksensa oli tavattoman eloisa, vaikka tekstin kirjoittaja, rouva Fleming, joka paremmin tunnetaan kirjailijatar Beatrice Stewartina, ei tällä kertaa ollutkaan luonut suoranaista mestariteosta.”

-Mitä? Duncan kohottautui sohvalta. –Minä menen sinne toimitukseen ja sanon niille muutaman valitun sanan!

-Ottaen huomioon, ettei Bettyn olisi saanut rasittaa itseään tässä vaiheessa yhtään millään tilaustyöllä, se runo oli mestariteos, Fergus MacDonald huomautti ankarasti.

-”Tämä nuori taiteilijatar tulee toivottavasti tuottamaan vielä monia ilon hetkiä Fort Williamin asukkaille”, Alice lopetti adventtijuhlakuvauksen lukemisen ja taittoi lehden kasaan. –Jokohan Ruth on kuullut tästä koulussa?

-Tuskinpa, lehtihän tuli vasta päiväpostin mukana. Toivottavasti se vähän ilahduttaa häntä, Betty sanoi.

-Eikö hänen isästään ole kuulunut mitään?

Betty puisti päätään.

-Soitin eilen rouva MacConachielle Claymuiriin ja vielä postitoimistoonkin ja varmistin, ettei mitään kirjettä ole tullut. Ei edelleenkään edes tietoa Jim Weilsonin olinpaikasta. Ruth parka, hän luotti niin vakaasti siihen, että joulun aikaan jo lähtee isänsä luo — hän kysyy joka päivä kotiin tullessaan, onko hänelle postia, ja meidän sydämemme särkyy joka kerta, kun joudumme vastaamaan kieltävästi tai sanomaan, että Emilia Hendryltä Claymuirista on kirje…

Olohuoneeseen laskeutui hetkeksi hiljaisuus. Joulukuinen iltapäivä alkoi hämärtää, keittiöstä leijaili leivonnaisten tuoksua rouva Wallacen valmistellessa jouluherkkuja.

Alan Smollett oli matkustanut takaisin Edinburghiin pari viikkoa aiemmin. Tämän paluuta edeltävänä iltana Alice Gordon oli ilmestynyt Koivurantaan ja ilmoittautunut työhön kauppaan.

-Minä olen elänyt hyvin itsekkäästi viimeiset kahdeksan vuotta, hän oli ilmoittanut Bettylle, joka oli täysin häkeltynyt tästä tarjouksesta. –Ajatellut vain itseäni ja omaa suruani tajuamatta, että minulla olisi mahdollisuus helpottaa muiden elämää. En ole mikään kauppias, mutta ainahan voin juosta tälle puolelle kysymään neuvoa Duncanilta, ellen osaa.

Niinpä Alice seisoi päivittäin tiskin takana ja palveli joulua kohti lisääntyvää asiakaskuntaa. Hän teki työnsä reippaasti ja pystypäin, vaikka tiesi, että kaupungilla levisi toinen toistaan villimpiä huhuja siitä, miksi rikas leskirouva Gordon työskenteli kirjakaupassa — samoin kuin siitä, miksi tohtori MacDonaldilla oli niin usein asiaa Gordonin suureen taloon.

Myös Koivurannassa tohtori kävi nyt useammin, mutta ei enää niinkään lääkärinä kuin ystävänä. Sairaalassa paine alkoi vähitellen helpottaa ja johtokunta oli suostunut siihen, että vuoden alusta sinne palkattaisiin vakituisesti toinenkin lääkäri, joten Fergus MacDonald oli ehtinyt tänään tulla nauttimaan rouva Wallacen erinomaisesta lounaasta.

Alice huoahti, nousi ja laittoi vastatulleen sanomalehden pöydälle. Hän muistutti enää kovin vähän surevaa leskeä. Joskin tummansinistä hametta ja siniharmaata puseroa ei voinut suorastaan iloisena asuna pitää, hän oli joka tapauksessa hylännyt kokomustat vaatteensa ja suruharsonsa. Hunajanvärinen tukka oli muodikkaalla kampauksella ja silmissä uusi loiste, ja Betty tiesi monien miespuolisten asiakkaiden hätkähtäneen heidän tajutessaan, miten kaunis nainen leskirouva Gordon oikeastaan oli.

-Minä menen nyt kaupan puolelle, Alice sanoi ja oikaisi hamettaan. –Jos iltapäivä on yhtä vilkas kuin eilen, voin varmaankin pitää ovet auki vähän myöhempään?

Duncan hymyili ja nyökkäsi. Hän oli toipunut jo niin paljon, että vietti enimmän valveillaoloaikansa alakerran sohvalla eikä enää vuoteessa.

-Jos vain jaksat, hän sanoi.

-Voi, minullehan tämä on vain leikkiä! Alice hymyili vähän rohkeammin kuin vielä muutamia viikkoja sitten. Hänen epäluulonsa elämää kohtaan oli selvästi alkanut haihtua. –Näkemiin, Fergus — nähdään illalla.

Alicen mentyä tohtorikin nousi.

-Toivottavasti Ruthin asia ratkeaa, hän sanoi. –Puoleen tai toiseen, sillä en todellakaan tiedä, kumpi tytölle olisi parempi: saada jäädä teidän luoksenne ympäristöön, jonne hän on kotiutunut, vai päästä isänsä luo kenties hyvinkin epävarmoihin oloihin.

-Minä sanoin Duncanille, että ellei Jim Weilsonista kuulu jouluksi mitään, meidän pitäisi ehkä ostaa lahja Ruthilla aivan kuin hänen puolestaan, mutta Duncan kielsi, Betty sanoi epävarmasti.

-Ja siinä hän teki viisaasti. Tytölle on suuri pettymys, ellei isä muista häntä jouluna — mutta vielä suurempi pettymys on, jos hän luulee saaneensa isältä lahjan ja jossakin vaiheessa totuus selviää, kuten yleensä käy.

-Niin kai sitten, Betty mutisi harmissaan ja nousi saattaakseen tohtorin ovelle.

Joulunalusaika oli Koivurannassa muiden kotien tapaan täynnä iloista kiirettä ja suuria salaisuuksia. Naisyhdistyksen joulumyyjäiset olivat suurmenestys, ja Bettyn kirjoittamat tarinat myytiin loppuun alta aikayksikön. Ruth ja Bobby linnoittautuivat muutamina iltoina jommankumman huoneeseen tehdäkseen joululahjoja ja väliajat kilpailivat hurjasti kokeissa saadakseen luokan parhaan todistuksen — lopulta sen sai kuitenkin Ruth. Betty puolestaan oli aivan ihastunut postimyyntikuvastoihin, jotka mahdollistivat lahjaostokset, vaikka hän ei juuri enää jaksanut lähteä kaupungille.

Rouva Wallace ei tullut Koivurantaan jouluaattona, sillä hän oli matkustanut vanhimman tyttärensä luo ja palaisi toisen joulupäivän jälkeen. Alice puolestaan piti kaupan auki koko päivän ja ”teki rahaa kuin pieni painokone”, kuten tohtori MacDonald ihastuneena kuvasi.

-Ellei Alice haluaisi olla työssä ilman palkkaa, minä ottaisin hänet myymälään pysyvästi — hän on lahjakas, Duncan sanoi teen jälkeen, kun Alice oli vihdoin malttanut sulkea myymälän ovet, toivottanut hyvää joulua ja mennyt kotiinsa. Hän oli kuiskannut Bettylle, että Fergus söisi seuraavan päivän jouluaterian hänen luonaan, mikäli tälle ei tulisi päivystystapausta. –Mutta en voi vaatia häntä tekemään tuota ilmaiseksi kovin pitkään. Ja loppujen lopuksihan Fergus antoi minulle luvan kokeilla puolta päivää kaupassa ensi viikosta alkaen. Uskon, että pian pärjään yksin jo koko päivän.

-Voithan pyytää Alicea silloin tällöin auttamaan, kuten pyysit Hamilton Smithiä, Betty sanoi. Hän ei ollut puhunut Duncanille mitään siitä, mitä oli rouva Smithiltä kuullut, sillä halusi säilyttää tämän luottamuksen. Mutta Ruth mainitsi joskus koulusta kertoessaan Victorian ja Hamiltonin — nämä olivat alkaneet viettää välitunteja hänen seurassaan.

Rouva Wallace oli valmistanut heille täyden valikoiman jouluruokia. Koska he kuitenkin menisivät seuraavana päivänä jouluaterialle Kuusikukkulalle, paistia ja vanukasta syötiin jo aattona illalliseksi.

Ruuan jälkeen Ruth tarjoutui tiskaamaan. Hän oli opetellut taloudenhoitoa rouva Wallacen johdolla ja oli hyvin ylpeä siitä, että pystyi olemaan avuksi. Betty kiitti avusta, vaikka häntä ahdisti — vielä iltapostin kantoon asti hän oli jaksanut toivoa, mutta siellä ei ollut edelleenkään ollut mitään viestiä Kanadasta. Nyt hän epäili, että Ruth tahtoi tiskata vain saadakseen ajatuksensa muualle.

Olohuoneen nurkassa seisoi kuusi, jonka Betty ja Ruth olivat koristelleet kreppipaperiruusukkein ja kynttilöin, aivan kuten Kuusikukkulan joulupuu oli aina koristeltu. Pöydällä oli maljoissa omenia, pähkinöitä ja makeisia, ja takanreunus oli kadonnut kokonaan saapuneiden joulukorttien alle.

Saatuaan keittiön siistiksi Ruth ilmestyi olohuoneen kynnykselle ja katseli ympärilleen. Hänen ilmeensä oli jollakin tavalla tutkimaton, aivan kuin hän olisi yrittänyt suojautua jotakin vastaan tai pitää jotakin sisällään.

-Minä taidan mennä jo nukkumaan, Ruth sanoi hiljaa. –Hyvää yötä.

-Mutta etkö aio ripustaa sukkaasi? Betty kysyi ystävällisesti. Kaikkein mieluiten hän olisi siepannut Ruthin kynnykseltä syliinsä, tuudittanut tätä ja vakuuttanut, ettei isä ollut häntä hylännyt, vaan aivan varmasti lähettäisi postia. Mutta hän tiesi, että Ruthissa oli jäljellä vielä koko joukko villikissaa, ja että tämä vain pakenisi hellyydenosoituksia.

-Sukkaani? Ruth toisti.

-Joulusukkaasi tietysti, Duncan sanoi ja iski silmää. –Miten joulupukki osaa jättää sinulle lahjoja, ellei takanreunuksella ole sukkaasi?

Hetken Ruth näytti siltä kuin olisi epäillyt, että hänestä tehtiin pilaa. Betty tajusi, ettei Weilsonien mökissä todennäköisesti ollut puhuttu joulusukista eikä joulupukista — oliko Ruth saanut juuri lahjojakaan?

Sitten tytön poskille levisi innostunut puna.

-Millaisen sukan minä laitan? hän kysyi melkein hengästyneesti.

-Suosittelen kohtuullisen kookasta, Duncan sanoi hymyillen.

Lopulta Ruth ei malttanutkaan mennä nukkumaan, vaan sukkansa ripustettuaan istui hetken olohuoneessa syömässä pähkinöitä, ihailemassa kuusta ja puhelemassa joulusta. Mutta tuskin hän sitten oli vetäytynyt omaan huoneeseensa ja vuode oli narahtanut, kun Duncan nousi ja kiiruhti varastoon. Kohta hän palasi kantaen suurta pahvilaatikkoa.

Betty oli lopulta suostunut siihen, ettei voisi ostaa Ruthille lahjaa tämän isän nimissä. Hän olikin sitten lohduttautunut hankkimalla tytölle lahjoja heidän nimissään. Lisäksi tyttö oli saanut paketteja muualtakin, joten Ruthin sukka — joka oli vanha ja varsin laajaksi venynyt — osoittautui heti liian pieneksi, ja suurin osa paketeista sijoitettiin sievästi sen alle.

-Mitä sinä ajattelit vuosi sitten tähän aikaan? Duncan kuiskasi Bettylle ja kietoi kätensä tämän ympäri, kun he työnsä tehtyään ja valot sammutettuaan seisoivat hetken pimeässä huoneessa kuunnellen jouluyön hiljaisuutta.

Betty naurahti.

-Jännitin häävalmistelujen onnistumista… Ja sitä, miten äiti saa majoitettua kaikki seuraavan päivän vieraat… Ja muistaako Napier vihkiä minut ylihuomenna Beatricena eikä Bettynä!

-Et varmaankaan ajatellut, että vuoden kuluttua olet keuhkotautisen miehen vaimo ja aivan kohta äiti ja hylätyn orpotytön huoltaja?

-Et sinä ole keuhkotautinen! Ferguskin sanoo, että jos olisit, et olisi kestänyt sairautta! Ja minä toivon niin hartaasti, ettei Ruth kokisi olevansa hylätty…

Duncan puristi häntä lujemmin syliinsä.

-Kaikki järjestyy, hän kuiskasi. –Minä uskon, että kaikki järjestyy.

Seuraavana aamuna Betty heräsi varhain. Häntä väsytti vähän, mutta sillä mukavalla tavalla, jota tuntee kun on valvonut hauskassa puuhassa liian myöhään ja tietää, että alkava päivä tarjoaa vain lisää hauskuutta. Kääntäessään päätään hän näki, että Duncankin oli hereillä, ja he toivottivat toisilleen hyvää joulua. He olivat jo aikaa sopineet, etteivät vaihtaisi keskenään joululahjoja, eikä Betty osannut parempaa lahjaa toivoakaan kuin sen, että Duncan oli iloisena ja jo käytännössä terveenä hänen lähellään.

-Onkohan Ruth malttanut nukkua, vai onko hän käynyt yöllä kurkkimassa? Duncan pohti pukeutuessaan.

-Uskon, että hän on käynyt — tyttö parka ei ole aivan varma siitä, puhuimmeko lahjoista tosissamme, Betty sanoi. –Nyt laittamaan aamiaista, isä sanoi tulevansa hakemaan meitä ennen puoltapäivää!

Ruth oli selvästi ollut jo hetken hereillä. Kun Betty alkoi pumputa vettä aamuteetä varten, keittiöntakaisen kamarin ovi raottui ja Ruth kurkisti ulos täysissä pukeissa.

-Hyvää joulua, Ruthie, Betty sanoi hymyillen. –Sinun tilallasi menisin käymään olohuoneessa.

-Hyvää joulua, Ruth melkein kuiskasi ja lennähti olohuoneen puolelle. –Ovatko — nuo kaikki minulle?

-Joulupukki taisi yöllä mainita jotakin siitä, että sinulta on jäänyt muutaman joulun lahjat saamatta, Duncan selitti totisena.

Ruth nauroi, mutta hänen silmissään oli kyyneliä, kun hän hiipi lähemmäksi saalistaan.

Teevesi sai kiehua hyvän aikaa itsekseen, sillä Betty ja Duncan halusivat seurata Ruthia tämän avatessa pakettejaan. Lahjat eivät olleet kalliita eivätkä suuria, mutta ne oli valittu harkiten ja Ruthin mieltymykset tietäen. Painettuja näytelmävihkosia, tyttökirjoja, pari rouva Wallacen ompelemaa kaunista kaulusta, turkishattu ja kaulus talvitakkiin, oikeat silkkisukat, pussi appelsiineja, rouva MacConachien neulomat lapaset, Kuusikukkulalta lähetetty nahkainen salkku koulukirjoille ja rasiallinen piparkakkuja sekä Flemingeiltä Edinburghista tullut tyhjä päiväkirja ja melkein samanlainen täytekynä kuin Bettyllä.

Avattuaan kaikki paketit, silitettyään paperit siististi yhteen pinoon ja käärittyään narut rullalle Ruth huokasi syvään kuin olisi syönyt hyvän aterian, ja katseli tavarapaljoutta ympärillään.

-Kiitos, hän kuiskasi. Sitten hän äkkiä hypähti pystyyn. -Minä unohdin!

Tyttö juoksi huoneeseensa ja palasi kohta kahta pakettia kantaen.

-Nämä ovat teille, hyvää joulua!

Bettyn saamassa nenäliinalaukussa ja Duncanin kynänpyyhkimessä näkyi koulutytön kädenjälki, joka oli ehkä ennemmin innokas kuin taidokas. Mutta molemmat tiesivät, että näistä pikku esineistä tulisi heidän aarteensa, kävi Ruthille miten kävi.

-Kiitos, rakas ystävä, Betty kuiskasi. –Kiitos kaikesta!

-Mistä kaikesta? Ruth kysyi hämmentyneenä.

-Olet saanut olemassaolollasi täällä aikaan paljon hyvää, Duncan jatkoi.

-M-mutta… Ruthin silmissä välähti, Betty melkein näki hänen ajatuksiinsa ja arvasi hänen muistelevan karkaamistaan, Duncanin kastumista ja sairastumista ja muuta aiheuttamaansa sotkua.

-Aivan niin, Betty sanoi lujasti. –Ellet sinä olisi ilmaantunut tänne, Alice Gordon tuskin olisi uskaltautunut ihmisten ilmoille, saati että hän olisi ystävystynyt niin lämpimästi tohtorin kanssa… Ilman sinua emme mekään olisi saaneet uusia ystäviä… Ilman sinua ei Smithien elämä olisi muuttunut ehkä vähän helpommaksi.

-Niin mutta — enhän minä ole tehnyt mitään!

-Aivan, Duncan sanoi merkitsevästi. –Aina ihmisen ei tarvitse tehdä mitään ollakseen tärkeä. Useimmiten riittää, että hän vain on.

Ruth punastui ja tuijotti käsiään. Sitten hän katsoi taas lahjojaan ja huokasi vähän.

-Minä… minä en tahdo olla kiittämätön, mutta…

Betty vilkaisi Duncaniin, joka puri huultaan.

-Rakkaani, Amerikasta on tänne pitkä matka, posti voi harhailla monen mutkan kautta ja joulun alla kaikki postitoimistot ovat aivan tukossa, Betty sanoi koettaen kuulostaa vakuuttavalta.

Samassa keittiöstä kuului sihahdus.

-Varjelkoon, teevesi, Betty puuskahti ja yritti päästä nopeasti sohvasta ylös. Mutta Ruth oli jo juossut keittiöön ja siirtänyt kattilan tulelta.

Hiukan ennen puoltapäivää tuomari Stewartin reki pysähtyi Koivurannan portille. Bettyn piti muistuttaa itselleen, ettei hän kyennyt enää hypähtelemään, niin mielellään hän olisi tanssahdellut polkua eteenpäin. Joulupäivä oli aurinkoinen, tohtori oli antanut Duncanille luvan tähän rekimatkaan, Ruth oli niin soma uusissa asusteissaan, ja isän näkeminen herätti Bettyssä lapsellisen turvallisuudentunteen.

Joulupäivän vietto Kuusikukkulalla muodostui sellaisesta määrästä rakkaita muistoja ja uusia hauskoja kokemuksia, että välillä Bettyn oli vain istuttava hiljaa mitään ajattelematta ja imettävä itseensä lapsuudenkodin lämpöä ja iloisuutta.

Koko suku oli paikalla, tungos oli melkein yhtä kova kuin heidän häissään. Annie valitti muistuttavansa valtamerihöyryä, jonka ei pitäisi enää lähteä kodin seinien sisäpuolelta mihinkään, ja Rose kuunteli urhoollisesti sisarensa valitusta. Jamien ja Floran pikku Joe esiteltiin ensimmäisen kerran, ja Meggie ja Geordie kieppuivat riemusta kiljuen Bettyn ympärillä.

Jennie tuntui kasvaneen Edinburghissa monta tuumaa ja oli tuonut mukanaan korillisen paketteja Bettylle Isoäidiltä ja muilta ystäviltä. Ruth katosi Maryn ja Elizan mukana jonnekin yläkertaan pelaamaan näiden joululahjapelejä. Robin ja Annan Roz leikki Bessin ja Frankin pikku Joannan kanssa, ja Bettyä värisytti hänen ajatellessaan, että kesällä heidän pikkuisensa olisi jo Joannan ikäinen, jos kaikki kävisi hyvin.

Duncan oli ensimmäistä kertaa sairastumisensa jälkeen kodin ulkopuolella ja istui tavallista hiljaisempana salin nurkassa. Mutta hänen silmänsä loistivat, ja Bettyä hymyilytti, kun äiti ei selvästi tiennyt, kumpaa olisi enemmän hemmotellut — vävyään, joka oli toipunut tappavasta taudista, vai tyttäriään, joiden suuri hetki koittaisi kuukauden sisällä. Jopa Marian-täti pysähtyi Duncanin luona sanomassa jotakin ystävällisellä äänensävyllä.

-Hän sanoi toivovansa, ettei keuhkokuume ollut jättänyt minuun pysyviä vammoja, Duncan selvitti illalla, eikä Betty tiennyt olisiko revennyt nauruun vai kuristanut tätinsä.

Kun väkeä oli paljon, oli mahdollista viettää aikaa myös yksin. Betty teki itsekseen pienen pyhiinvaelluksen talossa. Hän kävi tervehtimässä vanhaa Effietä ja huomasi surukseen, että tämä tuskin enää kauan kykenisi työhönsä. Effie parka, miten tämä voisi antaa jonkun muun pitää huolta Kuusikukkulan perheestä!

Sitten Betty kierteli alakerran huoneissa, vaihtoi muutaman sanan sukulaisten kanssa, nousi portaat ja huomasi yläkerrassa muutoksia. Kun talossa ei enää ollut käytännössä kuin kaksi lasta, olivat monet entiset makuuhuoneet muuttuneet varasto-tiloiksi.

Rosen ja Bettyn entisessä huoneessa istui sisaruksia ja serkkuja, kuten aina joulukutsuilla. Mutta keskustelu oli toisenlaista kuin aiemmin — toisenlaista kuin se oli ollut vielä kesällä. Lattialla pyöri niin monta lasta, tulossa oli niin monta pienokaista, että Betty totesi haikeana nuoruusajan olevan jäämässä tosiaan taakse. Jos he olivat aiemmin kiistelleet naisasiasta tai haaveilleet tulevaisuudesta, nyt puhuttiin taloustöistä ja lapsista ja maailman uutisista, oltiin täysi-ikäisiä ja vastuullisia.

-Minä melkein kadehdin Ruthia, Betty sanoi myöhään sinä iltana Koivurannassa, kun he istuivat vielä Duncanin kanssa keittiön pöydän ääressä. Päivä oli ollut niin täynnä tapahtumia, ettei kumpaakaan nukuttanut. Betty epäili, ettei Ruthkaan malttanut vielä nukkua, sillä kamarin oven alta pilkisti lukulampun valo.

-Siksikö, että hän on vielä niin nuori? Duncan kysyi.

Betty hymyili. Tästä hän piti — että Duncan ymmärsi niin vähästä.

-Siksi. Tahtoisin sanoa hänelle, että hänen pitää nauttia joka hetkestä, ettei hänen saa haaveilla tulevaisuudesta liiaksi, sillä se tulee liiankin äkkiä – että vielä tulee hetki, jolloin hän kaipaa näihin huolettomiin aikoihin, mutta ei enää koskaan voi palata niihin.

-Ruthin elämä ei ole ehkä kaikkein huolettomimmasta päästä.

-Ei, mutta silti hän on nuori.

-No, sinun tilallasi en sanoisi mitään. Ei hän kuitenkaan ymmärtäisi. Kolmetoistavuotiaalle mikään ei ole niin tavoittelemisen arvoista kuin aikuisuus. Duncan ojensi kätensä pöydän yli ja tarttui Bettyn käteen. –Ja kaikesta haikeudesta huolimatta — haluaisitko sinä antaa pois kaiken tämän palataksesi koulutytöksi?

-En tietenkään, en hetkeäkään tästä, Betty sanoi nauraen. –Mistä tuleekin mieleeni: miten vietämme huomenna hääpäivää?

Duncan virnisti.

-Varasin meille pöydän hotellin ravintolasta.

-Mitä?

-Kuulit kyllä. Alice lupasi tarjota Ruthille illallista ja yösijan, jotta voimme mennä kahden.

-Mutta… Onko meillä varaa?

-Shh, sanoi Duncan. –Minä olen nykyaikainen mies ja suon naisille monia oikeuksia, mutta yhdessä kohdassa esi-isämme olivat oikeassa: kun mies haluaa tarjota jotakin, nainen vaietkoon raha-asioista.

54. luku: Mary Smith puhuu

2009-05-10T22:09:00.003+03:00

-Voi hyvänen aika, Fiona Cameron kuiskasi ärtyneesti. –Eilen kotona harjoitellessaan hän osasi kaiken kuin vettä!

-Hän jännittää, Betty kuiskasi vastaan. –Hän yrittää liikaa.

He istuivat seurakuntasalissa, joka oli lähes pimeä näyttämövaloja lukuun ottamatta. Oli naisyhdistyksen adventtijuhlan kenraaliharjoitus, varsinaista juhlaa vietettäisiin seuraavana iltana.

Bobby, joka oli mennyt täysin sekaisin vuorosanoissaan, aloitti näyttämöllä alusta ja sekaantui uudelleen. Mutta Ruth nappasi tilanteesta kiinni, muutti vähän omia repliikkejään ja vei kohtauksen kunnialla loppuun.

-Jospa hän jännittäisi huomenna tarpeeksi muistaakseen, mitä hänen pitää sanoa, Fiona mutisi.

-Ei kukaan tiedä mitä hänen pitäisi sanoa, Betty muistutti.

-Väitätkö sinä, ettei yleisö osaa Dickensiään?

-En minä väitä, minä tiedän — olen sentään opettajatar, Betty kuiskasi päättäväisesti, ja he tirskuivat hetken kuin nuoret tytöt.

-Kiitoksia, huusi rouva Morrison, joka oli muokannut Dickensin Joululaulun kuvaelmaksi ja yritti epätoivoisesti ohjata monentasoista näyttelijäseuruetta. –Barbara, sinun kannattaisi varmaan vielä vähän kerrata tekstiä.

Bobby hyppäsi alas näyttämöltä ja tuli nyrpeänä äitinsä luo. Häntä seurasi Ruth, jota Betty olisi mielellään kehunut hyvästä suorituksesta, mutta ei tässä tilanteessa uskaltanut. Sen sijaan hän otti tyttöä kädestä ja puristi sitä salaa.

-Minä osaan ne, äiti! Bobby nurisi. –Ja sitten kaikki vain katosi! Miksi Ruth oppii kaiken ulkoa niin paljon nopeammin!

-En minä opettelekaan ulkoja vain lauseita, Ruth huomautti. –Minä opettelen sen, mitä sanon. Niin asia tulee esille, vaikka en juuri tarkkaan muistaisikaan, miten se piti sanoa.

Fiona Cameron nauroi ja taputti tyttärensä poskea.

-Eivätkä ihmiset tiedä, miten sen pitäisi mennä, hän lainasi lohdutusta Bettyltä.

-Joko sinä voit lähteä? Betty kysyi Ruthilta.

-Ei, rouva Morrison tahtoo että koko ohjelma mennään läpi ja minun pitää lausua sinun runosi. Ruthin posket rusottivat ja silmät kimalsivat. Päästessään näyttämölle hän alkoi loistaa.

Tarkkasilmäinen Fiona vilkaisi Bettyä.

-Väsyttääkö sinua? hän kysyi.

-Itse asiassa kyllä. Kirjoitin koko aamun sitä onnetonta myyjäistarinaani ja huomaan, että liika istuminen ei tunnu hyvältä. Betty huokasi. –Mutta onneksi se on nyt valmis, rouva Morrison vie sen huomenna sanomalehteen ja kuulemma kirjaset tulevat heiltä painettuina ensi viikolla, sopivasti myyjäisiin.

-Mene vain kotiin, me tuomme kyllä Ruthin myöhemmin, Fiona sanoi. –Duncankin on joutunut olemaan koko iltapäivän yksin.

-Kun minä viimeksi olin vähän aikaa poissa kotoa, hän oli järjestänyt itsensä myymälään, eikä Alan ollut saanut häädetyksi häntä ulos, Betty naurahti puoleksi vihaisena, puoleksi huolissaan. –Ethän ole pahoillasi, Ruth, jos minä lähden?

-En tietenkään, Ruth sanoi iloisesti. –Sitä paitsi olet kuullut minun lausuvan jo aika monta kertaa.

Helpotuksesta huokaisten Betty nousi epämukavasta tuolista — hänen pitäisi puhua rouva Morrisonille näistä tuoleista — otti päällysvaatteensa viereiseltä istuimelta ja puki ne ylleen mennessään ravintolasaliin. Olisi ihana päästä kotiin pitkälleen.

Joukko naisia oli asettelemassa liinoja pöydille ja järjestämässä astioita tarjoilupöytään seuraavaa iltaa varten. Pysähtyessään napittamaan takkiaan Betty tajusi, että viereiseen pöytään asetti kynttilää rouva Smith.

He hymyilivat toisilleen vähän arasti, aivan kuin epäillen, vastaisiko toinen hymyyn. Sitten rouva Smith rykäisi.

-Kotiin menossa?

-Väsähdin vähän, Cameronit lupasivat tuoda Ruthin, Betty sanoi.

Rouva Smith puri huultaan, sitten hän vilkaisi muita naisyhdistyksen jäseniä, jotka puuhailivat kauempana.

-Haluaisitteko seuraa kotimatkalle? He eivät varmaankaan kaipaa minua juuri nyt.

Betty nyökkäsi ja veti hansikkaat huolellisesti käsiinsä. Hänen olonsa oli yhtä epätodellinen kuin silloin viikkoja sitten, Duncanin sairastuttua ja rouva Smithin ilmestyttyä kauppaan. Äkkiä hän melkein toivoi, ettei olisi tavannut naapuriaan — Ruthin seikkailuiden ja Duncanin sairauden ja Alicen elämänmuutoksen jälkeen hän ei kaivannut enää yhtään dramatiikkaa.

Rouva Smith tosin ei vaikuttanut erityisen dramaattiselta otettuaan omat päällysvaatteensa ja astuttuaan Bettyn rinnalla kirpeään joulukuun alun iltapäivään. Lähes koko matkan he rupattelivat huomisesta juhlasta, sen ohjelmasta ja tarjoiluista, tulevista myyjäisistä ja lasten joulutodistuksista.

He olivat jo lähes ”Särkyneiden sydänten kujalla”, kun rouva Smith rykäisi, aivan kuin aikoisi pitää puheen.

-Minä… olen iloinen, että miehenne voi paremmin, hän sanoi hiljaa.

-Teistä oli suunnaton apu kaupassa, Betty vastasi.

Rouva Smithin askeleet hidastuivat ja hän näperteli käsilaukkuaan, kuin olisi halunnut repiä irti sitä kiertävän koristeremmen.

-Me emme ole olleet teille hyviä naapureita, hän sitten sanoi.

Betty räpytteli silmiään. Tällaista avausta hän ei ollut osannut odottaa.

-No… jokaisellahan on omat tapansa, hän sitten mumisi ympäripyöreästi.

Rouva Smith naurahti.

-Te olette aina ihmisille ystävällinen, eikö niin? Jopa silloin, kun ette siedä heitä?

-No mutta…

-Tottahan se on. Harva sietää meidän perhettämme… Harva sietää minua.

Betty toivoi äkkiä, että olisi sittenkin jäänyt kuuntelemaan Ruthin lausuntaa. Sillä mitä hän osaisi vastata tuollaisiin puheisiin — että rouva Smith oli aivan oikeassa, ettei kukaan häntä tosiaan sietänytkään?

-En minä aio puolustella itseäni, rouva Smith jatkoi puoleksi itsekseen. –Ellei puolustukseksi lasketa sitä, että jokaisella ihmisellä on pyrkimys säilyttää edes pieni murunen arvokkuudestaan… Jos ei muuten, niin toisia tallaamalla.

Vieläkään Betty ei tiennyt mitä sanoa. Vuosi sitten hän olisi varmaankin vastannut jotakin älykästä, mutta kuluneiden kuukausien aikana hän oli oppinut, ettei älykkäistä puheista ollut paljonkaan apua silloin, kun ihmisillä oli todellinen hätä.

-Minä olin aikanaan samanlainen kuin te, rouva Smith sanoi ja katsoi äkkiä Bettyyn melkein pistävästi. –Nuori ja iloinen, ystävällinen ja toisten parasta tarkoittava. Työpaikkani, Armstrongin sekatavarakaupan asiakkaat pitivät minusta — he kysyivät minua, ellen ollut tiskin takana — minut haettiin paikalle, jos joku asiakas oli vaikea, sillä minä selvisin tilanteesta yleensä kunnialla.

-Nuori ihminen on useimmiten iloinen, Betty sanoi ja häpesi moista klisettä.

Rouva Smith hymähti, kuin olisi ajatellut lauseesta samoin.

-Sitten Andrew tuli tänne poliisiksi. Oi, miten komea hän oli univormussaan! Kaikki tytöt olivat hulluina häneen. Hänet oli kuin luotu poliisiksi, hän sai pelkällä katseellaan ihmiset järjestykseen…

Betty värähti ja toivoi, ettei rouva Smith huomannut sitä.

-Minä voitin kilpailun Andrew’sta, rouva Smith sanoi lievän ironisesti. –Luulin saaneeni hänet koukkuun — mutta tosiasi-assa koukussa olin minä. Kun jossakin vaiheessa yritin rimpuilla, tajusin, etten enää pääsisi irti.

-Mitä te tarkoitatte? Betty kysyi hämmentyneenä.

-Minä luulen, että te kyllä tiedätte, mitä minä tarkoitan. Rouva Smith katsoi häneen tiukasti. –Joka joutuu Andrew’n vaikutuspiiriin, taipuu vähitellen hänen tahtoonsa. Tekin pelkäätte häntä, vaikka olette onneksenne sen piirin ulkopuolella.

Betty tunsi punastuvansa. Totta, hän pelkäsi konstaapeli Smithiä, tahtoi tai ei.

-Andrew haluaa hallita, rouva Smith jatkoi hiljaisemmin. –Työssään hän saa hallita tiettyyn pisteeseen saakka — perheessä hän saa hallita kokonaan. Hänhän on perheenpää. Hän sanoo, mitä minä ja lapset saamme tehdä, minne mennä, kenen kanssa puhua.

-Ei mutta hyvänen aika, Bettyltä lipsahti.

-Aivan, se kuulostaa mielipuoliselta. Te näkisitte, jos asuisitte vähän aikaa meidän kanssamme… Kun mies tarpeeksi monta kertaa suoraan ja epäsuorasti kertoo, miten hyvä on, että hän pitää meistä huolta, miten ilman häntä emme osaisi emmekä kykenisi tekemään mitään, miten olemme täysin avuttomia ja osaamattomia ellei hän neuvo meitä, niin… siihen alkaa uskoa.

-Mutta…

-Ei, en minä pyydä teitä ymmärtämään. Ette te voi ymmärtää, ellette ole sitä kokenut. Meni kauan, ennen kuin minäkään ymmärsin, mikä oli vialla. Andrew’han oli niin huolehtivainen, oli niin helppoa tehdä kuten hän sanoo.

He kävelivät hetken hiljaisina. Betty tunsi vapisevansa, vaikka pakkasta ei ollut paljon. Toisaalta hän tunsi kummallista helpotusta, kun joku muotoili sanoiksi sen epämääräisen pahan, mitä hän oli konstaapeli Smithin lähellä tuntenut.

-Jossakin vaiheessa minä aloin kapinoida, rouva Smith melkein kuiskasi. –Lasten tähden — ja itseni. Yritin tehdä oman tahtoni mukaan, en Andrew’n. Mutta hän ei päästänyt minusta irti, päinvastoin… Sain kuulla suoraan, miten huono olen, miten ymmärtämätön, miten kiitollinen minun pitäisi olla siitä, että hän on kelpuuttanut minut vaimokseen… Mutta minä keksin pakokeinon, sittenkin!

-Pakokeinon?

Rouva Smith puri huultaan.

-Kun olin vuosia kuullut, miten huono olen, niin mitä muuta olisin voinut tehdä kuin yrittää todistaa, että muut ovat vielä huonompia. Kun kaivoin esiin lähimmäisteni viat, sain edes pienen hetken tuntea olevani muita parempi tai edes näiden vertainen.

-Senkö vuoksi… Betty napsautti suunsa kiinni, mutta rouva Smith naurahti.

-Niin, sen vuoksi minä puhun pahaa muista ihmisistä näiden selän takana. Sillä tavoin saan edes hetken tuntea ylemmyyttä — vaikka samalla niin hartaasti toivon, että he pitäisivät minusta, että kelpaisin tällaisenaan.

-Niin mutta kelpaattehan te! Kuinka hyvä olette nyt ollut meille! Betty huudahti järkyttyneenä.

-Kun Victoria tuli kotiin sinä päivänä ja kuiskasi minulle käyneensä kaupassanne ja että miehenne oli sairas, ajattelin että kuolen siihen paikkaan. Aivan kuin olisin pahuudellani vetänyt onnettomuuden teidän päällenne…

-Rouva Smith, minä tiedän millaisia ovat ihmiset, jotka tahtovat toiselle pahaa, ettekä te ole sellainen, Betty sanoi äkillisen varmana.

Rouva Smith hymähti.

-Andrew ei pidä muutoksista, sillä ne uhkaavat hänen hallitusvaltaansa. Siksi hän ei alun perin pitänyt siitä, että Fordit muuttivat pois ja te tulitte tilalle. Hän kielsi Victoriaa ja Hamiltonia seurustelemasta kanssanne — hän kai pelkäsi, että te nuoret iloiset ihmiset opettaisitte heille itsenäisyyttä.

-Mutta Hamiltonhan kävi auttamassa kaupassa!

-Voi, teidän miehenne on viisas. Hän tietää, että Andrew haluaa kaiken näyttävän täydelliseltä ulospäin… totta kai Hamilton sai käydä teillä, koska muuten asiaa olisi ihmetelty. Mutta se uimaretkenne oli liikaa, sen jälkeen hän kielsi ehdot-tomasti meitä olemasta missään tekemisissä kanssanne. Kun minä siten ilmoitin tulevani sijaiseksi myymälään, me… riitelimme. Ensimmäisen kerran minä todella pidin puoleni. Ellei Andrew tahtoisi kaiken näyttävän ulospäin niin siistiltä, hän kai olisi… lyönyt minua.

Betty olisi halunnut ravistella päätään, joka tuntui kiehuvan ajatuksista.

-Minä… en osaa sanoa mitään, hän lopulta tunnusti. He olivat kirjakaupan ovella ja hän näki rouva Smithin vilkaisevan hermostuneesti katua ylös ja alas ja vielä Stevensonin neitien ikkunoihinkin — tämä kai pelkäsi miehensä tulevan työstä ja näkevän hänet puhelemassa Bettyn kanssa, tai jonkun muun näkevän ja kertovan tälle.

-En minä odotakaan vastausta teiltä. Halusin vain kertoa tämän. Kukaan muu ei tiedä… ellei rouva Wallace sitten ole arvannut. Hän on paljon elämää nähnyt nainen.

-Minä luulen, että rouva Wallace on arvannut, Betty kuiskasi.

Rouva Smith ojensi kätensä ja tarttui Bettyn käteen.

-Meistä ei voi tulla ystäviä, hän sanoi hiljaa. –Mutta toivon, ettette vihaa minua.

-Tietenkään en vihaa teitä! Betty huudahti. –Jos voin auttaa…

-Ei, ei missään nimessä, te ette saa olla tietävinänne mistään, ette saa hiiskahtaa kenellekään… Rouva Smith puri huultaan. –Yritän järjestää niin, että Victoria ja Hamilton voisivat edes koulussa leikkiä Ruthin kanssa niin, ettei Andrew saa tietää. Muuta en voi luvata. Tiedän, että lankonne on nyt työssä kaupassa ja haluaisin tarjoutua tilalle kun hän lähtee, mutta enää en uskalla. Olen uhitellut jo liiaksi.

-Rouva Smith, Betty puuskahti, -ettehän te voi…

-Shh, rouva Smith sanoi kuin tottelemattomalle lapselle. –Te ette ymmärrä. Ette te voikaan ymmärtää. Ja siitä olen onnellinen. Pyydän vain, ettette koskaan kerro kenellekään… Minäkin haluan säilyttää kauniin ulkokuoren. Näkemiin.

Hän irrotti otteensa ja eteni pitkin katua niin nopeasti, ettei Betty ehtinyt sanoa enää mitään. Koko keskustelu tuntui kuin omituiselta unelta. Betty puristi kättään nyrkkiin ja muisti äkkiä kihlausiltansa — Duncan oli silloin pilaillut pyytämällä, ettei hän löisi poliiseja ”kovin usein”…

Vasta kun Bettyn jalkoja alkoi paleltaa, hän tajusi seisoneensa liikkumatta naapurinrouvan perään tuijottaen ties miten kauan.

-Mitä on tapahtunut, rouva Fleming? Tehän olette aivan kalpea! rouva Wallace puuskahti Bettyn viimein astuessa sisään. –Minähän sanoin, ettei teidän olisi pitänyt lähteä kenraaliharjoitukseen, Ruth olisi hyvin voinut mennä yksin, kun kerran Bobbyn äiti on siellä!

-Ei, ei se ole sitä. Betty riisui hattunsa ja silitti sen pehmeää turkista hajamielisesti. –Minä puhuin… rouva Smithin kanssa.

-Oh, sanoi rouva Wallace, ja puoliksi kuorittu peruna luiskahti hänen käsistään takaisin pesuveteen.

-Hän… minä… En voi ymmärtää!

Rouva Wallace huokasi, poimi perunan ylös ja tarkasteli sitä hajamielisesti.

-Kukaan ei voi sitä ymmärtää, hän sanoi. –Minähän en tiedä, mitä rouva Smith teille kertoi, mutta luulen että arvaan. Hän ja lapset ovat kummallisessa häkissä, jossa ei ole lukkoja eikä seiniä, mutta joka on Dartmooria turvallisempi.

-Molempien naapuriemme nimi on Andrew, Betty puuskahti äkkiä, -enkä voi olla ajattelematta, että kun toinen heistä otettiin, se oli väärä henkilö…

-Shh, sanoi rouva Wallace, -sitä te ette tarkoita.

Betty huokasi ja riisui takkinsa.

-Haluaisin ajatella, että kun ihmeitä tapahtuu… kun Duncan toipuu… kun Alice on löytänyt elämänilon… että myös rouva Smithille tapahtuisi ihme!

-Kuka tietää, rouva Wallace sanoi hiljaa. –Mutta on niitäkin rukouksia, joihin meille vastataan ”ei”… Menkääpä nyt hetkek-si pitkällenne, herra Fleming muuten kuulee äänenne ja tulee alakertaan ennen aikojaan, ja milläs minä sitten tohtorille selitän, jos hän sairastuu uudelleen.

53. luku: Valkoista lunta

2009-05-08T17:55:00.003+03:00

Lunta oli alkanut sataa kohta aamiaisen jälkeen — suuria, kevyitä hiutaleita, jotka kuorruttivat kadut kuin kakun. Rouva Wallace oli lakaissut verannan portaat jo kahdesti ja vienyt myymälään kynnysmaton, etteivät asiakkaat kastelisi koko lattiaa. Marraskuun loppupuoli oli valoisampi kuin aikoihin.

Betty ja Duncan istuivat olohuoneessa, jota takkatuli lämmitti. Keittiöstä kuului epäselvää muminaa. Ruth ja Bobby olivat tulleet koulusta ja istuivat vastakkain keittiön pöydän ääressä harjoittelemassa omia ohjelmanumeroitaan naisyhdistyksen adventtijuhlaan.

Duncan oli laskenut pöydälle käpristyneen vihon, jonka tekstit oli lukenut läpi. Äkkisilmäyksellä hän näytti terveeltä, sillä hän oli vaatinut saada pukeutua aamuisin ja kieltäytynyt hurjasti rouva Wallacen tarjoamasta huovasta jaloillaan.

Mutta vielä kolme viikkoa taudin kriittisimmän vaiheen jälkeen hän oli kalpea ja äärimmäisen heikko. Sen tiesi siitäkin, että hän oli suostunut tohtori MacDonaldin jouluun asti määräämään sairaslomaan, ja tosiasiassa jaksoi olla poissa vuoteesta vain puolisen tuntia kerrallaan.

Olohuoneeseen kuului kaupan puolelta kellon kilinää ja ihmisten ääniä. Betty hymyili itsekseen. Hän oli istunut aamupäivän työhuoneessaan ja kuullut kamiinan savutorven kautta, miten Alan Smollett toisti yhä uudestaan samat vastaukset samoihin kysymyksiin: kyllä, herra Fleming toipuisi, mutta tohtori ei sallinut hänen tulla kauppaan vielä viikkoihin — kyllä, hän oli herra Flemingin lanko — ei, hän ei ollut muuttanut Fort Williamiin, vaan oli sijaisena. He olivatkin kiitollisia siitä, että Alan oli tarjoutunut jäämään muun perheen palatessa Edinburghiin.

-Mitä sinä sanot niistä? Betty kysyi arasti ja viittasi vihkoon. Hän oli epäröinyt kauan, polttaisiko koko vihon runoineen takassa, mutta äkkiä sitten päättänytkin antaa sen Duncanin luettavaksi.

Duncan käänsi päätään. Hänen silmissään oli kyyneliä.

-Se on parasta, mitä sinä olet koskaan kirjoittanut, hän sanoi käheästi.

Betty hengähti nopeasti ja tunsi punastuvansa.

-Sanotko sinä noin vain siksi, että olet kiltti, vai oletko to-sissasi, hän sitten yritti lyödä asiaa leikiksi.

Mutta Duncan ei hymyillyt.

-Sinä tiedät, etten minä sanoisi niin, ellen tarkoittaisi sitä, hän vastasi ja haparoi Bettyn käden omaansa. –Jos — jos sinä pystyt käymään nuo runot uudestaan läpi, niin kirjoita ne puhtaaksi ja tarjoa kustantajallesi. Kaikki kunnia Joanna-kirjoillesi, mutta noilla säkeillä sinä vielä kosketat kansakunnan sielua.

Betty vilkaisi vihkoa, josta näki, että sitä oli rutistettu hikisissä, epätoivoiseen rukoukseen puristuneissa käsissä, taitettu taas auki, välillä heitetty kauas. Hän ei ollut varma, jaksaisiko hän edes itse lukea, mitä oli kirjoittanut. Mutta jos Duncan sanoi niin…

Keittiöstä kuului Bobbyn ja Ruthin naurunhelähdys ja Betty rentoutui äkkiä.

-On hetkiä, jolloin minä pelkään näkeväni unta, kun kaikki on niin hyvin, hän kuiskasi.

Duncan hymähti.

-Minäkin näin unia niinä päivinä — ne eivät olleet näin kauniita. Hän huokasi vähän tuskastuneena. –Minusta Mac-Donald liioittelee, kun väittää, että minun pitäisi olla toimettomana vielä koko joulukuu!

-Tietenkään hän ei liioittele, Betty sanoi terävästi. –Jos olisit kuunnellut häntä aiemmin, et olisi edes sairastunut.

-Mutta kauppa…

-Alanhan sanoi, että voi huolehtia siitä ainakin marraskuun loppuun. Ja sitten me keksimme jotakin. Ehkä rouva Smith… Betty puri huultaan.

-Onko hän selittänyt mitään?

-Ei, emme ole nähneet sen jälkeen, kun Alan otti myymälän hoitoonsa. Aivan kuin sekin olisi ollut unta. Jos se olikin rouva Smithin hahmon ottanut enkeli?

Duncan naurahti vähän ja vaihtoi levottomana asentoa nojatuolissa. Hän oli nukkunut iltapäivällä muutaman tunnin ja oli hetkellisesti ärsyttävän virkeä ottaen huomioon sen, ettei hänen sallittu tehdä mitään hyödyllistä.

-Minusta tulee mökkihöperö, Duncan sanoi vähän valittavalla äänellä. –Ja tohtori viitsii väittää, että se on parantumisen merkki… En ole koskaan oikein luottanut lääkäreihin, mutta vielä vähemmän nyt, kun näen, mitä rakastuminen MacDonaldille tekee!

-Oh, älä sano noin, Betty nuhteli. –Olen niin sanoinkuvaamattoman iloinen Alicen ja tohtorin vuoksi — vaikka Alice vakuuttaakin, että he ovat toistaiseksi vain ystäviä. Minä luulen, että hän tuntee vieläkin jonkinlaista syyllisyyttä, kun päästää toisen ihmisen lähelleen.

-No, ottaen huomioon Alicessa tapahtuneen muutoksen, voimme vain uskoa että ihmeitä tapahtuu. Duncan katseli takkatulta. –Minä jos kuka sen tiedän. Sitä en tiedä, oliko professori Durchmann sittenkin oikeassa, onko vuoristoilma vahvistanut keuhkojani — mutta minä en halunnut antaa periksi. Tällä kertaa tahdoin itse taistella, sinun ei tarvinnut tulla vetämään minua takaisin elävien joukkoon, kuten silloin Amerikassa.

Betty vavahti vähän. Häntä pelotti ajatella sitä merkillistä unta, jonka oli pari vuotta aiemmin nähnyt Duncanin kadottua Amerikan-matkallaan.

-Pastori Morrison varmaankin sanoisi, ettei ihmisen pitäisi kiintyä niin kovin maalliseen, Duncan jatkoi hiljaisella äänellä. –Mutta minä en halunnut eroon sinusta ja pikkuisesta ja Ruthista ja kodistamme, en vielä, vaikka en epäile, etteikö siellä toisella puolella olisi ollut ihanaa…

He istuivat taas hetken aivan hiljaa. Kaupasta kuului tömistelyä, kun joku asiakas puhdisti jalkojaan lumesta. Keittiössä Ruth oli alkanut lausua runoa, jonka esittäisi adventtijuhlassa. Betty oli kirjoittanut sen jokin aika sitten vain muutamassa minuutissa. Arvostelijat sanoisivat tekstiä varmasti kliseiseksi, mutta se sisälsi kaiken sen mitä hän tahtoi sanoa ja antaa Ruthin sanoa: maailma oli täynnä rakkautta ja hyviä ihmisiä, vaikka välillä muulta tuntuikin.

-Joulusta puheenollen, Betty sanoi hiljaa, -Kanadasta ei ole kuulunut mitään.

-Entä jos herra Weilson on kirjoittanut Claymuiriin ja kirje on mennyt MacVuricheille?

-Ei pitäisi. Kun rouva MacConachie viimeksi soitti, hän sanoi sopineensa postineidin kanssa, että tämä ilmoittaa jos sellainen tulee. MacVurichit tuskin saavat useinkaan kirjeitä, eikä varsinkaan Amerikasta, niin että Ruthin isän viesti olisi helppo tunnistaa.

-Tätä minä vähän pelkäsinkin, Duncan mutisi ja hieroi niskaansa. Hän ei ollut tottunut olemaan paljon paikallaan, saati makaamaan päivät pitkät, ja ruumis osoitti välillä mieltään asiasta. –Kuuluuko hänestä enää lainkaan.

-Jim Weilson ei ole huono mies, ja varmastikaan ei tarkoittanut hylätä Ruthia, Betty sanoi lujasti. -Joten jollei hänestä kuulu mitään, emme koskaan saa tietää, mitä on tapahtunut…

-No, sitä on turha vielä murehtia, Duncan sanoi ja nousi. –Taidan mennä taas vähäksi aikaa pitkäkseni ennen teetä.

Betty hymyili.

-Enpä olisi uskonut, että joskus saan elää näin ylellistä elämää — ihan kuin olisimme yhdessä pitkällä lomalla, kun sinä et vietä kaikkia päiviä kaupassa!

Duncan kumartui suutelemaan häntä.

-Ei sillä, että olisin tällaista lomaa kaivannut — mutta kieltämättä tuntuu hyvältä levätä ja tietää, että parantuu.

Betty jäi istumaan yksin olohuoneeseen ja sulki hetkeksi silmänsä. Hänkin olisi voinut mennä lepäämään, mutta tee olisi aivan pian, ja hän yritti nykyään jo vähän välttää ylimääräistä portaiden kulkemista.

Ruth oli tehnyt jonkin virheen lausunnassaan, keittiöstä kuului Bobbyn iloinen nauru ja rouva Wallacen kommentti. Joku ajoi hevosella katua pitkin kulkuset kilisten. Jouluun oli todellakin enää kuukausi.

Betty tarttui pöydällä olevaan vihkoon varovasti, kuin olisi pelännyt sen polttavan sormiaan, ja selaili sivuja. Voisiko hän — uskaltaisiko hän?

Mutta Duncan oli sanonut, että hänen pitäisi.

52. luku: Myrsky-yö

2009-05-04T16:37:00.004+03:00

Ihmisellä on pyrkimys saada elämäänsä järjestystä ja rutiinia silloinkin, kun se on täydellisessä kaaoksessa. Niinpä Koivurannan uuteen, luonnottomaan elämänvaiheeseen syntyi parissa päivässä oma rytminsä.

Cathy Stewart ilmestyi paikalle ani varhain seuraavana aamuna mukanaan ruokavarasto, jonka kaltaisesta epäluottamuslauseesta rouva Wallace olisi milloin tahansa muulloin loukkaantunut verisesti. Mutta nyt molemmat rouvat liittoutuivat keskenään pitääkseen talouden järjestyksessä ja ruokkiakseen potilaan, Bettyn ja muun väen, jota tuntui kulkevan sisään ja ulos.

Koivurantaan tulvi kukkia ja lahjoja paitsi uusilta kaupunkilaisystäviltä, myös Glen Longista. Betty ei oikein tiennyt, miten suhtautua näihin muistamisiin. Miten ne Duncania auttaisivat — pikemminkin kukat toivat hänen mieleensä hautajaiset. Hän muisti Robin sairausaikaa vuosia sitten ja olisi halunnut antaa kaikki lahjat pois.

Rouva Wallace ehti kuitenkin väliin ja pyysi Ruthia säilyttämään kukat omassa huoneessaan. Muutenkin hän oli ottanut tytön erityiseen suojelukseensa, sillä tämä poti yhä syyllisyyttä Duncanin sairastumisesta.

Rouva Smith ilmaantui heti aamulla kaupan ovelle. Hänen ilmeessään oli jotakin uhmakasta, ja Betty mietti itsekseen, oliko hän ottanut yhteen miehensä kanssa. Mutta Betty oli kiitollinen saadessaan jättää yhden murheistaan toisiin käsiin ja päästessään istumaan Duncanin viereen.

Välillä Duncan oli pitkiä aikoja hereillä. Hänen hengityksensä oli lyhyttä ja pinnallista, hän siristeli silmiään, vaikka makuuhuone pidettiin lähes pimeänä. Kuume väsytti häntä niin, ettei hän jaksanut edes nostaa kättään eikä juuri puhua. Mutta Betty otti hänen kädestään kiinni, pyyhki kostealla pyyhkeellä hänen ihoaan, kuiskaili hänelle rakastavia sanoja.

Johonkin aikaan päivästä äiti tai rouva Wallace yleensä suorastaan taluttivat Bettyn vierashuoneen vuoteeseen lepäämään. Samoin he määräsivät hänet sinne, kun Alice Gordon iltaisin saapui yövuoroonsa. Tohtori kävi talossa niin usein kuin muilta kiireiltään ehti, ja Betty olisi halunnut tavata tämän joka kerta, halunnut tämän vakuuttavan, että kuume oli laskemassa, että tauti oli jo melkein voitettu, että Duncan olisi pian entisellään. Mutta tohtori ei vakuutellut mitään, vaan vältteli Bettyn katsetta.

Tultuaan ensimmäisen kerran häädetyksi pois makuuhuoneesta Betty ei kyennyt rauhoittumaan eikä lepäämään. Hän ravasi ympäri vierashuonetta kuin elinkautisvanki sopertaen epätoivoista rukousta, kunnes pujahti työhuoneeseensa, sieppasi laatikosta tyhjän vihon ja alkoi kirjoittaa.

Kirjoittaminen auttoi. Se turrutti kivun, antoi ajatuksille pienen lepohetken tuskan keskellä. Bettyn kynä kiisi paperilla, sivut kääntyivät. Hän kirjoitti lyhyitä rivejä, pieniä runoja, jotka tuntuivat pulppuavan jostakin vieraasta lähteestä — lähteestä, jonka olemassaolosta hän ei ollut aiemmin ollut edes tietoinen. Säkeitä, jotka kertoivat siitä, miten tuskallista ja ihanaa elämä oli, miten pelottavaa rakkaus oli, koska rakastaessaan oli vaarassa menettää kaiken.

Betty alkoi ottaa vihon mukaansa myös silloin, kun meni istumaan Duncanin luo. Kun tämä nukkui, hän kirjoitti. Hän kirjoitti, kunnes sormia särki, eikä hän jaksanut enää, vaan risti kätensä ja vaipui itkien rukoukseen. Mutta pian hän otti taas vihkonsa ja jatkoi kirjoittamista, ja vähitellen runotkin muotoutuivat luottavaisiksi rukouksiksi.

Viidennen päivän aamuna Elsie-täti soitti: Alan ja John-setä palaisivat sinä iltana, hän pakkaisi heille valmiiksi uudet laukut ja he lähtisivät saman tien pohjoiseen.

Betty soitti saman tien Fort Williamin hotelliin ja varasi huoneet sekä Duncanin vanhemmille että Chrissylle ja Alanille. Hän itki salaa itsekseen — kukaan ei ollut kuvitellut, että Duncanin perhe tekisi ensivierailunsa Koivurantaan näissä tunnelmissa!

Sinä päivänä Duncan oli entistä levottomampi, aivan kuin ulkona vinkuva syystuuli olisi saanut hänetkin valtaansa. Kuume oli nousemassa, hän heittelehti vuoteella ja huitoi käsillään kuin olisi ajanut pois näkymätöntä vihollista. Lääkkeet eivät tuntuneet auttavan, eikä hän välillä tuntenut Bettyä, vaan tuijotti tätä mitään näkemättömin, lasittunein silmin.

-Käänne tulee tänä yönä, tohtori MacDonald sanoi iltapäivällä. –Enkä minä osaa sanoa, mihin suuntaan. Hän on vahvempi kuin uskalsin toivoa.

-Hänen perheensä lähtee iltajunalla, he ovat aamulla perillä, Betty kuiskasi, aivan kuin tämän tosiseikan olisi pitänyt saada tautikin talttumaan.

Tohtori katsoi häneen ja yritti hymyillä.

-Toivotaan parasta, hän mutisi.

Sen päivän myös Fiona Cameron oli ollut auttamassa Koivurannassa. Betty mietti sekavasti, miten kummallisen paljon lohtua saattoi saada siitä, että joku laittoi ruokaa ja tiskasi astiat ja siivosi. Fiona olisi halunnut jäädä yöksi, mutta Betty vakuutti, että tämän oli parempi mennä kotiin. Samoin hän vakuutti äidilleen.

-Ei meillä ole vuoteita, hän sanoi. –Ruthkin on antanut omansa rouva Wallacelle ja nukkuu sohvalla!

Alice Gordon tuli yövuoroonsa täsmällisenä kuin hoitajatar ainakin. Tavoistaan poiketen Betty jäi tämän kanssa istumaan makuuhuoneeseen. He eivät puhuneet juuri sanaakaan, mutta pelkkä toisen ihmisen läsnäolo tuntui helpottavalta. Tuuli oli muuttunut pimeän myötä myrskyksi, koivunoksat raapivat ikkunaa ja viima ulvoi savutorvessa.

Iltakymmenen jälkeen tohtori MacDonald ilmestyi paikalle. Välillä Betty mietti, nukkuiko tämä nykyisin lainkaan — ilmeisesti ei, mikäli mitään saattoi päätellä hänen silmäpusseistaan.

-Rouva Fleming, te menette nyt vuoteeseen, tohtori sanoi päättäväisesti.

-Ei, en minä…

-Kyllä te menette. Te tarvitsette voimia. Minä jään tänne rouva Gordonin kanssa, ja me herätämme teidät kyllä, jos on tarpeen.

-Niin mutta…

-Minä pyydän, Betty! Alice sanoi. –Lepää vähän. Et saa vahingoittaa itseäsi etkä lasta.

-Kas niin, mennäänpä nyt, sanoi rouva Wallace, joka oli tuonut yläkertaan ison kannullisen väkevää teetä ja lautasellisen voileipiä. –Minä autan teitä riisuutumaan.

-Kiitos, en minä tarvitse apua. Betty ravistautui irti ystävällisistä käsistä, meni vierashuoneeseen ja sulki oven perässään.

Hän ei suinkaan riisuutunut ja käynyt makuulle, vaan istui vuoteen laidalla ja keinutti itseään kuin olisi tuudittanut lasta. Olisiko hänen pitänyt antaa Fionan jäädä? Tai äidin? Tai jonkun? Flemingit olivat junassa, mutta mikä tilanne heitä täällä aamulla odottaisi?

Tohtori oli sanonut, että käänne tulisi tänä yönä. Betty nousi ja meni istumaan ikkunan luona olevaan tuoliin. Oli kuuta-mo, hän näki kirkontornin ristin piirtyvän taivasta vasten. Se näytti konkreettisesti joltakin, johon tarttua kiinni. Jumalan täytyi auttaa heitä!

Katto paukkui tuulessa ja ikkunoissa vinkui. Betty otti runovihkonsa, jota oli taas koko päivän kuljettanut mukanaan, avasi täytekynänsä ja alkoi kirjoittaa. Sanat tulvivat jälleen sellaisella voimalla, että käsi tuskin pysyi mukana. Oli niin paljon sanottavaa — mutta lukisiko Duncan koskaan tätä tekstiä? Kuuliko kukaan hänen rukouksiaan?

Betty havahtui siihen, että kuuli kirkontornin kellon lyövän yhtä. Hänen oli täytynyt torkahtaa tuoliin, niska oli jäykkä ja täytekynä jäänyt auki, muste oli tehnyt tahran vihon sivulle.

Hän hieroi niskaansa ja venytteli puutuneita jäseniään, kun äkkiä havahtui kuuntelemaan. Oli hiljaista. Liian hiljaista. Myrsky oli lakannut, oli — kuolemanhiljaista.

Pitkiin aikoihin ei Betty ollut päässyt niin nopeasti jaloilleen. He olivat luvanneet herättää hänet! Hän melkein kompastui kynnykseen jäykistyneillä jaloillaan, mutta sitten suorastaan lensi makuuhuoneen ovelle ja tempasi sen auki.

Alice Gordon seisoi Duncanin vuoteen vieressä ja itki. Tohtori MacDonald, liivisillään ja paidanhihat käärittyinä, oli nostanut käsivartensa hänen hartioilleen arkaan lohdutukseen. Vuoteessa Duncan makasi liikkumatta.

Betty ei saanut sanotuksi mitään. Hänen sydämensä tuntui pysähtyvän ja putoavan kuin lennosta ammuttu lintu. Hän tarttui ovipieleen ja yritti sanoa jotakin, mutta ei saanut ääntä tulemaan, eivätkä huoneessa olijat huomanneet häntä.

Ja sitten Alice kuiskasi:

-Oletko sinä aivan varma, Fergus?

-Olen. Kuume on alentunut, hän nukkuu rauhassa, hän toipuu. Se on ihme, Alice. Ja sinä olet ihme.

-Fergus… Alice Gordon kohotti kasvojaan, ja Betty näki, miten tohtori MacDonald kietoi molemmat kätensä hänen ympärilleen.

Myöhemmin Betty valitti katkerana, että hän pyörtyi nykyään aina, kun jotakin mielenkiintoista oli tapahtumassa. Sillä avatessaan seuraavan kerran silmänsä hän lepäsi vierashuoneen vuoteessa, ja Alice Gordon istui hänen vieressään.

-Hyvää huomenta, Alice kuiskasi. Hänen silmänsä loistivat, vaikka niiden alla oli tummat varjot.

-Mutta… mitä… Betty yritti kohottautua. Häntä huimasi. –Onko se totta? Toipuuko Duncan?

Alice nauroi pientä naurua, jota Betty ei ollut aiemmin kuullut.

-Hän toipuu, varmasti. Käänne tuli yöllä — parempaan, uskotko! Hänen perheensä on nyt hänen luonaan, ja rouva Wallace säntäilee ympäri alakertaa saadakseen aikaan aamiaisen, jota kuningaskin kadehtisi.

-Mitä tapahtui? Betty hieroi otsaansa.

-Sinä säikytit meidät pahanpäiväisesti. Alice punastui vähän. –Emme yhtään kuulleet, että olit tullut ovelle, ennen kuin humpsahdit kynnysmatolle… Varjelkoon, älä tee sitä toiste.

Muistikuvat alkoivat palata Bettyn mieleen ja hän tunsi ihastuneen virnistyksen leviävän suupieliinsä.

-Sinä ja tohtori MacDonald..?

Alice peitti kasvot käsiinsä kuin nuori tyttö.

-Voi, älä!

-Niin mutta minä näin…

-Varmasti näit! Mutta ei puhuta siitä. Tarkoitan, olen ollut kahdeksan vuotta yksin…

-Alice Bell Gordon, et kai sinä kuvittele, että Andrew tahtoisi sinun olevan yksin myös seuraavat kahdeksankymmentä vuotta? Betty kysyi ankarasti.

Alice huokasi ja nauroi ja puisti päätään.

-Ei, minä ymmärrän sen nyt, hän mutisi. –Mutta on ollut niin helppoa linnoittautua taloon, olla tapaamatta ketään, olla vaivautumatta kenenkään vuoksi… Ja sitten te muutitte Koivurantaan, ja minä näin, millaista elämä voi parhaimmillaan olla.

Betty sulki silmänsä ja tunsi kiitollisuuden kyyneleet luomiensa alla. Parhaimmillaan, niin. Rouva Wallace oli oikeassa, hänellä ei ollut mitään valittamista.

-Oletteko te kihloissa? hän sitten kysyi ystävättären röyhkeydellä.

Alice melkein hypähti.

-Oh, ei! Ei missään tapauksessa mitään sellaista! Minun pitää saada totutella ihmisiin ja normaaliin elämään, en halua hätiköidä… me olemme vain hyviä ystäviä…

-Niinhän sinä sanot, Betty mutisi ja nousi istumaan. Häntä huimasi vähän. –Minä menen nyt Duncanin luo.

Alice avasi suunsa kuin estääkseen, mutta huomasi sen ilmeisen turhaksi. Niinpä hän ainoastaan tarjosi hennon käsivartensa ja tuki Bettyn matkan hallin läpi makuuhuoneen ovelle.

Huoneessa oli hiljaista, kuten siellä oli viime päivät ollut. Mutta hiljaisuus oli nyt toisenlaista. Ikkunaverhot oli avattu, ja pitkien sateiden jälkeen syysaurinko kurkisti sisään. Duncanin isä ja Alan seisoivat ikkunan luona ja puhuivat matalalla äänellä, rouva Fleming istui vuoteen vieressä ja piti Duncania kädestä, ja Chrissy auttoi tätä juomaan vesilasista.

-Betty! he sanoivat melkein yhteen ääneen. Duncan käänsi päänsä kohti ovea ja hänen kasvoilleen levisi väsynyt mutta onnellinen hymy.

-Sappho, hän kuiskasi.

Betty putosi istumaan vuoteen laidalle ja kurkotti Duncanin käden omaansa. Se ei ollut enää luonnottoman kuuma, vaikka vapisikin heikkoutta. Chrissy kiersi kätensä Bettyn ympäri ja itki, ja rouva Fleming silitti miniänsä hiuksia. Kaiken tämän hälinän keskellä Betty tajusi, että alakerrasta leijui jotakin niin kodikasta kuin paistettujen munien ja vastahaudutetun teen tuoksua. Oli todella aamu, uusi aamu.

Duncan puristi vähän hänen kättään.

-Kun minä tästä tokenen, hän mutisi äänellä, joka oli tuskin kuiskausta voimakkaampi, -niin saat lukea ne minulle.

-Mitä? Betty ei ymmärtänyt.

-Se vihko, johon olet kirjoittanut koko ajan kuin vimmattu… Minä olin ehkä kuumeessa, mutta en sokea. Duncanin harmaat silmät tuikahtivat äkkiä.

-Voi Duncan, ei se nyt ole tärkeää!

-Onpas. Sen takia minun pitää parantua.

-Mitä sinä nyt puhut, rouva Fleming sanoi äänessään kyyneleitä ja naurua.

-Minun pitää parantua, että pääsisin kuulemaan mitä sinä kirjoitit, Sappho, Duncan sanoi ja katsoi Bettyä syvälle silmiin. –Enhän minä voinut lähteä tästä maailmasta tietämättä, mitä sinä yrität tarjota niille lehdillesi.

51. luku: Kun hätä on suurin

2009-05-02T07:28:00.005+03:00

Herätessään seuraavana aamuna Betty ei ensin tajunnut missä oli. Tapetti oli vieras ja vuode myös. Sitten hän yhtäkkiä käsitti — hän oli Koivurannan vierashuoneessa. He olivat ajatelleet, että oli parempi antaa Duncanin sairastaa rauhassa…

Mitä kello oli? Joko Alice oli mennyt? Betty nousi niin nopeasti kuin pystyi ja heitti aamunutun yöpaitansa peitoksi kiiruhtaessaan ylähallin halki makuuhuoneen ovelle.

Alicea ei näkynyt, vuoteen vieressä istui rouva Wallace, joka yritti tiputtaa edes vähän kauravelliä Duncanin huulten lomasta.

-Rouva Fleming, joko te heräsitte? Olisitte nukkunut vielä, hän kuiskasi. –Rouva Gordon lähti kotiin. Hän lupasi tulla illalla uudestaan, sillä sairaalan tilanne on mahdoton — lapsi raukka, kunpa hän ei väsyisi liikaa. Ruth meni kouluun, alakerrassa olisi ruokaa.

-Minun pitää… pukeutua, Betty mutisi ja kumartui Duncanin ylle. Ei muutosta eiliseen. Iho oli yhtä kuuma, mies valitti yhä hiljaa.

-Hän… hän on ollut koko yön kovin levoton, rouva Wallace mutisi. –Tohtori sanoo, että… tauti on ankara. Milloin hänen vanhempansa tulevat?

-Heti kun voivat, Betty mutisi. Hän oli illalla soittanut Edinburghiin elämänsä raskaimman puhelun vain kuullakseen, että John-setä ja Alan olivat Etelä-Englannissa jonkin kustantajan vieraina ja kauppa Chrissyn ja Elsie-tädin hoidettavana. He tulisivat pohjoiseen heti kun miehet palaisivat, mutta siihen menisi joka tapauksessa muutama päivä.

Betty peitti kasvot käsiinsä ja alkoi itkeä.

–Voi, miksi — miksi vielä kaikki tämä! Eikö mikään riitä, minä en jaksa enää!

-Ja mikä kaikki, jos saan kysyä, rouva Wallace sanoi nuhdellen. –Teidän miehenne on sairas, mutta teillä on kaunis koti, hyvä avioliitto, Ruth ja pikkuinen ja hyvä Jumala… On ihmisiä, joilla ei ole mitään niistä.

Betty olisi halunnut rypeä hetken itsesäälin syövereissä, mutta jokin inhottava järjen ääni sanoi, että rouva Wallace oli oikeassa. Mikä hän oli saarnaamaan Ruthille reippaudesta, jos itse käyttäytyi näin lapsellisesti.

-Minä pukeudun ja menen alas syömään, hän mutisi ja meni vaatekaapille. –Kauppa pitäisi avata…

-Niin mutta ettehän te voi, rouva Wallace oli heti huolta täynnä. –Ette jaksa seisoa siellä, ei tohtori sallisikaan!

-Minun on pakko — meillä ei ole varaa pitää sitä suljettuna.

-Eikö joku voisi tulla…

-John-setä auttaa varmaan sitten kun he tulevat. Muutama päivä minun on pärjättävä. Betty yritti keskittyä pukeutumiseen ja hiusten kampaamiseen. Jos hänen oli tarkoitus hoitaa kauppaa, hän ei mielellään saanut näyttää variksenpelätiltä.

Bettyllä oli hyvin vähän kokemusta kaupanpidosta. Hän oli auttanut silloin tällöin Flemingin kirjakaupassa Edinburghissa, ja Koivurantaan muuton jälkeen Duncan oli toki selittänyt hänelle pääpiirteissään mistä mitäkin löytyi ja miten kassakone toimi. Mutta silti ensimmäinen aamupäivä oli yhtä sekamelskaa — varsinkin, kun Bettyllä ei ollut koskaan ollut erityisen terävää laskupäätä.

Toisaalta ulkoinen sekamelska oli vain hyvästä, sillä hänen sydämensä ja sielunsa saivat levätä sen aikaa. Kun hiukan ennen lounasta tuli hiljainen hetki ja Betty istuutui kamiinan viereen lepuuttamaan särkeviä jalkojaan ja hieromaan ristiselkäänsä, kauhu tulvahti hänen ylitseen kuin hyökyaalto.

-Hyvä Jumala, auta minua, hän parahti ääneen, risti kätensä ja nojasi otsansa niihin.

Oven yläpuolella oleva kello kilahti, ja hän melkein hyppäsi tuolilla pelästyksestä. Kynnyksellä seisoi Ruth, ja hänen vieressään — uskomatonta mutta totta — Victoria Smith.

-Onko — miten Duncan… Ruthin kasvoista paistoi kauhu.

-Oh, ei mitään hätää, tilanne ei ole pahentunut, Betty kiireuhti sanomaan tajutessaan, miten Ruth oli hänen asentonsa käsittänyt. –Joko nyt on ruokatunti?

-Victoria tarvitsisi uuden kouluvihon, Ruth selitti ja melkein veti Victorian sisään.

Betty tiesi, ettei Smithin lapsille ollut sinä syksynä ostettu koulutarvikkeita heidän kaupastaan. Ilmeisesti he olivat käyttäneet viimevuotisia vihkojaan ja kyniään, jotka alkoivat nyt olla niin lopussa, että Victorian oli ahdistuttava ostoksille. Vai tuliko hän äitinsä tietämättä?

-Kas niin, katsotaanpa. Betty koetti hymyillä ja meni vihkohyllylle. –Tarkoitat varmaan tällaista ruutuvihkoa? Saat itse valita kannen värin.

Victoria epäröi hetken asiallisen harmaan ja viehättävän viininpunaisen vihon välillä ja päätyi jälkimmäiseen.

-Isällä on tili täällä, hän sitten kuiskasi niin hiljaa, että Betty hädin tuskin kuuli.

-Odotahan vähän. Hän otti esiin ison kirjan, johon Duncan merkitsi tiliasiakkaiden ostot. Tämä oli jatkanut kirjaa herra Fordin jälkeen, ja S-välilehden kohdalta löytyikin Andrew Smithin nimi. Viimeksi Smithit olivat asioineet kaupassa vähän ennen kuin Betty ja Duncan olivat tulleet Fort Williamiin, silloin oli maksettu lasku. Betty merkitsi nyt viivan alle uuden ostoksen, ruutuvihon. –Kas niin, nyt se on ylhäällä ja vihko on sinun.

Victoria niiasi arasti, sitten hän epäröi, veti henkeä kuin olisi valmistautunut pelottavaan suoritukseen ja kuiskasi:

-Ruth kertoi minulle — toivottavasti herra Fleming paranee pian!

Tyttö käännähti ja suorastaan syöksyi ulos ovesta niin, että kello kalkatti kauan hänen jälkeensä.

Ruth huokasi kuin olisi ollut paljonkin vanhempi ja viisaampi.

-Victoria on niin kauhean arka!

-Miten sinä hänet tapasit? Betty kysyi ja laittoi tilikirjan pois. –Vai tulitteko koulusta yhtä matkaa?

-Ei, minä aioin tulla polkua kuten aina, mutta se oli jo aamulla pelkkää kuravelliä, ja kun nyt on taas koko päivän satanut niin en tahtonut sotkea vaatteitani. Tulin katua pitkin ja sain Victorian kiinni tässä ovella. Ruthin äänessä oli pientä haikeutta — vaikka hänellä oli koulussa monia ystäviä, olisi ollut mukavaa kulkea koulumatkat yhdessä naapurien kanssa. –Hamilton oli kai jo mennyt kotiin. Sattuuko sinuun?

Betty oli taas hieronut selkäänsä.

-En ole enää oikein siinä kunnossa, että jaksaisin seisoa täällä, hän sanoi puolustellen. –Tule nyt, suljen oven siksi aikaa että käymme syömässä ja minä ehdin oikaista hetkeksi pitkälleni…

Kun päivä vihdoin oli loppumassa, Bettystä tuntui, kuin hän olisi ollut kirjakaupassa vuoden. Duncanin tila ei ollut parantunut, kuume aaltoili ja keuhkot rohisivat. Tohtori oli piipahtanut talossa pari kertaa läpeensä väsyneenä ja kireänä, eikä hänen mielialaansa ollut parantanut se, että Betty oli ollut koko päivän jaloillaan, kurkotellut hyllyille ja nostellut kirjoja. Mutta ei hän toisaalta voinut tätä kieltääkään.

Aukioloaikaa oli jäljellä neljännestunti, asiakkaita tuskin enää tulisi. Betty meni varastoon, nosti puhelimen torven ja tilasi puhelun Glen Longiin. Hän ei ollut vielä kertonut omalla perheelleen, mitä oli tapahtunut.

Äidin äänen kuullessaan Betty oli vähällä purskahtaa itkuun. Mutta sitä ei saisi tapahtua, hän ei saanut pelästyttää äitä. Pakotetun rauhallisesti hän kertoi Duncanin sairastumisesta, tohtorin sanoista, kaupasta.

-Rakas lapsi, äiti kuiskasi puhelinlinjan toisessa päässä, eikä hetkeen sanonut mitään muuta. Sitten hän alkoi huolehtia käytännön asioista, kuten naiset kautta aikojen ovat katastrofitilanteissa tehneet. Hän tulisi heti aamulla ja toisi mukanaan ruokaa, jos kerran rouva Wallace istui päivisin Duncanin luona — hän soittaisi Charlielle ja kysyisi, olisiko tällä mitään sellaista ajatusta, jota tohtori MacDonald ei ehkä ollut osannut ottaa huomioon — hän soittaisi Duncanin äidille ja he sopisivat näiden tulosta Fort Williamiin — ja hän voisi kyllä huolehtia myös kaupasta, Bettyn piti saada olla Duncanin luona ja levätä…

Kaupan puolelta kuului kellon kilahdus.

-Myöhäinen asiakas, äiti, Betty melkein kuiskasi. Hän olisi halunnut kuunnella vielä äidin puhetulvaa, se oli kuin turvallinen syli, joka peitti hänet suojaansa maailman pahuudelta. –Minun pitää mennä, soitan kohta uudestaan.

Laskettuaan torven ja soitettuaan loppusoiton Betty pyyhki nopeasti silmänsä ja toivoi, ettei näyttäisi niin surkealta kuin miksi tunsi itsensä. Sitten hän avasi oven myymälään.

Rouva Smith seisoi lehtihyllyn luona ja selasi hajamielisesti jotakin kuvalehteä.

Nähdessään Bettyn hän jähmettyi — ja niin jähmettyi myös Betty, jonka sydän alkoi laukata kuin pelästynyt jänis. Sanoipa rouva Wallace mitä tahansa naapurin rouvaa puolustaakseen, niin tämä oli jo liikaa! Pitikö rouva Smithin tulla ilkeilemään nyt, kun Betty oli ollut melkein jo menossa Duncanin luo. Miksei hän ollut jo lukinnut ovea, aukioloaikahan oli ollut melkein lopussa joka tapauksessa…

-Victoria kertoi, että jäi tänään velkaa vihosta, rouva Smith lopulta sanoi vähän vavahtavalla äänellä.

-Niin, mutta hän osti sen tiliin — eihän maksamisella ole näin kiire, Betty mutisi. Hän olisi tahtonut ottaa rouva Smithiä kauluksesta ja heittää tämän ulos.

-Minä maksaisin sen silti mielelläni nyt. Rouva Smith otti kukkaronsa.

Betty löi rahat kassaan, merkitsi maksun tilikirjaan ja yritti epätoivoisesti näyttää siltä kuin asiakaspalvelijan tulee. Asiakaspalvelija ei saanut iskeä asiakasta päähän tilikirjalla.

-Minä… Victoria sanoi, että miehenne on vakavasti sairas.

Betty olisi tahtonut tiedustella, mitä se rouva Smithille kuului, ja halusiko tämä kenties yksityiskohtia joita levitellä kaupungilla. Mutta naapurinrouvan äänessä oli jotakin, joka sai hänet nostamaan katseensa tiskistä.

Rouva Smithin ilme ei ollut ylitsevuotavan ystävällinen eikä toisaalta viekaskaan, kuten yleensä. Näytti siltä, kuin hän olisi äkkiä riisunut naamion ja paljastanut todelliset kasvonsa. Hänen silmissään oli hätää, hän oli kohottanut kättään kuin olisi tahtonut tarttua Bettyn käteen.

-Niin, keuhkokuume. Bettyä melkein pelotti tämä vieras nainen. –Tohtorin mukaan se on vakavaa.

Rouva Smith sulki hetkeksi silmänsä. Kun hän avasi ne taas, naamio ei ollut vieläkään palannut. Hän oli yhä rehellisen myötätuntoinen.

-Voinko minä tehdä jotakin?

Jos hän olisi ottanut esiin revolverin ja ilmoittanut ryöstävänsä päivän kassan, Betty ei olisi järkyttynyt enempää.

-Anteeksi?

-Niin, minä tiedän. Rouva Smith huokasi, mutta se ei ollut teatterihuokaus. –Kaiken sen jälkeen… Mutta minä tahtoisin auttaa. Kun Victoria kertoi, minä… Minun oli pakko tulla tänne. Minä haluaisin auttaa jotenkin.

Betty näytti varmaankin syvästi järkyttyneeltä, sillä rouva Smith punastui.

-Minä kerron teille joskus, hän melkein kuiskasi. –Siihen asti… Annatteko minulle anteeksi? Luotatteko minuun?

Ellei tiskin takana olisi ollut jakkaraa, Betty olisi pudonnut istumaan lattialle. Oliko hän hengittänyt liikaa lääkehöyryjä Duncanin sairashuoneessa, näkikö hän harhoja?

-Oletteko te ollut täällä koko päivän, jaloillanne? rouva Smith tajusi kauhistuneena.

-Olen. Betty nielaisi ja yritti järjestää ajatuksensa. –Meillä ei ole varaa sulkea kauppaa, eikä tähän hätään ollut ketään…

-Saanko minä tulla huomenna?

-Anteeksi? Betty toisti. Nyt hän oli aivan varma siitä, että näki ja kuuli omiaan.

Rouva Smith punastui.

-Minä työskentelin myyjättärenä ennen naimisiinmenoani, hän selitti nopeasti. –Osaan käyttää kassaa ja palvella asiakkaita… Ja opin kyllä nopeasti tavaroiden paikat. Teidän pitää saada levätä ja olla miehenne luona.

”Hänellä on syynsä”, oli rouva Wallace sanonut selitykesksi rouva Smithin käytökseen. Oliko todella niin, että tämä oli oikea, todellinen rouva Smith? Mutta mistä hän yhtäkkiä oli ilmaantunut?

Ja mitä menetettävää Bettyllä lopulta oli? Jos rouva Smith hoitaisi kaupan, hän saisi viettää päivät Duncanin luona, kunnes… kunnes tämä parantuisi, Betty ajatteli päättäväisesti.

-Kiitos, hän kuiskasi ja tajusi hämmästyneenä, että hänen silmissään oli kyyneliä. –Voitteko te tulla heti aamulla?

50. luku: Sataa

2009-04-28T17:16:00.002+03:00

Lokakuun loppupuoli oli pimeä ja sateinen, mutta ensimmäisen kerran Betty huomasi nauttivansa huonosta säästä. Se antoi hyvän syyn käpertyä takan eteen tai keittiön pöydän ääreen ja olla menemättä ulos.

Ruthille ostettiin öljykangastakki, jotta hän ei kastelisi itseään koulumatkoilla ja kanoja hoitaessaan. Se oli tytölle niin suuri ihme, että hän halusi säilyttää sitä huoneessaan. Kukaan ei ollut koskaan aiemmin kyennyt suojelemaan häntä sateelta.

Duncan oli edelleen hiljainen ja uupunut. Istuessaan aamupäivisin kirjoituspöytänsä ääressä Betty kuuli, ettei hän rupatellut kauppaan tuleville asiakkaille yhtä hilpeästi kuin aiemmin. Hän vaikutti kuumeiselta, mutta väitti olevansa täysin kunnossa. Ja toisaalta hän yski vain jonkin verran — siihen Betty pani toivonsa.

Ruthin seikkailusta oli kulunut pari viikkoa, kun tohtori MacDonald ilmaantui Koivurantaan torstaikäynnilleen pari tuntia normaalia aiemmin.

-Sairaala on tupaten täynnä, taudit tuntuvat suorastaan kiehuvan täällä nyt syysmyrskyjen myötä, hän selitti. –Tässä välissä minulla oli taukoa, mutta sitten minun pitäisi kiiruhtaa takaisin, joten ajattelin piipahtaa teillä nyt. Saamme sairaalaan toisen lääkärin ylihuomenna, mutta siihen asti minun pitäisi pärjätä.

-Kyllä se meille sopii, Betty sanoi. –Itse asiassa oikein hyvin, sillä — uskotteko, että Alice Gordon on tulossa meille tänään illalliselle!

-Rouva Gordon? tohtori puuskahti. –Taivas olkoon kiitetty. Mitä te olette tehnyt hänelle, rouva Fleming?

Betty nauroi.

-En mitään, hän sanoi. –Itsehän te arvelitte, että hän kaipaa ikäistään seuraa… Duncan on tosin vielä kaupassa, mutta hän sulkee sen aivan kohta. Ruth kiltti, juoksetko sanomaan Duncanille, että tohtori on jo täällä ja hänellä on kiire.

Ruth, joka oli istunut keittiön pöydän ääressä läksyjään lukien, hypähti pystyyn ja kiiruhti väliovelle. Vaikka hän ei enää pitänyt lääkäreitä yhtä varmoina kuoleman sanansaattajina kuin aiemmin, hän oli silti kiitollinen jokaisesta tekosyystä, jolla pääsi pois tohtori MacDonaldin läheisyydestä.

-Miten te olette voinut, rouva Fleming? tohtori kysyi.

-Hyvin, kiitos. Olen yrittänyt elää rauhallisesti.

-Hän on ollut oikein kiltti, rouva Wallace vakuutti ja alkoi täyttää vesipannua. Hänen vakaa uskomuksensa oli, että tee auttoi kaikkeen — jopa lääkärien liikarasitukseen.

Samassa väliovi pamahti auki ja Ruth syöksyi huohottaen sisään.

-Betty — rouva Wallace, hän läähätti, -tohtori!

Hän ei ehtinyt sanoa enempää. Fergus MacDonald, joka oli tyytyväisenä huokaisten istahtanut hetkeksi pöydän ääreen, hyppäsi pystyyn ja harppoi myymälään. Rouva Wallace puolestaan tarttui Bettyn käsivarteen, kun tämä yritti seurata perässä.

-Me emme mene sinne nyt, rouva Wallace melkein kuiskasi. –Tohtori pyytää, jos — jos tarvitsee.

-Niin mutta… Ruth, mitä tapahtui!

Ruth oli kalpea ja vapisi.

-Duncan makasi siellä, hän kuiskasi. –Tiskin takana!

-Makasi? Betty toisti soinnittomasti.

-Minä… minä ravistelin häntä ja hän… hän oli tulikuuma ja valitti!

Samassa he kuulivat raskaita askeleita ja välioven vingahduksen, kun se retkahti seinää vasten. Rouva Wallace ei saanut enää pidellyksi Bettyä, joka kiiruhti käytävään niin nopeasti kuin pääsi.

-Vuode valmiiksi, tohtori sanoi. Hän oli heittänyt Duncanin käden hartioilleen ja talutti — melkein raahasi — tätä eteenpäin. –Heti paikalla.

Katkerasti Betty tajusi, että hänen oli nyt parasta astua sivuun. Rouva Wallace kiiruhti hänen ohitseen portaisiin kuin nuori tyttö, eikä hänestä ollut edes antamaan Duncanille tukea toiselta puolen, kun tohtori hitaasti, rappu rapulta, auttoi tämän yläkertaan.

Betty jäi tuijottamaan heidän peräänsä. Hänen jalkansa painoivat kuin ne olisi valettu sementtiin, hän ei pystynyt liikahtamaan ennen kuin kuuli, että makuuhuoneen ovi suljettiin ja tohtori lähti palaamaan alakertaan.

Myöhemmin Betty aina muisti, että sinä päivänä olisi alkanut sataa vasta tuolla hetkellä. Rouva Wallace vakuutti, että oli satanut koko päivän. Mutta silti Bettyn ajatuksissa aurinko paistoi siihen hetkeen asti, jolloin tohtori laskeutui raskain askelin alas portaita rouva Wallacen seuraamana. Hän näytti todella väsyneeltä — mieheltä, joka ei kaivannut enää lisätyötä.

Astuttuaan viimeisen rapun alas tohtori katsoi Bettyyn ja nielaisi.

-Keuhkokuume, hän sanoi hiljaa. –Teidän kannattaisi ehkä ilmoittaa hänen perheelleen.

-M-mitä? Betty äännähti tajuamatta hetkeen mitä oli kuullut. Ruth alkoi nyyhkyttää keittiön ovella.

-Keuhkokuume, tohtori toisti ja meni ottamaan takkinsa. Hän vilkaisi haikeasti vesipannua, joka kiehui itsekseen liedellä.

-Niin mutta — hänellä oli keuhkokuume kaksi vuotta sitten, Amerikassa! Betty sopersi, aivan kuin tämä tosiseikka olisi estänyt tautia iskemästä enää koskaan uudelleen.

-Tiedän. Mutta hän kastui silloin pari viikkoa sitten ja vilustui — sanoin hänelle viime torstaina, että hänen pitäisi sulkea kauppa pariksi päiväksi ja levätä, ettei vilustuminen muuttuisi pahemmaksi. Tohtori puri huultaan. –Rouva Fleming, minä en halua valehdella teille. Tilanne on vakava.

Betty ajatteli, että hänen kuuluisi kai nyt pyörtyä, tai vaipua valittaen istumaan, kuten silloin kun oli kuullut Ruthin valehtelusta. Mutta hän seisoi tukevasti omilla jaloillaan, kun tohtorin kauheat sanat upposivat hänen sisimpäänsä.

-Mutta… paraneehan hän silti? Betty lopulta kuiskasi.

Tohtori heitti takin niskaansa.

-Ihmeitä tapahtuu, hän sanoi. –Jos keuhkot ovat kuluneen kesän aikana jo ehtineet vahvistua — jos hänen yleiskuntonsa on parantunut — jos hyvä Jumala tahtoo…

Samassa oveen kolkutettiin. Betty oli hypähtää ulos nahoistaan kunnes tajusi, että sen täytyi olla Alice Gordon.

Ja niin se olikin. Alicen hymy, joka oli aristeleva, aivan kuin hän olisi pitänyt hiukan arveluttavana iloita julkisesti mistään, sammui hänen nähdessään oven avaavan rouva Wallacen ilmeen. Kun Betty nopeasti kertoi, mitä oli tapahtunut, Alicen kasvoille valahti jonkinlainen väsynyt alistuneisuus, aivan kuin hän olisi nuhdellut itseään siitä, että oli erehtynyt odottamaan elämältä mitään hyvää.

-Yritän irrottaa tänne yöksi hoitajattaren, jos suinkin onnistun, ja tulen myöhemmin käymään ja antamaan lisää lääkettä, kunhan saan asiat sairaalalla taas kuntoon, tohtori sanoi ja otti laukkunsa.

-Voi — minä voin jäädä, Alice sanoi yhtäkkiä. –En minä ole mikään sairaanhoitaja, mutta — haluaisin auttaa. En voinut tehdä mitään Andrew’n hyväksi… Hänen äänensä haipui hetkeksi.

-Niin mutta ethän sinä voi — miten sinä jaksaisit, Betty parahti toiveikkaana.

–Minä valvon paljon öisin joka tapauksessa. Alice katsoi häneen surumielisesti. –Jos minusta vain on jotakin apua, anna minun auttaa!

Tohtori katsoi hetken häneen ja nyökäytti sitten päätään kuin olisi käynyt keskustelun itsensä kanssa ja tullut myönteiseen päätökseen.

-Ainakin tänä yönä, ehkä meillä sitten sairaalassa paine helpottaa, hän sanoi. –Nyt minun on mentävä. Tulen takaisin heti kun voin.

Alice riisui takkinsa ja hattunsa ja seurasi rouva Wallacea, joka lähti uudestaan kiipeämään yläkertaan. Betty aikoi mennä heidän mukanaan, kun hän yhtäkkiä muisti, että myymälän ovi oli varmasti jäänyt auki. Se oli tällä hetkellä murheista pienimpiä, mutta silti hän meni väliovesta varaston läpi kauppaan ja lukitsi oven.

Ennen kuin sammutti valot, Betty jäi hetkeksi katselemaan ympärilleen. Kauppa oli jotenkin niin Duncanin näköinen. Tämä oli järjestänyt kirjat ja tarvikkeet uudelleen, ja tuonut sisähuoneista pari tuolia kamiinan ympärille, niin että asiakkaat saivat halutessaan lämmitellä ja seurustella vähän aikaa. Kassakoneessa oli varmaankin vielä päivän kassa — se pitäisi laskea. Jos hän jaksaisi huomenna… Pitäisikö kauppa avata? Ellei sitä avattaisi, millä he maksaisivat lääkärinlaskun?

Äkkiä Betty toivoi, että olisi pyörtynyt tai edes itkenyt. Silloin kun Ruth oli kadonnut, itku oli vähän helpottanut, mutta nyt hän oli kuin kylmä kone, turta ja jäykkä. Miksei hän tuntenut mitään?

Samassa varastosta kuului kevyitä askeleita ja Ruth kurkisti sisään. Hänen poskillaan virtasivat kyyneleet, jotka olivat jo kastelleet tumman läikän esiliinan rintamukseen.

-Betty, hän kuiskasi tuskin kuuluvasti. –Betty, anna anteeksi! Se on minun syytäni!

-Mitä niin? Mikä on sinun syytäsi?

-Että Duncan on sairas — ellei hän olisi joutunut etsimään minua, hän ei olisi vilustunut…

Tunteet palasivat sellaisella voimalla, että Bettyn oli otettava tukea lähimmästä hyllystä. Turtumus oli tiessään, hän tunsi sokeaa raivoa, hän halusi syyttää jotakuta, vaatia jonkun vastuuseen tästä, koska silloinhan asiat järjestyivät, kun oli ketä syyttää. Hän tunsi vastustamatonta halua ravistella Ruthia, huutaa tälle, että jos tämä olisi käyttäytynyt järkevästi, kaikki olisi hyvin.

Tunne oli väkevä, mutta meni onneksi ohi silmänräpäyksessä. Betty käänsi valokatkaisijaa, joka sammutti lamput myymälästä mutta ei näyteikkunasta. Sitten hän ojensi kätensä Ruthia kohti.

-Lapsi kulta, tietenkään se ei ole sinun syytäsi. Jos Duncan olisi vaihtanut heti vaatteet — jos hän olisi levännyt, kuten tohtori käski — tule tänne nyt ja lakkaa heti paikalla puhumasta typeryyksiä!

Ruth painautui nyyhkyttäen hänen syliinsä ja Betty silitti hänen silkkistä tukkaansa.

-Kas niin, kultaseni, nyt meidän pitää olla oikein reippaita, hän kuiskasi. –Haluathan sinä auttaa Duncania, eikö niin? Silloin sinun pitää olla oikein urhoollinen. Menepä nyt keittiöön ja kata pöytä, sillä Alicen pitää saada ruokaa, sitä vartenhan hän tuli.

Ruth tuntui rauhoittuvan saadessaan jotakin järkevää tekemistä ja livahti keittiöön Bettyn noustessa yläkertaan.

Makuuhuoneen ovi oli raollaan ja Betty avasi sen hiljaa. Hän vavahti muistaessaan, miten Duncan oli öljynnyt saranat aiemmin syksyllä.

Huoneessa oli hämärää, sillä verhot oli vedetty pimenevän ikkunan eteen ja vain yksi lamppu paloi yöpöydällä. Alice oli nostanut tuolin vuoteen viereen ja kasteli parhaillaan pyyhettä kylmää vettä täynnä olevassa pesuvadissa, jonka rouva Wallace oli tässä välissä ehtinyt hänelle antaa.

Betty melkein hiipi sisään ja istuutui omalle puolelleen vuodetta. Hän ei tiennyt, nukkuiko Duncan vai hourailiko. Tämä makasi silmät suljettuina, iho oli kuuma, hän valitti hiljaa. Nyt Betty kuuli, miten hänen hengityksensä korisi. Eikö hän todellakaan ollut kuullut sitä aiemmin? Eikö hän ollut halunnut kuulla? Miksei hän ollut kutsunut tohtoria?

Alice Gordon väänsi pyyhkeestä liiat vedet ja pyyhki sillä Duncanin polttavaa ihoa. Betty tarttui miehensä käteen, joka haparoi levottomasti peitteellä, ja puristi sitä kuin olisi tahtonut väkivalloin pitää Duncanin luonaan.

-Tästä selvitään, Betty, Alice äkkiä kuiskasi, ojensi oman solakan kätensä ja tarttui lujasti Bettyn käteen. –Tiedätkö, minä olen aivan varma siitä, että tästä selvitään.

49. luku: Suvanto

2009-04-25T09:38:00.002+03:00

Lokakuun 19. päivänä

”Cameronit tulivat eilen illalla meille teelle, Bobby vanhempiensa mukana. Hän on kuvankaunis tyttö mustine kiharoineen ja punaisine poskineen, ulkonäöltään vähemmän sievän Ruthin täydellinen vastakohta. Mutta kuitenkin minä edelleen näen Ruthin kasvoissa jotakin sellaista, jota harvalla on — hänen kasvonsa elävät, hän ei ole nukke.

Ruth parka oli oikein urhoollinen anteeksipyydössään, ja hänen kasvonsa loistivat anteeksiannon jälkeen kuin aurinko. Sen jälkeen tytöt katosivat ulos ihmettelemään puutarhaa ja rantaa.

Olimme jo juoneet teen ja istuimme olohuoneessa, kun tohtori MacDonald ilmestyi paikalle. Ellei vieraita olisi ollut, olisin kai saanut aikamoisen nuhdesaarnan. Mutta toivottavasti hän näki olemuksestani ja ilmeestäni, että voin paljon paremmin.

Tänä aamuna Duncan meni viemään Ruthin kouluun. En tiedä, mitä kansliassa puhuttiin, enkä aio kysyä. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, ettei minun tarvinnut mennä. Sen jälkeen, mitä lauantaina suustani päästin, en enää luota kieleeni.

Sen sijaan soitin äsken äidille ja kerroin viikonlopun tapahtumat. Olen erittäin kiitollinen siitä, ettei kukaan soittanut hänelle lauantaina, sillä hän oli suunniltaan järkytyksestä, vaikka kuuli asioista minulta.

-Pitäisikö sinun tulla vähäksi aikaa kotiin lepäämään? hän kysyi.

-Minun kotini on nyt täällä, sanoin lujasti.

Mutta mitä lepäämiseen tulee, yritän nyt kyllä ottaa tohtorin ohjeet todesta. En aio istua enää koko päivää pöytäni ääressä vääntämässä kasaan tarinoita, joita alkaa pursua jo korvistani ulos. Sen sijaan olen päättänyt välillä käydä ulkona ja alkaa varustaa lastenkamaria pikkuisen tuloa varten.

Duncanin yskä tuntuu pahentuneen viikonlopun jälkeen. Toivon, ettei Ruth huomaa sitä, tyttöparka on suunniltaan tunnontuskista jo pikkuisenkin takia. Mutta olen huolissani.”

Lokakuun 21. päivänä

”Jos Ruthin toilauksista pitäisi sanoa jotakin hyvää, niin sen, että olen saanut ensimmäiset todelliset ystäväni Fort Williamissa. Fiona Cameron on mainio, mutta melkein vielä iloisempi olen Alice Gordonin vähittäisestä avautumisesta.

Tänään kävelin puutarhassa, kun Alice ilmaantui aidan toiselle puolelle ja kysyi arasti, haluaisinko tulla hänen luokseen teelle. En ollut uskoa korviani, sillä tohtorin mukaan Gordonin taloon ei kahdeksaan vuoteen ole ketään kutsuttu. Mutta tietenkin lupasin tulla.

Sovittuna aikana pujahdin rantatielle ja Alicen portista sisään. Hänen puutarhastaan näkee, että se on puutarhurin ammattitaitoisessa hoidossa — mutta kuitenkin siitä näkee myös, ettei siellä koskaan juokse lapsia leikkimässä, ei koskaan istuta rupattelemassa ystävien kanssa, ei koskaan kuljeta ihanissa tulevaisuudenhaaveissa. Jos puutarha voisi olla museo, tämä puutarha olisi sitä.

Kolkuttaessani takaoveen hovimestari avasi, kumarsi juuri oikeassa kulmassa ja otti hattuni. Hänen ilmeestään kuitenkin näki, että vierailuni oli tässä talossa ennenkuulumaton.

Jollakin tavalla Alicen talosta tuli mieleeni Miriamin koti, Lime House. Sielläkin tunnelma on pysähtynyt, vaikka kaikesta näkee, ettei se johdu varattomuudesta.

Mutta siinä missä Miriamin parantuva kunto ja iloinen nauru on puistellut unohduksen seittejä Lime Housen kristallikruunuista, Gordonin talossa eletään yhä sitä päivää, jolloin Andrew Gordon kaatui junan eteen. (On kummallinen sattuma, että molempien rajanaapuriemme nimi on Andrew. Kuitenkin toinen heistä aiheuttaa pelon väristyksiä siinä missä toista kaivataan sydämen pohjasta.)

Alice riensi minua vastaan ujona kuin koulutyttö, jonka uusi luokkatoveri tulee ensimmäisen kerran käymään. Huomasin, että hän ei ollut kokonaan mustissa — harmaa pusero oli uusi. En kuitenkaan tohtinut sanoa siitä mitään.

-Haluatko katsella ympärillesi? Alice kysyi toiveikkaasti.

-Tietenkin haluan, olen kuolla uteliaisuudesta, vastasin nauraen.

Niin me kiersimme suuren, aution talon kaikki huoneet. Alice kertoi niistä tavalla, joka jälleen toi mieleeni museon — hän opasti minua menneeseen aikaan. Tässä salissa he ehtivät pitää kahdet tanssiaiset; kirjastossa Andrew yleensä vastaanotti omia vieraitaan ja arkihuoneessa Alice omiaan; sunnuntaipäivällisen he söivät suuressa ruokasalissa, vaikka yleensä käyttivät pienempää.

Olisin mieluusti kysynyt, mitä näissä huoneissa tapahtui nykyään. Mutta kerrankin sain pidetyksi suuni kiinni. Alicesta näki, että hänellä oli valtava tarve puhua entisistä ajoista, niistä kuukausista, jotka he ehtivät olla naimisissa ennen onnettomuutta. Hänen silmänsä loistivat, hän muisti yksityiskohtaisesti hauskoja tapahtumia ja sutkauksia. Eikö hän ollut saanut puhutuksi niistä kenellekään kahdeksaan vuoteen?

Tee oli katettu meille mainittuun arkihuoneeseen, joka on kaksi kertaa isompi kuin meidän olohuoneemme. Teepöytä notkui leivonnaisia, niin että aloin epäillä myös keittäjättären päässeen ensimmäisen kerran kahdeksaan vuoteen purkamaan haluaan ja taitoaan loihtia ihania herkkuja talon vieraille.

Pöydässä Alice aivan kuin havahtui siihen, että oli puhunut niin paljon itsestään. Hän kyseli minun ja pikkuisen vointia, tiedusteli Duncanista ja ennen kaikkea Ruthista. Mietin hetken, paljonko voin kertoa hänelle, ja kerroin lopulta kaiken. Jos ihminen on pystynyt eristäytymään maailmasta kahdeksan vuotta, hän tuskin juoksee ensimmäisenä kaupungille juoruamaan muiden asioista.

-Ruth parka, Alice huokasi, kun olin lopettanut. –Kun puhutin häntä täällä sunnuntaina, hän oli vuorenvarma siitä, että te halusitte hänestä eroon.

-Mistä hän on saattanut saada sellaista päähänsä!

-Ilmeisesti hän on tottunut siihen, että maailmassa kelpaa vain, jos on täydellinen. Ja hän mainitsi — suo nyt anteeksi, Betty — hän mainitsi raha-asiat.

Huokasin vähän.

-Onhan meillä tiukkaa rahasta velan takia, sanoin suoraan. Alicelle on jotenkin hyvin helppo puhua suoraan. –Mutta ei se sitä tarkoita, etteikö meillä olisi varaa elättää Ruthia.

-Minä olen miettinyt häntä paljon näinä päivinä, Alice sanoi hiljaa. –Miettinyt sitä, miten tuollaiseen vankilaan itsensä kahlinneen tytön saisi vapaaksi.

Hätkähdin niin, että läikytin teetä lautaselle. Mahtoiko Alice tajuta lainkaan, että oli itsekin rakentanut itselleen vankilan! Ilmeisesti ei, koska hän ei huomannut hämmennystäni.

-Minä tiedän, että hän saa sinulta ja Duncanilta paljon rakkautta ja huolenpitoa, Alice jatkoi. –Ja kuitenkin lapsi kuvittelee, että hänen on koko ajan ansaittava se, että hänestä pidetään.

-Minä olen hyvin huolissani hänestä, sanoin jälleen suoraan. –Näiden tapahtumien jälkeen Ruthin pitäisi saada elää rauhallista elämää, niin hän vähitellen ehkä tajuaisi ihmisen olevan arvokas omana itsenään. Mutta saattaa olla, että vuodenvaihteen tienoilla hänen isänsä jo lähettää hänelle laivalipun ja tahtoo hänet luokseen Kanadaan — enkä minä voi tietää, millaisiin oloihin.

Kun illan hämärtyessä palasin kotiin, olin itsekin syvissä ajatuksissa. Alicen kanssa puhuminen oli tavallaan selvittänyt Ruthin ongelmia. Mutta toisaalta olin epätoivoinen.

Kulkiessani puutarhamme läpi ovelle näin keittiön ikkunasta Ruthin istumassa pöydän ääressä läksykirjoineen. Rouva Wallace kuivasi astioita ja puhui jotakin. Duncan näkyi menevän olohuoneen ovesta paitahihasillaan lehti kainalossa ja taputtavan ohimennessään Ruthin päätä.

Näkymä oli niin kodikas ja turvallinen, että tunsin kyyneleet silmissäni. Mitä muuta me vielä voisimme Ruthille antaa? Jollei tämä riitä, mikä riittää?”

Lokakuun 25. päivänä

”Tänään Cameronit kutsuivat meidät suoraan kirkosta lounaalle, ja niin ajoimme heidän vaunuissaan kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle maatilalle.

Ruth ja Bobby olivat tohkeissaan saadessaan esitellä meille rakennuksia ja eläimiä ja omat piilopaikkansa, jossa he kuulemma tapaavat puhua ’salaisia asioita’. Tästä kertoessaan Ruth vilkaisi minuun vähän huolestuneena — ilmeisesti hän pelkäsi, että luokittelisin ’salaiset asiat’ samaan kastiin filmi-tähtiäidin ja miljonääri-isän ja näkymättömän sisaren kanssa.

Lounaan jälkeen tytöt katosivat ulos Bobbyn kolme sisarusta mukanaan. Me aikuiset istuimme ruokapöydän ääressä pitkään sen jälkeen, kun viimeinenkin pisara jälkiruokaa oli syöty, ja puhuimme kaikesta taivaan ja maan välillä.

Fiona muistutti minua siitä, että olin luvannut kirjoittaa naisyhdistyksen hyväksi runon ja kertomuksen ja tiedusteli, toivoisinko hänen peruuttavan sen päätöksen. Minä vakuutin, että pystyisin kyllä kirjoittamaan molemmat.

-Ajattelin, että Ruth voisi lausua runon adventtijuhlassa, Fiona sanoi yllättäen. –Se tekisi hänelle hyvää. Ja Bobby sanoi, että hän on uskomattoman lahjakas esiintyjä.

-Niin — tiedän, sopersin. –Mutta mitä… mitä muut naisyhdistyksessä mahtavat ajatella? Kaiken sen sotkun jälkeen, mitä Ruth…

-Oh, mitään sotkua ei olisi tullut, ellei Myra Smith olisi alkanut ilkeäksi! Joten kaikkien myötätunto on Ruthin puolella. Fiona hymyili minulle.

Duncan oli hiljainen aterian ajan, samoin kotimatkalla. Kun Mike Cameron oli jättänyt meidät kyydistään ja kävelimme polkua pitkin puutarhaan, tartuin hänen käteensä. Se oli tulikuuma.

-Uskallakin, Duncan sanoi lujasti, kun ehdotin tohtori MacDonaldille soittamista.

Hän ei yski enää niin kovin, joten ei se kovin vakavaa voi olla, eihän?”

48. luku: Ruth selittää

2009-04-22T22:33:00.002+03:00

Sinä maanantaiaamuna Flemingin kirjakaupan ovea ei avattu, vaikka uteliaita asiakkaita kävi kahvaa nykimässä enemmän kuin koskaan. Duncan ilmoitti Bettylle, ettei yhden aamupäivän myynti voisi koskaan korvata sitä, että hän saisi olla itse kuulemassa Ruthin tarinaa.

Tohtorin luvalla Betty oli siirtynyt yöksi omaan vuoteeseensa, ja rouva Wallace oli oikaissut itsensä sohvalle. Hän oli selitellyt jotakin suuresta lautastiskistä, jonka jälkeen ei muka jaksanut lähteä kotiinsa, mutta kieltäytynyt ehdottomasti nukkumasta vierashuoneessa. Niiinpä kaikki arvasivat hänen torkkuvan koiranunta ja vahtivan, ettei Ruth karkaisi uudestaan.

Betty ei ollut kysynyt tohtorilta, saisiko hän nousta aamulla vuoteesta, koska oli pelännyt vastausta. Kun istuminen sängyn laidalle ei kuitenkaan aiheuttanut kipua eikä pahaa oloa, ja kun pikkuinenkin tuntui olevan aamulla virkeä, hän oli päättänyt pukeutua ja tulla alakertaan aamiaiselle.

Koivurannan keittiössä oli tuskin koskaan syöty niin hiljaista aamiaista. Duncanin silmänaluset olivat mustat ja hän yski, ja jopa tarmokas rouva Wallace vaikutti uupuneelta. Betty oli omissa ajatuksissaan ja kuunteli, milloin keittiön takaisessa kamarissa noustaisiin ylös.

-Minä menen soittamaan koululle, että Ruth on tänään kotona, Duncan sanoi ja nousi, kun kello tuli kahdeksan.

Betty nyökkäsi ja murenteli paahtoleipäänsä. Rouva Wallacen huokaus tuntui sisältävän kaikki maailman murheet.

Duncan palasi juuri puhelimesta, kun he kuulivat Ruthin vuoteen narahtavan seinän takana ja kevyiden askelien tassuttelevan pesupöydän luo.

-Hyvä Jumala, anna minulle viisautta, Betty rukoili huomaamattaan ääneen.

Viimein kamarin ovi raottui hiljaa ja Ruthin kalpeat kasvot kurkistivat keittiöön.

-Oli jo aikakin nousta, tyttö, rouva Wallace sanoi. –Olen pitänyt sinulle puuroa lämpimänä.

Ruth silmäsi huonetta. Hänen ilmeestään näki, että hän ymmärsi kaiken olevan hullusti: seinäkello näytti jo yhdeksää, mutta häntä ei ollut herätetty kouluun, ja Duncan istui sormeilemassa hermostuneesti sanomalehteä eikä ollut kaupassa.

-Tulehan nyt syömään, Betty sanoi. –Puhutaan sitten.

Ruth nieli urheasti kaksi lusikallista puuroa ja tuijotti sen jälkeen alas teehensä kuin olisi etsinyt sieltä viisautta. Kun Betty työnsi oman kuppinsa pois, Duncan taitteli lehtensä kasaan ja rouva Wallace alkoi kovalla kolinalla ottaa kaapista pyykkipataa, tyttö ymmärsi, ettei pääsisi enää pakoon.

Betty vilkaisi Duncaniin ja tämä vilkaisi häneen. Kumpikaan ei tiennyt mitä sanoa, miten aloittaa. Vihdoin Duncan rykäisi.

-Sinulla taisi olla aika epämiellyttävä yö hiilikellarissa?

Ruth hätkähti. Hän ei selvästikään ollut osannut odottaa myötätuntoa.

-Siellä oli pimeää… minua pelotti, en tiennyt pääsenkö enää pois, hän kuiskasi.

-Toivottavasti nyt ymmärrät, että on helpompi vastata omista teoistaan kuin koettaa paeta niiden seurauksia, Duncan sanoi vakavasti. Jossakin toisessa tilanteessa Bettyä olisi hymyilyttänyt — Duncanistahan tulisi erinomainen pyhäkoulunopettaja!

-Minä — minä ajattelin, että te haluatte minusta eroon — kaiken sen jälkeen!

-Eikö mieleesi tullut, että olisit voinut kysyä asiaa meiltä, ennen kuin lähdet juoksentelemaan pitkin katuja ja viet puolelta kaupungilta yöunet? Minä henkilökohtaisesti en ollut erityisen ihastunut joutuessani rämpimään pitkin järvenrantoja kaatosateessa koko yön. Ja Betty pelästyi niin, että vauva olisi saattanut olla vaarassa.

Kyyneleet pulpahtivat Ruthin poskille, eikä hän sanonut mitään.

-Ruth kulta, Betty melkein kuiskasi. –Et kai sinä kuvitellut, että me pitäisimme sinusta huolta vain niin kauan, kuin olet täydellisen kiltti?

-Niin mutta… minä kuulin, kun Bobbyn äiti kertoi…

-Bobbyn äiti oli hyvin järkyttynyt, ja niin olin minäkin. Lapsi kulta, mistä mieleesi saattoi tulla valehdella niin hirvittävästi!

Ruth nosti hämmästyneenä päänsä.

-Enhän minä valehdellut!

Rouva Wallace, joka oli pumpunnut pyykkipataan vettä, tuhahti äänekkäästi, mutta sai olluksi sekaantumatta keskusteluun.

-Minä en tiedä, miten Claymuirissa määritellään valehtelu, mutta minulle on opetettu, että se on sellaisen kertomista mikä ei ole totta, Duncan sanoi. –En muista kuulleeni, että äitisi olisi ollut rikas ja kuuluisa filmitähti, että isälläsi olisi Kanadassa kultaa ja kartano, ja että sinulla edes olisi sisarta!

-Niin mutta — minä haluaisin, että olisi!

Betty ravisti päätään kuin olisi epäillyt, että hänen korvissaan oli vikaa.

-Mitä sinä tarkoitat? hän kysyi yrittäen pitää äänensä rauhallisena. Lasten logiikka saattoi joskus olla omituista, mutta Ruth oli sentään jo iso tyttö!

-Sinä sanoit, Betty, kun minä menin kouluun, että täällä kukaan ei tiedä minusta muuta kuin sen, mitä haluan kertoa, ja että suhtautuminen minuun riippuu minusta itsestäni! Ruthin ääni oli melkein syyttävä.

Betty voihkaisi ja hieroi otsaansa.

-Niin minä sanoin, hän vastasi edelleen pakotetun kärsivällisesti. –Mutta en minä sanonut, että sinun pitäisi keksiä omasta päästäsi asioita!

-Niin mutta minä halusin kertoa sellaista, minkä toivoisin olevan totta!

Hellanluukku pamahti kuin tykinlaukaus, kun rouva Wallace sulki sen lisättyään lieteen puuta. Sitten hän marssi huoneesta hameenhelmat hulmuten hakemaan likapyykkiä — todennäköisesti kuitenkin rauhoittamaan itseään.

Betty toivoi, että olisi voinut seurata rouva Wallacea. Jos Ruthin ajatuksenkulku oli tuollaista, miten tämän voisi saada käsittämään!

-Ruth, Duncan sanoi äänellä, joka oli kireä hermostuksesta. -Et kai sinä väitä luulevasi, että ei ole valehtelemista kertoa ihmisille asioita, joiden toivoisi olevan totta? Pitäisitkö sinä minua rehellisenä, jos kertoisin kaikille uusille tuttavilleni olevani miljoonamies ja Pohjois-Euroopan menestynein kirjakauppias, jonka vaimo on saanut kirjoistaan Alfred Nobelin palkinnon?

Ruth painoi päänsä.

-Kai sinä nyt käsität, että tarkoitin sinun voivan kertoa todellisesta taustastasi mitä haluat — ettei sinun tarvitse mainita isäsi ongelmia, mutta sen sijaan voit kertoa, miten paljon vanhempasi sinua rakastivat! Betty huudahti.

Ruth alkoi nyyhkyttää.

Duncan huokasi, nojautui tuolissaan taaksepäin ja hieroi kasvojaan.

-Minähän sanoin sinulle, etten osaa kasvattaa lasta, hän mutisi Bettylle.

-Kyllä minä… kyllä minä tiesin, että tein väärin, Ruth äkkiä kuiskasi. –Mutta minä halusin niin kovasti olla kuin muutkin — että minullakin olisi vanhemmat, joista voisin olla ylpeä!

-Voi lapsi kulta, Betty parahti. –Väitätkö sinä, ettet ole ylpeä vanhemmistasi?

-Isä juo — ja äiti pesi ihmisten pyykkiä!

-Isäsi ja äitisi ovat hyviä ihmisiä, joita elämä vain on kohdellut kaltoin, Betty sanoi lujasti. –Isälläsi on oma heikkoutensa, mutta muistanet minun sanoneen, että niin on meillä kaikilla — kaikkien heikkoudet eivät vain näy ulospäin. Ja äitisi oli ahkera, hyvä nainen, joka teki kaikkensa pitääkseen perheen leivässä ja kasvattaakseen sinusta kunnon ihmisen. Rouva Wallace alkaa aivan näillä hetkillä pestä meidän pyykkiämme, väitätkö sinä hänelle, että se olisi jotenkin halveksittavaa?

Ruth itki nyt niin, ettei saanut puhutuksi mitään. Duncan kolautti tuoliaan taaksepäin, nousi ja meni ikkunaan. Betty tunsi alkavaa päänsärkyä. Ehkä hänen olisi pitänyt jäädä vuoteeseen.

Keittiössä ei hetkeen kuulunut muuta kuin tulen rätinä, pyykkipadan alkava kohina, kellon naksutus ja Ruthin itku. Betty laski vapisevan kätensä sydänalaansa ja ajatteli tuskaisena, häpeäisikö pikkuinenkin joskus heitä.

-Joskus olisi kieltämättä mukavaa olla jotakin muuta kuin on, Duncan sanoi äkkiä ikkunan luota. –Ja kun tapaa uusia ihmisiä vieraassa ympäristössä, on helppo antaa itsestään siloitellumpi kuva ja toivoa, että se olisi totta. Kyllähän me aikuisetkin siihen joskus sorrumme. Tiettyyn pisteeseen asti sitä voidaan kutsua hyväksi käytökseksi, sen jälkeen valehteluksi.

Ruth niisti nenänsä eikä sanonut mitään.

Duncan kääntyi ikkunan luota ja laski kätensä Bettyn harteille.

-Kun Betty tuli Claymuiriin opettajaksi, hän piti sinusta heti sinun itsesi takia. Kuitenkin hän tiesi kaiken vanhemmistasi ja kodistasi. Luuletko sinä, etteivät muut voisi pitää sinusta juuri sellaisena kuin oikeasti olet?

-E-en minä tiedä, Ruth sopersi. –Minä — aluksi minä — annoin ymmärtää, että olen vähän paremmasta perheestä. Ja sitten Bobby ja muut halusivat kuulla lisää, ja minä kerroin. Minä ajattelin, että se oli vähän kuin… näyttelemistä. Niin kuin silloin koulussa.

-Voi rakkaani, Betty puuskahti. –Näyttelemistä on vain se, kun yleisö tietää katsovansa näytelmää!

-Kyllä minä sen ymmärsin… toisaalta… siksi minä en tahtonut kutsua Bobbya tänne, ettei hän puhuisi mitään… ja kun minä sitten näin, että hänen äitinsä tiesi… Ruth niiskaisi. –Ja kun minä tiedän, että teillä on puutetta rahasta, niin ajattelin että on parempi mennä pois, ettei teidän tarvitse elättää minua!

-Mitä sinä sanot? Duncan kysyi terävästi.

-Kuulinhan minä, kun te puhuitte lainoista ja rahoista! Ruth nosti päätään melkein uhmakkaasti.

-Me emme sanallakaan sanoneet, että haluaisimme sinut täältä pois, Betty sanoi moittivasti.

-Niin mutta minä olen ulkopuolinen, ei teidän tarvitsisi…

-Kyllä tarvitsee, Duncan melkein tiuskaisi. –Kun me päätimme pyytää sinut luoksemme asumaan, tiesimme kyllä, että se aiheuttaa kuluja. Mutta pyysimme sinut silti. Käsitätkö? Sinä kuulut nyt perheeseen, halusit tai et, ja vastalahjaksi toivomme ainostaan hivenen säädyllistä käytöstä.

-Ymmärrätkö sinä ollenkaan, miten kauhean huolissamme olimme sinusta, Betty kuiskasi. –Ymmärrätkö sinä ollenkaan, miten rakas olet meille!

-Minäkö? Ruth näytti aidon hämmentyneeltä.

-Sinä juuri, senkin typerä tyttö, puuskahti rouva Wallace, joka purjehti sisään likapyykkikori sylissään. –Jos sinulle olisi tapahtunut jotakin, niin en ymmärrä mihin me olisimme joutuneet. Ja jos sinä uskallat kerran vielä pelästyttää rouva Flemingin tuolla tavoin, niin annan sinulle selkään korkeimman omakätisesti!

Purkaus oli niin yllättävä, että Bettyltä pääsi hermostunut tirskahdus.

-Kiitos, rouva Wallace, Duncan sanoi liioitellun totisesti. –Muotoilitte sen paremmin kuin minä olisin koskaan osannut.

Arka hymy vilahti Ruthin suupielessä.

-Saanko… saanko minä anteeksi? hän kuiskasi äkkiä.

-Luulin jo, ettet koskaan pyytäisi. Betty nousi ja meni pöydän ympäri Ruthin luo. –Tule tänne, lapsi kulta.

Bettyn sylissä Ruth alkoi itkeä uudestaan. Hänen jäykkä, jännittynyt olemuksensa aivan kuin suli, hän kiersi kätensä Bettyn kaulaan ja nyyhkytti sydäntäsärkevästi.

-Minä… minä en voi ikinä enää mennä kouluun, tyttö sopersi. –Enkä Bobbyn luo… hän ei tahdo varmaan enää nähdäkään minua!

-Höpsis, Betty kuiskasi. –Mitenköhän olisi, jos kutsuisimme Cameronit tänään teelle? Sinä voisit sanoa saman, minkä sanoit meille äsken — pyytää anteeksi.

-Ja huomenna sinä menet kouluun, Duncan jatkoi. –Minä tulen aamulla mukaasi, puhutaan yhdessä opettajalle ja rehtorille. Uskon kyllä, että he ymmärtävät.

-Minä — minä en valehtele koskaan enää! Ruth parahti.

-Sepä nyt vasta olisikin, puuskahti rouva Wallace. –Mikään ei ole niin epämiellyttävää kuin epärehellisyys. Rumakin totuus on valhetta kauniimpi, muista se.

-Enkä minä karkaa koskaan enää!

-Se on lohdullista kuulla, Duncan virnisti. –Rouva Gordonin palvelustyttö parka ei taida hetkeen toipua säikähdyksestään. Ymmärrätkö, miten tyhmästi teit — pahimmassa tapauksessa olisit voinut joutua olemaan kellarissa päiviä!

-Minä… en minä käsittänyt, että ne laittavat luukun ulkopuolelta kiinni.

-Ei ajatella sitä enää, Betty sanoi. -Nyt sinun on paras mennä lukemaan läksyjäsi. Saat illalla kysyä Bobbyltä, mitä tänään on koulussa opittu, ettet jää jälkeen. Kuulin rouva Cameronilta, että te kisaatte priimuksen paikasta.

Kun Ruth oli pujahtanut takaisin kamariinsa hakemaan kirjojaan, Betty istui uudelleen ja huokasi syvään.

-Ruth on rohkeampi kuin minä, hän huokasi. –Hän pyytää anteeksi. Minunkin pitäisi.

-Ja keneltä niin? rouva Wallace kysyi.

-Rouva Smithiltä. Sanoin hänelle kamalia asioita lauantaina…

-Mitä sinä sanoit? Duncan tiedusteli kiinnostuneena.

Betty kertoi ja näytti närkästyneeltä, kun Duncan nauroi ja rouva Wallacekin hytkähteli.

-Ei siinä ole mitään hauskaa, että möläytin hänelle vasten kasvoja mitä ajattelen!

-Ei toki, rouva Wallace myönsi. –Ja kuten sanottu, Mary Smithillä on omat syynsä… Mutta tässä tilanteessa sanoisin, että menemällä Smitheille voitte korkeintaan pahentaa tilannetta. Antaa pölyn nyt laskeutua joka suhteessa.

-Eikö minun siis tarvitse mennä hänen puheilleen? Betty kysyi helpottuneena.

-Sinä et mene yhtään mihinkään, Duncan sanoi lujasti. –Paitsi vuoteeseen lepäämään. Ja minä taidan mennä vihdoin avaamaan kaupan. Tulkaa ilmoittamaan, jos Ruth seuraavaksi karkaa Amerikkaan tai tapahtuu jotakin muuta tärkeää.

Kaisa pohtii X

2009-04-15T19:55:00.004+03:00

Olen ollut muutaman päivän kipeänä. Ensin lähti ääni, ja kun sunnuntaina istuin koneelle aikomuksena luoda muutama loistelias luku Bettyä, teksti ei vain kulkenut. Siitä pitäen olinkin pari päivää sängyssä, nyt olen välillä koettanut käydä myös töissä. (Ja kyllä, yskin. Mutta en taida silti olla keuhkotautinen. :)

Samalla olen stressannut Bettyn loppuluvuilla. Siis edelleenkään tämä ei ole ihan vielä loppumassa, mutta olen pyöritellyt tarinaa ja ihmetellyt, mitä ja missä ja milloin. Kuka ja kuinka.

Kun tähän lisää taudin tuoman huonon olon, niin olen välillä hartaasti katunut, että edes ryhdyin tätä kirjoittamaan. Minä kun tykkäisin, että tekstiä olisi aina jonkun verran varastossa, hiottavana, pyöritettävänä, muokattavana tulevia tapahtumia tukemaan, mutta nyt nuo varastot ovat kutistuneet aivan olemattomiin.

Tänään töiden jälkeen yritin saada vähän tekstiä aikaan. Onnistuin aika surkeasti, mutta kun sitten menin taas makaamaan, minulle selvisi, miten tarina jatkuu. Sekin on hyvä. Tiedän, että teksti kyllä tulee, kunhan tiedän, mistä sen pitäisi kertoa. Toivon mukaan pääsen edes vähän vielä teitä yllättämään!

Silti pyydän kärsivällisyyttä, jos tämä julkaisutahti tässä vähän hidastuu...

47. luku: Sunnuntai

2009-04-15T16:23:00.003+03:00

Sinä sunnuntaiaamuna ei Fort Williamin kirkossa ollut montakaan miespuolista sanankuulijaa. Kun ei Ruthia ollut vielä auringon noustessa löydetty, etsintäketju oli laajentunut entisestään — nyt tosiaan naarattiin myös järveä. Pastori Morrison oli yön aikana hylännyt valmiiksi kirjoittamansa saarnan ja puhuikin kadonneesta lampaasta sekä johti nyyhkyttävän seurakunnan yhteiseen esirukoukseen kadonneen tytön löytämiseksi.

Tämän kaiken Betty luonnollisesti sai tietää vasta seuraavalla viikolla, kun rouva Morrison kävi hänen luonaan. Jumalanpalveluksen alkaessa hän vasta avasi silmiään sohvalla, haukotteli ja mietti hetken sekavasti, missä oli — kunnes muistikuva edellisyöstä palautui hänen mieleensä sellaisella voi-malla, että hän vingahti.

-Hyvää huomenta, rouva Fleming, sanoi tohtori MacDonald. –Te olettekin nukkunut oikein kiltisti. Mikä on vointinne?

-Ovatko he löytäneet Ruthin?

-Minä kysyin teidän vointianne, tohtori sanoi järkähtämättä.

Betty huokasi.

-Heikottaa, hän mumisi.

-Se on aivan luonnollista. Tänään ehkä voitte siirtyä yläkertaan omaan vuoteeseenne, mutta ei aivan vielä.

-Ovatko he löytäneet Ruthin? Betty olisi ravistellut tohtoria, jos olisi yltänyt tämän liivinrintamukseen.

Hän näki vastauksen Fergus MacDonaldin kasvoista.

-Miehiä on hälytetty lisää, tohtori sanoi hiljaa. –Pian hänen täytyy löytyä.

Samassa he kuulivat, kuinka oveen koputettiin. Betty mietti, oliko kulunut omituinen yö tehnyt hänestä yliherkän, sillä hän oli kuulevinaan rouva Wallacen askelissa alistunutta masennusta, kun tämä meni avaamaan. Sitten eteisestä kuului ääniä.

-Kuka se on? Kuka se on? Betty yritti kohottautua.

-Olkaa nyt paikallanne, tohtori sanoi epätoivoisena. –Minä menen katsomaan.

Hän viipyi Bettyn mielestä ikuisuuden, mutta palasi kohta rouva Cameronin kanssa.

-Viisi minuuttia, tohtori sanoi tiukasti. –Oikeastaan en saisi sallia sitäkään.

-Voi rouva Fleming, minä vain tulen häiritsemään teitä… Fiona Cameronin kasvoista näki, ettei tämä ollut nukkunut kuluneena yönä sitäkään vähää mitä Betty. –Aioin mennä kirkkoon, mutta sitten minusta tuntui, että minun on tultava pyytämään anteeksi… Olen vain niin suunnattoman, sanomattoman pahoillani!

-Niin mutta mistä? Betty kysyi hämmentyneenä.

-Kaikesta! Minkä ihmeen vuoksi nostin eilen kokouksessa sellaisen metelin Ruth-parasta — on minun syytäni, että lapsi on kateissa ja te sairas!

-Ei hyvänen aika, Betty puuskahti, -miten se voisi olla teidän syytänne!

-Onhan se! Minun olisi pitänyt puhua teille kahden kesken — mutta kun Mary Smith alkoi teejonossa kysellä Ruthista ja kerroin hänelle minkä tiesin ja hän ilmoitti ettei siinä ollut mitään perää, niin… Kyyneleet alkoivat valua rouva Cameronin poskia pitkin. –Käyttäydyin ainakin yhtä ajattelemattomasti kuin Ruth parka! Voitteko te koskaan antaa minulle anteeksi?

-Tietenkin minä voin, eikä edes ole mitään anteeksi annettavaa, Betty sanoi sydämellisesti ja ojensi kätensä. –Kuka tahansa olisi järkyttynyt siinä tilanteessa, ja olihan vain hyvä, että minulle selvisi, mitä Ruth… Voi, minä en käsitä, mikä siihen lapseen on mennyt! Mutta minähän tässä olen syypää, kun aloin riidellä Mary Smithin kanssa, minun ei…

Samassa ulko-ovi lennähti auki. Eteisestä kuului kiihtyneitä ääniä, sitten avattiin olohuoneen ovi. Kynnykselle ilmestyi rouva Gordon, joka piti lujasti kädestä erittäin likaista, itkettynyttä Ruthia.

Myöhemmin Betty kuvasi tilannetta kirjessään Rosielle sanoen, että he olivat kuin Pompeijin asukkaat, jähmettyneet kukin siihen asentoon, jossa sattuivat olemaan, kun laavavirta yllätti heidät. Sitten, hitaasti, he alkoivat taas liikkua.

-Ruth! Betty ja rouva Cameron parahtivat yhtä aikaa.

Ruth yritti tempaista kätensä irti kuin paetakseen, mutta rouva Gordon piti varansa. Hänen otteensa oli lempeä ja raudanluja, kun hän työnsi Ruthia sisemmälle huoneeseen.

-Hän löytyi minun hiilikellaristani juuri äsken, rouva Gordon sanoi. –Etsintäpartioille on lähetetty sana.

Hänen sanojaan seurasi uusi, syvä hiljaisuus, kunnes rouva Wallace rykäisi.

-Jos sallitte, rouva Fleming, niin minä laitan tytölle kylvyn ja aterian, hän ilmoitti suunnitelmansa kuin ainakin nimensä mukainen sotapäällikkö. –Turha häntä on ennen puhuttaa.

-Tehkää se, rouva Wallace, Betty kuiskasi.

Tohtori MacDonald näytti siltä, kuin olisi aikonut sanoa jälleen jotakin viiden minuutin vierailuajasta, mutta katsoi parhaaksi vaieta. Sen sijaan rouva Gordon — varmistuttuaan siitä, että Ruth oli nyt rouva Wallacen hoivissa eikä enää pakenisi — kertoi aamun tapahtumista.

-Palvelustyttö haki aamulla hiiliä uuneihin, hän selitti ja istahti nojatuoliin mustan puvun helmat kahahtaen. –Hän oli sanonut keittäjättärelle, että hiilikellarissa oli jotakin outoa — kuin siellä olisi ollut joku. No, keittäjätär tietysti piti tyttöä taikauskoisena, olihan koko yön kuulunut ulkoa myrskyn aiheuttamia ääniä, ja Ruthia etsivien miesten lyhdyt olivat luoneet omituisia varjoja.

-Minähän en käy kirkossa, rouva Fleming — ymmärrätte — mutta luen Raamattua itsekseni sunnuntaisin. Ennen jumalanpalvelusaikaa sanoin palvelustytölle, että tahdoin hänen lämmittävän myös Andrew’n työhuoneen. Annan… annan lämmittää sen talvisin…

Betty ja rouva Cameron vilkaisivat vaivihkaa toisiinsa, mutta eivät keskeyttäneet, kun rouva Gordon pyyhkäisi silmäkul-maansa ohuella nenäliinallaan.

-No, Jane meni kellariin uudestaan. Ja sitten koko talo kaikui, kun hän huusi — hän juoksi ylös portaita ja huusi hysteerisenä, että kellarissa oli kummitus.

-Ruth?

-Hän oli nähnyt pilkahduksen Ruthin valkoisesta esiliinasta. Hovimestari epäili murtovarkaita, otti aseen ja meni alas — ja palasi Ruthin kanssa.

Betty sulki silmänsä ajatellessaan, miltä Ruthista oli täytynyt tuntua, kun aseistettu mies oli raahannut häntä kellarista pois.

-Mutta mitä ihmettä Ruth teki teidän hiilikellarissanne? rouva Cameron puuskahti.

-Minä lähetin hovimestarin heti ilmoittamaan etsijöille, että tyttö on löytynyt, rouva Gordon sanoi. –Ja yritin sitten rauhoitella Ruthia, sillä hän oli säikähtänyt ainakin yhtä pahoin kuin Jane… Hän sanoi, että oli eilen aikonut juosta kotiin, tajunnut ettei voinut tehdä sitä, ja sitten nähnyt rantapolulta että minun talossani oli kellarinluukku auki — hiilikuorma tuotiin eilen. Hän oli sukeltanut sisään ja aikonut piileskellä hetken, mutta sitten luukku olikin suljettu, ja kun ovi sisähuoneisiin on myös suljettu ulkopuolelta, ei hän päässyt pois ennen tätä aamua… Jane täyttää hiiliastiat sunnuntaiaamuisin.

-Viettikö lapsi koko yön teljettynä hiilikellariin? rouva Cameron voihkaisi.

Rouva Gordon nyökkäsi.

-Jos vain olisin tiennyt, hän sanoi hiljaa. –Kuulin hovimestarilta eilen, että tyttö oli kadonnut, itse asiassa Jamieson oli itsekin muutaman tunnin keskiyöllä mukana etsinnöissä… Ja koko sen ajan Ruth…

Olohuoneeseen laskeutui jälleen hetkeksi täydellinen hiljaisuus. Edes ovensuussa seisova tohtori ei keskeyttänyt sitä, vaikka näki Bettyn peittäneen kasvonsa. Kylpyhuoneesta kuului loisketta ja Ruthin vastalauseita, rouva Wallace ilmeisesti purki kuluneen vuorokauden järkytyksiä tytön tarmokkaaseen kuuraamiseen.

-Hän on suunniltaan pelästynyt, rouva Gordon jatkoi sitten vähän epäröiden. –Hän sanoi minulle, ettei voisi enää tulla… tänne.

Betty puristi silmänsä kiinni, mutta tunsi kyynelten valuvan poskilleen luomien alta. Niinkö huonosti hän oli osannut antaa Ruthille tukea ja turvaa, ettei tämä ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla kokenut voivansa tulla kotiin?

Samassa ulko-ovi lennähti taas auki, ja sisään suorastaan vyöryi lauma epäuskoisia etsijöitä. Tieto Ruthin löytymisestä oli saavuttanut ensimmäisen ketjun, mutta löytymispaikka herätti epäuskoa.

-Rouva Gordon, onko se totta? tiukkasi konstaapeli Smith, joka sänkisenä ja univormu kurassa näytti inhimillisemmältä kuin koskaan. –Onko tyttö löytynyt?

-Ruth on jo kylvyssä, Betty sanoi sohvaltaan ja kohottautui, ennen kuin tohtori ehti estää. –Duncan, Ruth on kotona!

-Jumalalle kiitos, kuiskasi Duncan, joka oli Mike Cameronin lainaamista varusteista huolimatta läpimärkä — hän oli liukastunut järvenrannassa ja kaatunut veteen.

-Mitä sinä täällä teet, Fiona? herra Cameron tiukkasi.

Seuraavien tuntien aikana Koivurannan olohuone muistutti keskikokoista sotilasleiriä. Konstaapeli Smith kävi kotonaan vaihtamassa kuivaa ylleen, mutta kielsi ketään poistumasta. Palattuaan hän kuulusteli rouva Gordonin ja hovimestari Jamiesonin, joka oli hälytetty paikalle. Hän olisi halunnut kuulustella Ruthiakin, mutta sen Duncan kielsi aivan ehdottomasti.

-Tytöllä on ollut kyllin kauhea yö ilman, että häntä ruvetaan siitä heti tenttaamaan, Duncan ilmoitti.

Rouva Wallace oli ruokkinut hiilipölystä pestyn Ruthin keittiössä ja komentanut tämän sen jälkeen vuoteeseen sekä lepäämään että olemaan turvassa liiallisilta uteluilta. Sen jälkeen hän taikoi keittiöön kenttälounaan talontäyteiselle väelle, sillä lähes jokainen etsinnöissä mukana ollut halusi tulla varmistamaan Ruthin tosiaan löytyneen.

-Varjelkoon, Betty huokasi, kun olohuone oli vihdoin alkanut tyhjentyä. –Minä en oikein tiedä, pitäisikö minun olla kauhuissani vai helpottunut.

-Eiköhän kaikki ole hyvin, kun loppu on hyvin, rouva Fleming, rouva Cameron sanoi.

-Oh, sanokaa nyt toki Betty! tämä puuskahti. –Kaiken tämän jälkeen.

Rouva Cameron nauroi.

-Hyvä on, Betty, hän sanoi. –Minä olen Fiona.

-Ja minä olen Alice, rouva Gordon äkkiä ilmoitti ja hymyili vähän hämillisesti. Näytti siltä, kuin hän ei olisi tottunut tekemään sinunkauppoja — kuten ei kahdeksaan vuoteen ollutkaan.

-Toivottavasti sallit Ruthin tulla meille leikkimään tämän jälkeenkin, Fiona Cameron sitten sanoi vähän arasti. –Tarkoitan…

-Oh, jos voin vain luottaa, ettei hän…

-Itse asiassa, Alice keskeytti, -tyttö kertoi minulle yhtä ja toista… Mutta on parempi, että hän kertoo teille itse, kunhan toipuu.

-Ja nyt meidän on mentävä ja annettava Bettyn levätä, Fiona sanoi. –Ja koko perheen.

Betty hyvästeli heidät ja sulki sitten uupuneena silmänsä. Keittiöstä kuului ruokailun ääniä ja puhetta, tapahtumia käytiin yhä uudestaan läpi. Hän rypisti vähän kulmiaan muistaessaan, miten nääntyneen näköinen Duncan oli ollut — ja miten säikähtänyt Ruth. Mitä hänen piti tehdä lapsen luottamuksen saavuttamiseksi, ellei tähän astinen riittänyt?

Mutta Ruth oli turvassa omassa kamarissaan, ja se oli nyt tärkeintä.

46. luku: Lasten vuoksi

2009-04-12T11:32:00.005+03:00

Hetken hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen rouva Morrison koetti pelastaa mitä pelastettavissa oli.

-Kyllä, kokous on päättynyt, hän sanoi niin arkisella äänensävyllä kuin tässä tilanteessa kykeni. –Saimmekin paljon hyviä päätöksiä tehdyksi…

-Miten te oikein puhuttelette minua! Rouva Smith ei edes kuullut, että joku muu oli puhunut. Hän tuijotti Bettyä pistävin silmin. –Kuka te oikein luulette olevanne — muutatte kaupunkiin ja kuvittelette, että teillä on oikeus määräillä jokaisen elämästä!

-Jos pidätte ystävällistä suhtautumista naapureihin määräilynä, se on teidän ongelmanne, Betty tiuskaisi. Hän oli nyt varma, että näki pahaa unta ja heräisi kohta Koivurannan kodikkaassa pikku makuuhuoneessa siihen, että Duncan suutelisi häntä, ja alakerrasta kuuluisi astioiden kalinaa rouva Wallacen laittaessa aamiaista.

-Te kai kuvittelette olevanne muiden yläpuolella — varjelkoon, pidätte tuollaista valehtelevaa huutolaiskakaraa luonanne ja yritätte houkutella minunkin lapsiani hänen seuraansa!

-Jospa te keskittyisitte enemmän lapsiinne ja vähemmän muiden ihmisten parjaamiseen näiden selän takana, teidän ei ehkä tarvitsisi kadehtia niitä jotka ovat elämäänsä tyytyväisiä!

Betty olisi tahtonut purra kielensä poikki, mutta se oli myöhäistä. Hän oli puhunut ennen kuin oli ajatellut, ja rouva Smithin kasvot muuttuivat harmaiksi. Ennen kuin hän ehti sanoa mitään — mikä todennäköisesti olisi joka tapauksessa vain pahentanut tilannetta — neiti MacGregor huudahti:

-Missä Ruth on?

Herra Cameron vilkaisi taakseen portaisiin. Ruthin koulukirjat olivat pudonneet hänen jalkoihinsa, mutta tyttöä ei näkynyt missään.

-Kas niin, siinä näette, sellainen valehteleva… rouva Smith aloitti.

Mutta nyt pastorska Morrison astui esiin, katsoi häneen tiukasti ja sanoi:

-Rouva Fleming esitti äsken erinomaisen argumentin, jonka minä nyt toistan — ole hiljaa, Mary! Meidän on etsittävä lapsi.

Samassa Betty parahti ja putosi kupeitaan pidellen istumaan. Pistävä kipu sai hänet tajuamaan, ettei tämä ollut painajaista, vaan totisinta totta.

-Mike, sanoi rouva Cameron ja kiersi kätensä Bettyn ympäri, -kanna rouva Fleming heti vaunuihin ja vie hänet kotiin. Josie, sinullahan on täällä puhelin — soita tohtorille ja käske hänet katsomaan rouva Flemingiä. Ja Mary, jos sinulla on pienintäkään aikomusta tehdä tänään jotakin hyödyllistä, mene heti paikalla poliisiasemalle ja sano miehellesi, että pikkutyttö on kadonnut ja hänet on löydettävä!

Betty ei tiennyt, mitä tämän jälkeen tapahtui. Kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, hän makasi Koivurannan olohuoneen sohvalla ja näki tohtori MacDonaldin vakavat kasvot yläpuolellaan.

-Kas niin, nyt näyttää jo paremmalta, tohtori sanoi reipasta sävyä ääneensä tavoitellen. –Miltä teistä tuntuu, rouva Fleming?

-Mitä — missä… Betty pyöritti päätään nähdäkseen ympärilleen. –Ruth! Missä Ruth on! Missä Duncan on!

-Rauhoittukaa, tohtori sanoi, otti esiin ruiskun ja pisti sen Bettyn käsivarteen ennen kuin tämä ehti tehdä mitään. –Teidän pitää nyt rauhoittua, itsenne ja pikkuisen tähden. Tämä auttaa, kaikki on kohta hyvin.

-Niin mutta…

Rouva Wallace ilmestyi sohvan selkänojan taakse. Miksi rouva Wallace oli yhä täällä? Oli lauantai, hänen oli pitänyt vain laittaa tee Duncanille ja lähteä kotiin! Missä Duncan oli? Ja Ruth oli kadonnut — Ruth oli valehdellut Cameroneille mielipuolisia asioita…

-Pysykää paikallanne, tohtori sanoi melkein vihaisesti. –Ellette halua menettää lasta!

Betty tarrautui sohvan reunaan ja tuijotti rouva Wallaceen kauhusta laajentuinein silmin.

-Herra Cameron toi teidät kotiin, olitte pyörtynyt neiti MacGregorin luona, muistatteko sen? rouva Wallace kysyi ja silitti hänen tukkaansa. Jostakin syystä hänen kätensä kosketus rauhoitti Bettyä enemmän kuin tohtorin sanat. –Ruth on kadonnut, puoli kaupunkia etsii häntä. Konstaapeli Smith on järjestänyt etsintäketjut ja herra Fleming on muiden mukana.

-Ei ole tarpeen… tohtori aloitti.

-Tietenkin on tarpeen kertoa hänelle mitä on tapahtunut! rouva Wallace melkein tiuskaisi. –Kuvitteletteko, että hän pystyy rauhoittumaan, ellei tiedä mitä on tekeillä!

-Lapsi… Betty kuiskasi äkkiä muistaessaan kivun.

-Jos te vain nyt maltatte pysyä paikallanne, kaikki käy hyvin, tohtori sanoi kärsivällisesti ja mulkaisi rouva Wallacea. –Lapsella ei ole hätää — mutta tänään kokemanne järkytykset eivät tehneet hyvää teille kummallekaan. Pysykää nyt aivan hiljaa ja antakaa lääkkeen vaikuttaa.

-Minä jään tänne yöksi, rouva Wallace sanoi. –Onneksi ajattelin odottaa, kunnes tulette Ruthin kanssa kotiin, en ollut muistanut kysyä, laitetaanko pyykki kiehumaan maanantaina — ja sitten Mike Cameron ajaa katua hevonen valkoisessa vaahdossa ja säikyttää herra Flemingin ja minut henkihieveriin kantamalla teidät sisään kuin räsynuken — ja sitten konstaapeli Smith polkee pyörällään kuin riivattu kertoakseen, että Ruth on kadonnut…

-Hän — hän oli puhunut Cameroneilla…

-No, onneksi Fiona Cameron oli mukana, häneltä sain järjellisen selityksen tapahtumista, rouva Wallace jatkoi, aivan kuin keneltäkään mieheltä olisi ollut turha sellaista odottaa. –Lapsi parka, muuta en tiedä sanoa. Nyt on vain tärkeintä löytää hänet ja saada teidät kuntoon.

-Kiitos, rouva Wallace, tee maistuisikin, tohtori sanoi merkitsevästi.

Rouva Wallace tuhahti kääntyessään kohti keittiötä.

-Verannalla palaa lyhty ja kaupan ikkunassa lamppu, ja molemmat ovet ovat auki lapselle, hän ilmoitti. –Niin että täällä on kyllä tehty kaikki mitä voidaan!

Betty peitti silmänsä, mutta ei saanut kyyneleitä tyrehtymään.

-Kas niin, kas niin, tohtori sanoi lempeästi. –Kaikki kääntyy hyväksi. Ruth pelästyi, mutta tulee kyllä pian kotiin. Ja kuten sanoin, lapsi voi hyvin. Kunhan nyt vain lepäätte, kaikki on kohta taas kuin ennenkin.

Betty käänsi päänsä sohvan selkänojaan ja nyyhkytti. Oliko hän saattanut erehtyä Ruthin suhteen niin täydellisesti? Oliko se lahjakas, kiltti, sisukas tyttö todellisuudessa kylmäverinen juonittelija? Jos Ruth oli höpissyt kultalöydöistä ja elokuvarooleista Cameroneilla, mitä hän oli puhunut muille ystävilleen?

Ja mitä he olivat rouva Smithin kanssa huutaneet toisilleen! Oliko hän todellakin sellainen kaikkitietäjä, joka sekaantui muiden asioihin ja alkoi määräillä näiden elämästä? Mikä hän oli tuomitsemaan Smithien lastenkasvatusta, kun ei saanut omaa tyttöään käyttäytymään ihmisten lailla!

-Kas niin, aivan kohta helpottaa, tohtori MacDonald puheli. –Ottaisin teidät mieluusti sairaalaan, mutta nyt on paras ettei teitä kuljetella enempää… Kunhan nyt pysytte juuri siinä missä olette, ei ole hätää.

Betty tunsi epämääräisen turtumuksen leviävän olemukseensa. Se tuntui toisaalta pelottavalta, toisaalta hyvältä, sillä pahin kauhu alkoi hellittää.

-Löytävätkö ne Ruthin? hän kuiskasi.

-Tietenkin he löytävät, tohtori sanoi. –Tämä ei ole niin iso kaupunki, ja miehiä on etsimässä kohta kymmenittäin, kun sana leviää. Eikä ole talvi eikä pakkasta — ja tyttöhän oli tulossa toverinsa luota, hänellä oli lämpimät vaatteet.

Betty nyyhkäisi muistaessaan, miten Ruth oli aamulla kysynyt, saisiko laittaa puhtaan esiliinan vaikka oli lauantai, hän oli halunnut olla siisti Cameroneilla…

-Tee olisi valmista, rouva Wallace sanoi ovelta hivenen happamasti. –Tuonko sen tohtorille sinne?

-Kiitos, mielellään. Tohtori MacDonald oli tarttunut Bettyn ranteeseen ja ottanut taskukellonsa esiin.

Turtumus Bettyn olemuksessa lisääntyi, huone tuntui keinuvan ja tohtori istuvan sumupilven keskellä. Hän ei enää nähnyt, kun rouva Wallace ojensi tälle teekupin.

Avatessaan seuraavan kerran silmänsä Betty näki lääkärin sijaan Duncanin, joka lämmitteli käsiään takan ääressä.

-Duncan..

-Sappho, miten sinä voit? Duncan istuutui sohvan reunalle. Hänen sormensa olivat kylmät ja hiuksensa märät.

-Onko Ruth…

-Me emme vielä löytäneet häntä. Tulin vaihtamaan kuivaa ylleni ja menen uudestaan.

-Sinä olet märkä — et saa vilustuttaa itseäsi!

-Kyllä minä selviän, Duncan melkein kuiskasi. –Kunhan sinä ja pikkuinen… Hänen äänensä sortui.

-Tohtori sanoi, ettei ole hätää. Missä hän on? Mitä kello on?

-Kello on kaksi.

-Kaksi? On pimeää…

-Kaksi yöllä, rakkaani. Tohtori hälytettiin sairaalaan, hän sanoi palaavansa pian. Duncan koetti hymyillä.

-Voinko minä niin huonosti… että hänen on tultava takaisin?

-Äh, hän on vain on vähän hermostunut, kuten lääkärit aina. Nuku nyt, kultaseni. Duncan veti Bettyn päälle paremmin täkkiä, jonka joku — ilmeisesti rouva Wallace — oli hakenut yläkerrasta.

-Heräsikö hän? Rouva Wallace tuli huoneeseen Duncanin paksu villapaita käsissään. –Yrittäkää nukkua uudestaan, rakas rouva Fleming, se tekee hyvää.

-Onko kello jo kaksi, ettekä te ole löytäneet Ruthia! Betty parahti.

-Onko se nyt ihme, tällaisena pimeänä ja sateisena yönä, jolloin mies ei näe omaa kättään. Tyttö on todennäköisesti piiloutunut johonkin karjasuojaan ja nukahtanut sinne. Kiitos, rouva Wallace, juuri tätä minä tarkoitin. Duncan otti villapaidan ja veti sen päänsä yli.

-Keittiössä on ruokaa katettuna, teidän pitää syödä ennen kuin taas menette, rouva Wallace sanoi. –Tahdotteko te jotakin, rouva Fleming? Tohtori sanoi, että teidän pitäisi antaa juoda paljon. Tuonko vettä tai maitoa?

-Vettä, Betty mutisi ja sulki silmänsä. Äkkiä hän toivoi hartaasti, että Fergus MacDonald lääkeruiskuineen olisi ollut paikalla helpottamassa hänen oloaan. Pelästynyt Ruth-parka oli ollut nyt kateissa kohta kellonympäryksen — missään karjasuojassa hän ei voinut olla tyytyväisenä nukkumassa!

Rouva Wallace toi lasillisen raikasta vettä ja kohotti Bettyä hartioista niin, että tämä saattoi juoda. Samalla hän käänsi tyynystä viileän puolen päällepäin ja veti viimeiset hiusneulat irti Bettyn tukasta.

-Kas noin, nyt on varmaan mukavampi, hän sanoi ja istuutui nojatuoliin. –Yrittäkää saada uudestaan unta.

Betty sulki silmänsä, mutta uni ei tullut. Hän kuuli tulen rätinän takasta, Duncanin ruokailuvälineiden kalahdukset keittiöstä, hiljaisen kilinän joka syntyi rouva Wallacen sukkapuikoista tämän valvoessa hänen vierellään. Jos edellisen päivän tapahtumat olivat olleet kuin pahaa unta, mitä tämä sitten oli? Kello oli kaksi yöllä. Sen epätoivoisempaa kellonaikaa ei ollut.

Hän ennemmin aisti kuin kuuli Duncanin tulleen huoneeseen ja kumartuneen sohvan yli.

-En minä nuku, Betty kuiskasi ja avasi silmänsä. Hän tajusi, että Duncanin tuska oli varmasti pahempi kuin hänen omansa — tämä pelkäsi yhtä lailla sekä Ruthin että hänen ja pikkuisen puolesta. Hänen oli helpotettava asiaa ainakin siltä osin kuin pystyi ja oltava reipas. –Sovitaanko, että minä toivun pian ja sinä löydät Ruthin pian?

-Kuulostaa hyvältä, Duncan mutisi vähän karhealla äänellä ja suuteli häntä. –Minä menen nyt, mutta rouva Wallace on luonasi, ja tohtori tulee pian.

-Kyllä minä selviän. Voi Duncan, miksi emme ostaneet sinulle sitä öljykangastakkia, jota katsoimme kaupan ikkunassa! Nyt kastelet itsesi.

-Mike Cameron meni myös käymään kotonaan ja lupasi tuoda minulle lainaksi takin ja kunnon saappaat, Duncan sanoi. Hän ei kertonut, että heidän aikomuksensa oli kahlata järvessä rantaviivaa pitkin ja tutkia sitä lyhtyjen valossa, sillä naaraajat lähtisivät liikkeelle vasta auringon noustessa. –Tulen taas muutaman tunnin päästä käymään kotona. Sanottakoon Andrew Smithistä mitä tahansa, mutta organisoida hän osaa. Kiitos ruuasta, rouva Wallace, yrittäkää jaksaa.

-Voi, ei tässä ole hätää. Olenhan sanonut, etten tarvitse paljon unta. Rouva Wallace hymyili ja heilautti neulettaan.

Duncanin mentyä Betty jäi tuijottamaan kattoon, johon takkatuli loi satumaisia varjoja. Pikkutyttönä hän oli sairastanut kovan kuumeen ja hänen vuoteensa oli siirretty äidin ja isän makuuhuoneeseen, jotta äidin oli helpompi nousta yöllä antamaan hänelle lääkettä. Sielläkin tulisijasta oli heijastunut ihmeellisiä varjoja kattoon. Äiti oli istunut hänen vuoteensa laidalla ja etsinyt hänen kanssaan varjoista milloin keijukaisia, milloin ratsastavia sankareita.

Mutta hän ei ollut enää pieni tyttö, jonka kaikki murheet äiti saattoi selvittää. Hän olisi kohta itse äiti — hänen velvollisuutensa oli huolehtia lapsista, jotka hänelle oli annettu, niin Ruthista kuin pikkuisestakin. Hänen oli rauhoituttava pikkuisen tähden ja rukoiltava hartaasti Ruthin tähden. Betty veti syvään henkeä ja risti kätensä, vaikka tunsi, ettei osaisi muotoilla rukousta.

Samassa hän tunsi pienen jalan tomeran polkaisun. Se oli kuin muistutus elämästä, tulevaisuudesta ja toivosta. Se oli kuin rukous itsessään. Hän huokasi hiljaa ja sulki silmänsä.

Kaisa pohtii IX

2009-04-10T19:34:00.002+03:00

tai oikeammin tahtoo vain toivottaa teille kaikille hyvää pääsiäisaikaa, vaikka Betty tekeekin syysvalmisteluja.

Olen siinä vaiheessa, että pyörittelen tarinan loppua mielessäni. Ei se vielä vähään aikaan lopu, mutta ajatukset sinne jo vievät. Jotakin olin jo suunnitellut, mutta luvun 44 kommenttien jälkeen en oikein tiedä, mitä tekisin sen suunnitelman kanssa. Ei siis dramatiikkaa??

45. Naisyhdistyksen kokous

2009-04-10T11:31:00.003+03:00

Syksy ja lähestyvä talvi tuntuivat tassuttelevan samettikäpälin Koivurannan ympärillä. Itsekseen Betty ajatteli, että oli menettänyt paljon niinä syksyinä, jotka oli viettänyt Edinburghissa. Siellä syksy merkitsi vain raakaa viimaa ja sadetta ja ehkä tavallista runsaampaa määrää torimyyjiä, täällä niin paljon muutakin.

Rouva Wallace ja Ruth tyhjensivät Koivurannan puutarhan hedelmäpuut. Bettyä rouva Wallace ei laskenut edes lähelle koreja, jotka olivat täynnä omenia ja luumuja, mutta salli sentään armollisesti tämän auttaa säilömisessä, ”kunhan katsotte ettette yritä nostella painavia purkkeja”.

Kanat kuopsuttivat yhä aurinkoisina päivinä tarhassaan, mutta Duncan tarkisti, että niiden kopin seinissä oli lämmin vuoraus ja että orret olivat kunnossa. Samalla hän teki tilauksen talven haloista ja myymälän kamiinan tarvitsemista hiilistä, joilla täytettiin talon alla olevan suuren kellarin toinen puoli. Toinen puoli täyttyi kasviksista ja säilykkeistä.

Nuohooja kävi siivoamassa savupiiput, ja Betty alkoi sytyttää iltaisin tulen myös makuuhuoneen takkaan. Ruthin huoneessa ei ollut omaa tulisijaa, mutta hänen vuoteensa siirrettiin keittiön seinän viereen, niin että päivän ruuanlaiton jälkeen lämpöä hehkuva liesi lämmitti myös sitä.

Ikkunoihin laitettiin uudet lasipaperit, ja lämpimämmät vaatteet otettiin esiin ja tuuletettiin. Ruthin huomattiin hyötyneen rouva Wallacen ruoista jo niin, että hänen edellistalvinen takkinsa kiristi — mutta rouva Weilson oli ollut viisas ja laitattanut saumoihin paljon kasvunvaraa. Niinpä rouva Wallace otti eräänä iltana takin mukaansa, purki ja ompeli saumat uudestaan ja palautti takin seuraavana päivänä. Sitä seurasi vähin äänin kaksi paria siistejä mustia villasukkia.

-Minusta on mukavaa varustaa tätä omaa pientä valtakuntaani, Betty sanoi iloisesti eräänä lokakuisena lauantaiaamuna, kun Ruth oli hypellyt kouluun ja hän istui vielä teekuppinsa ääressä. Betty oli tullut siihen tulokseen, että kirjoittaisi tarmokkaasti viitenä päivänä viikossa, mutta pitäisi jo lauantain vapaata. Edes itselleen hän ei tosin tunnustanut, että halusi kuunnella rauhassa rouva Wallacen tarinointia.

-Odottakaapa vain, kun teillä on viisi villiä poikaa, jotka rikkovat päivässä sukkia enemmän kuin kukaan ehtii neuloa viikossa, rouva Wallace tokaisi ja iski silmää.

Betty nauroi. Aurinko paistoi, tee oli hyvää ja hän oli iltapäivällä menossa neiti MacGregorin luo naisyhdistyksen kokoukseen. Paitsi että se tiesi mainiota tilaisuutta tutustua uusiin ihmisiin, hän voisi samalla kysyä Ruthin koulunkäynnistä.

-Tuleeko Ruth mukaan MacGregorille? rouva Wallace kysyi ja nousi pumppuamaan vettä tiskipaljuun.

-Ei, hän aikoo mennä suoraan koulusta Barbara Cameronin luo. Bobbyn isä on luvannut tuoda hänet kaupunkiin kun hakee rouva Cameronin kokouksesta. Betty rypisti vähän kulmiaan. –Toivottavasti Ruth ei ala heille maanvaivaksi. Kysyin häneltä, eikö olisi jo aika kutsua Bobby tänne, mutta jostakin syystä Ruth ei innostunut siitä yhtään.

-Ehkä tyttö etsii perheen mallia itselleen, rouva Wallace sanoi miettiväisesti. –Tarkoitan, että hänen on täällä hyvä olla ja pidätte hänestä erinomaista huolta. Mutta Bobby Cameronilla on monta sisarusta, vanhemmat ja isovanhemmat… Ruth ei voi esitellä samanlaista idylliä omassa kodissaan, eikä ehkä siksi halua kutsua ystäväänsä käymään.

-Minun mielestäni meidän kotimme on aika idyllinen, Betty sanoi moittivasti.

-Mutta kaikesta huolimatta te ette ole Ruthin vanhemmat, eikä pikkuinen ole hänen sisaruksensa, rouva Wallace sanoi vakavasti.

Betty huoahti ja katseli ulos. Aina välillä hän mietti, osasiko suhtautua Ruthiin kuten piti. Lapsi tarvitsi paljon tukea ja rakkautta — mutta hän ei saisi kiintyä heihin niin, että lähtö Kanadaan isän luo tulisi vaikeaksi. Ja kuitenkin hän niin mielellään olisi ollut se sankarillinen opettajatar, joka pelastaa lahjakkaan lapsen joutumasta turmioon!

-Älkääpä nyt heittäytykö marttyyriksi, rouva Fleming, huomautti rouva Wallace samassa hilpeästi. Hänellä oli hämmästyttävä kyky lukea Bettyn ajatuksia. –Siivotaanko tänä lauantaina vierashuone?

-Vierashuone? Kyllä varmaan. Betty puisti päätään kuin järjestääkseen ajatuksiaan. –Tuskin siellä kukaan majoittuu aikapäiviin, mutta olisi varmaan hyvä tuulettaa vuodevaatteetkin ennen kuin talvi alkaa.

Lähtiessään iltapäivällä naisyhdistyksen kokoukseen Betty oli jo unohtanut aamupäiväisen mielipahansa. Vaikka hänen kaikki sievät pukunsa tuntuivat kutistuneen käyttökelvottomiksi ja hän joutui etsimään päällepantavaa Annan matkalaukusta, ja vaikka aurinko oli piiloutunut pilveen ja armoton syystuuli riipoi nyt koivujen kellastuvia lehtiä, hän oli iloinen hyvästellessään rouva Wallacen ja pujahtaessaan varaston läpi kauppaan.

-Pidä hauskaa, Duncan sanoi ja nyökkäsi hyllyn luota, jossa esitteli asiakkaalle erästä syksyn uutuuskirjaa.

-Muista että Ruth tulee kotiin vasta minun kanssani, Betty sanoi, lähetti lentosuukon kaupan yli, pujahti ulko-ovesta kadulle — ja melkein törmäsi rouva Smithiin.

Hämmennys oli molemminpuolinen, sillä he eivät olleet nähneet toisiaan sen kuuman päivän jälkeen, jolloin Betty oli vienyt lapset uimaan. Jopa puutarhan sato oli onnistuttu korjaamaan Smithien tontilla niin, ettei Betty ollut koskaan ulos tullessaan nähnyt siellä ketään.

-Rouva Fleming, sanoi rouva Smith ja nyökkäsi hermostuneesti. –Hauska nähdä teitä.

-Antakaa anteeksi jos pelästytin teidät, Betty sanoi. –Minulla on paha tapa syöksyä ovista eteeni katsomatta…

-Oh, ei tässä toki käynyt kuinkaan. Miten voitte? Kukoistavasti, näen minä.

Betty yritti karkoittaa epämiellyttävän ajatuksen siitä, että kukoistava merkitsi rouva Smithin suussa samaa kuin massiivinen.

-Kiitos, minä voin hyvin, hän sanoi, eikä saanut hillittyä kieltään vaan jatkoi: -Entä te? Olin jo vähän huolissani, kun en ole nähnyt teitä viikkoihin.

-Niin paljon puuhaa näin syksyisin… ymmärrättehän… Rouva Smith näytti hämilliseltä, mikä ei suinkaan ollut hänelle tavallista. Sitten hän kokosi itsensä. –Niin, meillä kaikillahan ei ole kotiapulaista.

Betty otti piikin vastaan hymyillen. Oli melkein lohdullista, että rouva Smith piikitteli suoraan — ehkäpä hän puhuisi sitten vähemmän pahaa takanapäin.

-Lääkärin määräys, hän sanoi rauhallisesti ja veti hansikkaat käteensä. –Pahoittelen, minun täytyy joutua, aion osallistua naisyhdistyksen kokoukseen.

-Niinkö? Neiti MacGregorin luo minäkin olen menossa.

Niinpä tietysti. Betty huokasi itsekseen, suoristi ryhtinsä ja päätti kestää mitä tuleman piti.

He kulkivat katuja pitkin rupatellen niitä näitä säästä, vuodentulosta, lasten koulunkäynnistä ja syksyn hattumuodista. Rouva Smith sanoi kuulleensa, että Ruth oli luokassaan priimus, ja Betty jätti ihmettelemättä ääneen, miksi Hamilton ja Victoria eivät sitten saaneet olla tämän kanssa tekemisissä.

Neiti MacGregorin viehättävä kahden huoneen asunto harmaan kivitalon yläkerrassa olisi varmaan aina tuntunut kutsuvalta ruusukuvioisine tapetteineen, lämpimästi loistavine lamppuineen ja kukkuraisine leivosvateineen, mutta nyt se näytti Bettystä suorastaan paratiisin esihuoneelta. Kunhan he olisivat perillä, hänen ei tarvitsisi enää viettää silmänräpäystäkään rouva Smithin seurassa. Sitä paitsi oli alkanut sataa, eikä hänellä ollut sateenvarjoa.

-Vanhoillapiioilla on varaa tuhlata konditoriaan, rouva Smith mutisi nähdessään teepöydän. –Mahtaako hän osata leipoa itse edes teeleipää? No mutta päivää, neiti MacGregor, tietenkin minä tulin, teidän tarjoomuksiannehan ei voi vastustaa!

Betty yritti näyttää siltä että ei kuullut. Hän tervehti vuorollaan neiti MacGregoria, vaihtoi pari sanaa koulusta, sai käteensä kupillisen höyryävää teetä ja poimi pöydästä useita herkullisen näköisiä leivonnaisia. Viime aikoina hänen oli tehnyt kovasti mieli makeaa.

Pienessä olohuoneessa istui jo joukko naisia, joista osan Betty tunsi ulkonäöltä. Pastori Morrisonin vaimo nyökkäsi hänelle iloisesti, mutta ei ehtinyt tehdä vielä tilaa viereensä, kun mustakiharainen nainen riensi Bettyä vastaan.

-Rouva Fleming, eikö niin? hän sanoi. –Minä olen Fiona Cameron, Barbaran äiti. Ruth on meillä parhaillaan leikkimässä. Tulkaa toki viereeni istumaan.

Betty otti kutsun mielellään vastaan, sillä rouva Cameron istui pienen pöydän ääressä ja hän sai laskea kuuman kuppinsa ja täyden lautasensa sille.

-Onpa mukava tavata, hän sanoi rouva Cameronille ja huomasi silmänurkastaan, että rouva Smith oli istunut huoneen toiselle laidalle. –Ruth pitää niin Barbarasta. Hän pelkäsi kauheasti, ettei löydä ystäviä uudessa koulussa.

-Bobby saa olla ylpeä Ruthin kaltaisen tytön ystävyydestä. Rouva Cameron hymyili. –Hän ottaa koulunkin nyt paljon vakavammin.

-Ruth puolestaan ahkeroi, ettei jäisi Barbarasta jälkeen, Betty sanoi iloisesti ja leikkasi leivoshaarukallaan ison palan kirsikkaleivoksestaan.

-Olen vain niin järkyttynyt tyttöparan traagisesta tarinasta, jatkoi rouva Cameron. –Lahjakkuutensa hän on varmaan perinyt juuri äidiltään?

Betty nielaisi kirsikkaleivoksen palasen melkein purematta.

-M-mitä? Niin… niin kai, hän sanoi hämmentyneenä. Noloa, ettei hän ollut koskaan ajatellut, että Mary Weilson olisi ollut erityisen lahjakas. Olihan tämän täytynyt olla, koska oli pystynyt viemään pientä perhettään eteenpäin.

-Sellainen surullinen kohtalo naisparalla! Rouva Cameron puisti päätään.

-Hänellä oli kieltämättä raskas elämä.

-Raskas? Voihan niinkin sanoa. Eikä lahjakkuus ja varakkuuskaan auta, kun hetki tulee. Onneksi sentään tyttöparan isä voi taata tälle kohta turvatun tulevaisuuden. Minä en tiennytkään, että Kanadassa on tehty kultalöytöjä.

Betty laski leivoshaarukan lautaselle.

-Anteeksi, mitä… hän aloitti.

Samassa rouva Morrison, naisyhdistyksen puheenjohtaja, nousi seisomaan ja taputti käsiään. Oli aika siirtyä kokousasioihin.

Valitettavasti Betty ei pystynyt keskittymään täysin keskusteluun kirkon koristelusta, hyväntekeväisyysmyyjäisistä sairaalan hyväksi ja adventtijuhlasta, jonka tuotto ohjattaisiin varattomille perheille.

Mitä ihmettä rouva Cameron oli hänelle puhunut varakkuudesta ja kultalöydöstä? Oliko tämä seonnut päästään — vai henkilöstä? Betty oli niin ajatuksissaan, että huomaamattaan lupasi kirjoittaa runon lausuttavaksi adventtijuhlassa ja kertomuksen, jota painettaisiin pieni määrä vihoiksi ja myytäisiin myyjäisissä.

Kun kokouksen virallinen osuus päättyi, hän kääntyi rouva Cameronia kohti kysyäkseen, mitä tämä oikein oli tarkoittanut. Mutta rouva Cameron nousikin ja meni rahastonhoitajan luo, he puhuivat jotakin jäsenmaksuista. Ja sitten neiti MacGregor kehotti kaikkia hakemaan lisää teetä, eikä Betty päässyt pystyyn kyllin nopeasti, vaan toistakymmentä naista ehti ennen häntä teejonoon. Rouva Smith näkyi seisovan rouva Cameronin takana ja puhuvan tälle.

Betty tunsi äkkiä pahoinvointia ja päätti, ettei halunnut teetä. Hän jäi istumaan pienen pöydän luo ja koetti uskotella, että pahoinvointi johtui vain liiallisesta leivonnaisten syönnistä eikä rouva Smithistä puhumassa rouva Cameronin kanssa. Hänhän alkoi olla yhtä taikauskoinen kuin Duncan!

Mutta kun rouva Cameron yhtäkkiä erkani jonosta ja tuli Bettyä kohti kasvoillaan epäuskoinen ilme, Betty tiesi, että jokin oli nyt todella hullusti.

-Rouva Fleming, mitä minä oikein kuulen! Olen hyvin pettynyt, jos rouva Smith on tiedoissaan oikeassa!

-Anteeksi, minä en ymmärrä, Betty sanoi.

-Oh, mutta täytyyhän teidän tietää kasvattityttönne tausta, sanoi rouva Smith äänellä, jonka takaa kuulsi jokin muu kuin ystävällisyys.

-Ruth ei ole kasvattityttöni, Betty sanoi lujasti. –Hän vain asuu luonamme jonkin aikaa.

-Minä olen kuvitellut, että hän on hyvästä perheestä! rouva Cameron huudahti.

-Ei Ruthin perheessä olekaan mitään vikaa, Betty vastasi yhä hämmentyneempänä, mutta päättäen vaieta viimeiseen asti Jim Weilsonin heikkoudesta.

-Niin mutta rouva Smith sanoo — rouva Smith sanoo, että hän on kotoisin jostakin pikkukylästä ja täysin varattomasta perheestä ja tullut luoksenne lähes rääsyissä!

Viime kuukausina Betty oli huomannut, että suurten ihmisjoukkojen hälinä kävi hänen hermoilleen. Mutta sillä hetkellä neiti MacGregorin olohuoneessa hän ei mitään niin toivonut kuin sitä, että naisyhdistyksen jäsenet olisivat jatkaneet rupatteluaan, kilistelleet teekuppeja, keskittyneet mihin tahansa muuhun kuin häneen. Sen sijaan huoneessa oli yhtäkkiä aivan hiljaista. Edes pikku keittiöstä ei kuulunut ääniä.

-Rouva Smith on oikeassa, Betty sanoi hitaasti käsittämättä, mikä Ruthin taustassa oli niin kauheaa. Vai oliko rouva Cameron samanlainen hienohelma kuin rouva MacVurich oli ollut?

Rouva Cameron nielaisi muutaman kerran.

-Niin mutta — mutta hänen vanhempansa!

-Hänen äitinsä on kuollut ja hänen isänsä on lähtenyt Kanadaan.

-Kyllä minä sen tiedän! rouva Cameron puuskahti. -Mutta tyttö on kertonut meillä, että hänen äitinsä oli tunnettu näyttelijätär Invernessissä, ja että hänen isällään on Kanadassa kultavaltaus, jonka turvin he tulevat elämään mukavaa elämää!

-Mitä? Betty ei tiennyt, huusiko vai kuiskasiko hän tuon sanan.

-Ruth sanoi, että hänen äitinsä on näytellyt elokuvassakin, ja että hänen isällään on jossakin päin Nova Scotiaa kartano palveluskuntineen! Että hänen sisarensa on jo matkustanut sinne, ja he menevät yhdessä yksityiskouluun joulun jälkeen!

Betty sulki silmänsä ja toivoi, ettei hänen tarvitsisi enää avata niitä. Tämä oli pahaa unta, olihan!

-Kas niin, näettekö nyt, lapsi on huijannut häntäkin! Rouva Smithin ääni oli kiihtynyt. –Rouva Fleming on ottanut hänet hyvän hyvyyttään luokseen, kun tyttö on valehdellut hänellekin suut silmät täyteen… Mistä me tiedämme vaikka hän olisi karannut kotoaan ja heittäytynyt ensimmäisen lämminsydämisen vastaantulijan elätettäväksi…

-Olkaa hiljaa!

Vielä muutamia viikkoja aiemmin Betty olisi hypähtänyt pystyyn, nyt hän joutui vääntäytymään. Mutta ääni oli niin täynnä koulutetun opettajattaren auktoriteettia, että rouva Smith nikotti ja astui askeleen taaksepäin.

-Kokous taitaa olla ohi, kynnykseltä kuului miehen ääni.

Kukaan ei ollut rouva Smithin julistukselta kuullut, että oveen oli koputettu ja että se oli avattu. Oviaukossa seisovan leveähartiaisen tumman miehen täytyi olla herra Cameron, sillä hänen takaansa kurkisti Ruth, jonka silmät olivat laajenneet kauhusta.

44. Arkisia päiviä

2009-04-08T17:27:00.003+03:00

Syyskuu oli lämmin ja aurinkoinen, ja iltaisin laskeutuva pimeys sametinpehmeää. Kuluneen tapahtumarikkaan kesän jälkeen Betty nautti sydämestään rauhallisista päivistä, joihin kehittyi yhä vahvempi rutiini.

Ruth viihtyi edelleen hyvin koulussa. Ruokatunnilla ja iltaisin hänen puheensa vilisi eri tyttöjen nimiä, joskin Bobby Cameron piti lupauksensa ja pysyi hänen parhaana ystävänään. Tyttö myös esitti oppi- ja välituntien tapahtumia kotona niin elävästi ja mukaansatempaavasti, että välillä Bettystä tuntui, kuin hän olisi itsekin vielä käynyt koulua. Ruthin näyttelijänlahjat tuntuivat vain kehittyvän päivä päivältä.

Ainoa asia, joka Bettyä vaivasi, oli Smithin lasten täydellinen eristäytyminen heistä. Olisi ollut maailman luonnollisin asia, että naapuritalojen lapset olisivat kulkeneet edes koulumatkansa yhdessä, mutta Hamilton ja Victoria livahtivat polulle sopivasti aina joko ennen tai jälkeen Ruthin. Itsekseen Betty epäili vahvasti, että heidän äitinsä vahti takaoven ikkunasta, milloin olisi sopiva aika päästää lapset ulos.

Ruthia tämä ei tuntunut häiritsevän. Hän luki läksynsä käskemättä ja suoritti hänelle osoitetut taloustehtävät nurisematta. Iltaisin hän luki Bettyn pyynnöstä ääneen sanomalehteä, ja Betty korjasi samalla hänen ääntämystään.

-Toivottavasti te ette pidä minua vastuuntunnottomana, rouva Fleming, sanoi rouva Wallace tehdessään lähtöä kotiin eräänä lauantai-iltapäivänä. Hän lähti lauantaisin kotiin jo ennen teetä ja piti sunnuntait vapaata. –Mutta minusta olisi jotenkin — kuinka nyt sen sanoisin — tavallisempaa, jos tyttö joskus kiukuttelisi!

Betty kurkisti keittiön ikkunasta nähdäkseen Ruthin, joka harjasi koulupukuaan huolellisesti verannalla jättääkseen sen sitten tuulettumaan ulos sunnuntai-iltaan asti.

-Tiedän täsmälleen mitä tarkoitatte, hän sanoi. –Ruth on liian kiltti.

-Niin ei pitäisi sanoa, lapset voivat olla hirviöitä, rouva Wallace toppuutteli. –Jotenkin minä vain mietin… Kun lapsi on näin tolkuttoman hyvä koko ajan, millainen mahtaakaan olla se räjähdys, joka sitten joskus tapahtuu?

-Toisaalta, jotkut vain ovat syntyneet hyviksi, Betty koetti vakuuttaa ja karkoittaa sen ikävän muiston, joka hänen mieleensä oli välähtänyt — miten Ruth oli joitakin vuosia sitten käynyt Claymuirin koulussa häntä kiusanneen Timmie MacVurichin kimppuun.

Syksyn pitkinä viikkoina Betty kirjoitti läjäpäin kertomuksia. Aamiaisen jälkeen hän kiipesi yläkertaan ja pysytteli työhuoneessaan lounaaseen asti ja taas lounaasta teehen asti koettaen sulkea korvistaan kaikki mielenkiintoiset äänet, joita kadulta tai savutorven kautta kaupasta kuului. Hän vain kirjoitti.

-Ehkä sinun kannattaisi pitää taukoa, Duncan sanoi eräänä syyskuun lopun sunnuntaina luettuaan nipun uusia tarinoita. –Nämä eivät ole huonoja, mutta niistä näkee, että olet vähän tehtaillut.

Betty, joka seisoi ikkunan ääressä katselemassa kadulle, huokasi.

-Tiedän, hän sanoi ja hieroi selkäänsä. Sitä oli alkanut viime päivinä särkeä. –Mutta yritän tehdä varastoon…

-Sappho kulta, Duncan sanoi lempeästi, -älä yritä.

-Niin, mutta vuodenvaihteen jälkeen en ehkä enää…

-Sappho. Duncan nousi sohvalta ja tuli kietomaan kätensä Bettyn ympäri. –Tietenkin sinä kirjoitat varastoon, jos haluat. Mutta et siksi, että sinun pitäisi. Luuletko, etten minä pysty huolehtimaan sinusta ja pikkuisesta, kun se hetki tulee!

-Sinä huokailit eilen, kun kävit laskuja läpi.

-Ja mistä sinä sen tiedät? Duncan kysyi moittien.

-Tulin hakemaan sinua illalliselle, muttet edes kuullut, kun koputin varaston oveen.

-Äh, se oli vain pankkilainan lyhennys, mutta kyllä me siitä selviämme, Duncan sanoi. –Jos hätä tulee, pyydän vähän lykkäystä.

-Et sinä pyydä, Betty tokaisi. –Tunnen sinut. Inhoat olla velkaa kenellekään.

-Sanotaan paremminkin, että inhoan olla riippuvainen kenestäkään. Se on eri asia.

-Voisimmehan me luopua rouva Wallacesta…

-Emme voisi. Tämä keskustelu on loppuunkäsitelty, Sappho. Mitä nyt, Ruth?

Betty hätkähti. Hän ei ollut lainkaan huomannut, missä vaiheessa Ruth oli ilmestynyt olohuoneen ovelle.

-Saisinko — saisinko minä mennä Bobbyn luo? tyttö kysyi arasti. –Hän pyysi eilen koulussa.

-Mutta eikö sinne ole pitkä? Betty kysyi.

-Ei ole, he asuvat heti kaupungin ulkopuolella. Bobby neuvoi minulle tarkasti tien.

-Tietääkö Bobbyn äiti, että olet tulossa?

-Tietää, Ruth vakuutti.

Betty vilkaisi Duncaniin, joka nyökkäsi.

-Mene vain, Duncan sanoi. –Tulen hakemaan sinut kotiin ennen illallista.

Ruth hypähti paikallaan kuin ilahtunut pitkäsäärinen varsa ja juoksi hakemaan hattuaan.

>-Minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että hänellä on ystäviä, Betty sanoi, kun ovi oli kolahtanut kiinni ja hän näki Ruthin ryhdikkään pyhäpukuisen hahmon kiiruhtavan pitkin katua. –Mutta pelkään…

-Et sinä voi suojella häntä kaikilta elämän ikäviltä puolilta, Duncan huomautti. –Joutuihan hän eroamaan siitäkin pikkutytöstä, jonka kanssa oli ystävä Claymuirissa, ja kesti sen.

-Niin kai. Betty kohautti olkapäitään. –Minä olen kai vähän yliherkkä. Olit kiltti, kun puhuit äitisi kanssa…

-Tietenkin minä puhuin, Duncan sanoi hymyillen. –Kun sinä kesytit oman äitisi, oli vain oikeudenmukaista, että minä kesytin omani.

Betty tirskahti. Elsie-täti oli soittanut sillä viikolla kauhistuneen puhelun. Duncan oli puhunut äitinsä kanssa varastossa suljetun oven takana, eikä Betty koskaan saanut tietää mitä hän oli sanonut. Mutta lopputulos oli ollut se, että Elsie-täti oli lähettänyt lämpimiä terveisiä sekä Bettylle että Ruthille.

Illansuussa Duncan haki Ruthin kotiin, ja illallispöydässä he saivat kuulla seikkaperäisen selostuksen Cameronin maatilan ihmisistä ja eläimistä.

-Se oli oikein siisti paikka, Duncan sanoi, kun Ruth oli mennyt nukkumaan ja he istuivat vielä olohuoneen takan ääressä. Vaikka päivät olivat lämpimiä, Betty oli alkanut jo polttaa takkatulta. Hän oli päättänyt yrittää kaikkensa, ettei Duncanin sairaus pääsisi syksyn tullen pahenemaan, ja tohtori oli sanonut takkatulen paitsi lämmittävän, myös kuivattavan huoneilmaa. –Barbara vaikuttaa kiltiltä tytöltä, ja hänen vanhempansa ovat oikein miellyttävän tuntuisia. Rouva Cameron lähetti sinulle terveisiä ja toivoo, että näkisi sinut pian naisyhdistyksen kokouksessa.

-Kai minä menenkin, Betty haukotteli. –Nyt kun elämä on alkanut asettua uomiinsa. Voi sentään, en olisi nuorempana uskonut, että joskus nautin näin suunnattomasti siitä, ettei mitään tapahdu!

-Älä sano noin, Duncan värähti äkkiä. –Aivan kuin manaisit tapahtumia esiin…

-Sinusta on tullut täällä Ylämaalla taikauskoinen, Betty sanoi nauraen. –Mitä meille muka voisi tapahtua tämän ihanan yksitoikkoisen elämän keskellä!

43. Syksyn ensimmäinen ilta

2009-04-06T16:29:00.002+03:00

Sinä aamupäivänä Betty uppoutui kirjoitustyöhönsä melkein vimmaisesti. Hän oli laiskotellut kesän ajan ja tiesi, että Jokamiehen Lukemiston toimituksessa oltiin jo kärsimättömiä. Mutta ennen kaikkea hän halusi unohtaa, missä Ruth oli. Niinpä täytekynä kiisi paperilla melkein nopeammin kuin ajatus — ja valitettavasti sen huomasi, Betty totesi huokaisten lukiessaan myöhemmin tekstiään.

Kun rouva Wallace huhuili häntä lounaalle, Betty laskeutui alakertaan pamppailevin sydämin. Keittiön ikkunasta hän näki, miten sinimekkoinen hahmo juoksi pitkin rantapolkua olkihatustaan kiinni pitäen, tömäytti auki veräjän, laukkasi pihan halki palmikot hulmuten niin, että kanat säikähtivät ja kotkottivat moittien häkissään, ja ryöpsähti sisään eteiseen.

Ruth säteili. Neiti MacGregor oli niin kiltti — hän oli laittanut Ruthin istumaan Barbara Cameronin viereen — välitunnilla Barbara oli halunnut kävellä Ruthin kanssa — hän sai sanoa Barbaraa Bobbyksi — hänen kirjansa olivat aivan samat joita Fort Williamissa luettiin — iltapäivällä he kirjoittaisivat ainetta — aamupäivällä oli laulettu, hän ei osannut laulaa, mutta opettaja ei ollut ollenkaan vihainen — koulussa oli niin mukavaa!

Betty, Duncan ja rouva Wallace söivät lounastaan kykenemättöminä pistämään yhtään sanaa Ruthin puhetulvaan. Tyttö loisti kuin lyhty, hänen silmänsä kimalsivat, hänen sirot kätensä elehtivät. Ajatella, että Bobbyllä oli samanväriset palmikkonauhat kuin hänellä! Ajatella, että neiti MacGregorilla oli samanlainen rintaneula kuin Bettyllä! Ajatella, että Bobby oli lukenut Bettyn kirjat!

-Sinun ruokahalussasi ei taida enää olla vikaa, rouva Wallace lopulta sanoi, kun Ruthin oli pysähdyttävä hengittämään ja hän otti samalla lisää paistettuja perunoita.

-Minulla on kauhea nälkä, Ruth vakuutti. –Minä annoin aamupäivän välitunnilla toisen pikkuleivän Bobbylle. Hän sanoi, että voisi olla minun paras ystäväni!

Kun siniseen puuvillapukuun puettu pyörremyrsky oli saanut ateriansa syödyksi, siepannut hattunsa ja mennyt taas, keittiöön laskeutui syvä hiljaisuus. Lopulta Duncan huokasi.

-Aina välillä huomaan, etten ole ihan kunnossa, hän sanoi puoleksi nauraen. –Jos tyttö aikoo joka päivä riehua tuolla tavoin…

-Kyllä hän rauhoittuu, Betty hymähti. –Lapsi parka pelkäsi aamulla niin hirvittävästi uutta koulua, että purkaa nyt vain helpotustaan. Tiedättekö te kuka on Barbara Cameron, rouva Wallace?

-Hänen isällään on maatila heti kaupungin ulkopuolella, rouva Wallace sanoi. –Rouva Cameron kuuluu naisyhdistyksen johtokuntaan. Kunnon väkeä.

Tullessaan koulusta Ruth ei enää pitänyt samanlaista yksinpuhelua kuin ruokatunnilla, sillä hän oli selvästi väsynyt. Mutta hänen vihreät silmänsä loistivat, ja hän näytti erittäin tärkeältä levittäessään koulukirjansa keittiön pöydälle. Rouva Wallace oli antanut luvan lukea läksyt siinä, jos hän vain kokoaisi tavaransa pois ennen teetä.

Betty kävi tervehtimässä tyttöä, mutta palasi sitten työhuoneeseensa ja pysytteli tiukasti siellä siihen asti, kunnes tiesi Duncanin sulkevan kaupan. Hänen oli kerta kaikkiaan pakotettava nyt itsensä työhön. Toisaalta se tuntui hyvältäkin, nyt kirjoittamattomat kertomukset eivät kiusaisi häntä koko iltaa. Mutta välillä hänen oli laskettava kynä hetkeksi vihon päälle ja huokaistava helpotuksesta ja haikeudesta. Ruth istui Koivurannan keittiössä jalat allaan aivan kuten oli istunut kylmässä, ankeassa kotimökissään Claymuirissa. Toivottavasti hänen äitinsä näki, että tytöllä oli nyt hyvä olla!

Sinä iltana aurinko laski horisonttiin karmiininpunaisena pallona. Rouva Wallacen lähdettyä kotiinsa Koivurannan perhe istui verannalla, kun syyskuun ensimmäinen ilta peitti viittaansa järven ja rantapolun ja puutarhan koivut. Duncan selaili sanomalehteä, Betty kirjoitti alustan päällä kirjettä Chrissylle. Ruth istui verannan portailla lukukirja sylissään.

-Etkö sinä jo tehnyt läksysi? Duncan kysyi nähdessään, miten tyttö käänteli sivuja tasaiseen tahtiin.

-Voi, tein kyllä. Mutta tässä on niin kauniita kertomuksia…

-Ruth kulta, sinun kouluvuodestasi tulee kovin ikävä, jos luet lukukirjan tekstit jo etukäteen, Betty naurahti. –Tiedän sen, koska itse tein niin!

Duncan taitteli sanomalehden pois.

-Sinä ilmeisesti pidät lukemisesta, tyttönen? hän kysyi.

Ruth nyökkäsi arasti.

-Tulepa sitten. Duncan nousi ja ojensi kätensä. –Mennään katsomaan, mitä varastosta löytyisi.

Betty oli vähällä kieltää. Äiti oli varoittanut, etteivät he saisi hemmotella Ruthia eivätkä suoda tälle mitään erioikeuksia, koska se voisi vaikeuttaa tytön sopeutumista tulevaan elämäänsä. Mutta hän ei saanut sanotuksi mitään. Hän tiesi, että Duncanilla oli varastossa laatikko, johon hän keräsi kustantajien mallikappaleita sen jälkeen, kun oli joko tehnyt tilauksen tai hylännyt kirjan. Siellä oli myös Ruthille sopivaa lukemista, ja jos Duncan tahtoi antaa kirjoja tytölle, ei hänellä ollut sydäntä estää.

Sen sijaan Betty nojautui taaksepäin korituolissaan ja luki kirjeensä läpi. Hän ei ollut kirjoittanut Edinburghiin pariin viikkoon — vasta nyt hän paljasti Ruthin olemassaolon. Joka kerta puhelimen soidessa hän oli pelännyt, että se olisi Elsie-täti. Oli jotenkin helpompi kirjoittaa vaikeista asioista kuin puhua niistä. Nyt hän vain toivoi, että Chrissy selittäisi asiat parhain päin äidilleen, eikä tämä ajattelisi Bettyn olevan sinisilmäinen narri, joka hankki elättejä hänen pojalleen.

Oli jo melkein pimeää, mutta vielä lämmintä, kun Betty kuuli aidan takaa kahahduksen. Rouva Gordonin musta puku sulautui täydellisesti syysiltaan, niin että vain vaaleat kasvot paljastivat hänen pysähtyneen omenapuun juurelle.

Äkillisestä mielijohteesta Betty otti myrskylyhdyn verannan kaiteelta ja meni aidan luo.

-Hyvää iltaa, rouva Gordon, hän sanoi.

-Iltaa, rouva Fleming — enhän pelästyttänyt teitä? Rouva Gordon tuli lähemmäksi. –Sain vain yhtäkkiä lapsellisen mieliteon hakea itselleni pari omenaa. Puutarhuri poimii ne joka päivä, mutta jotenkin ei ole sama asia syödä toisen poimimia…

-Tiedän, Betty sanoi. Itsekseen hän mietti, oliko hyvä merkki, että rouva Gordonin teki mieli poimia omenoita. –Teidän puutarhassanne on paljon hedelmäpuita.

-Andrew… Andrew piti niistä. Rouva Gordonin ääni sortui ja hän otti nenäliinan esiin. –Antakaa anteeksi…

-Voi, ei se mitään. Betty ajatteli, että se oli typerin lause, jonka hän oli eläissään sanonut, mutta ei muutakaan keksinyt. Miten ihmeessä voisi parantaa sydämen, joka suri noin silmittömästi vielä kahdeksan vuoden jälkeen! –Itsekin olen ollut tänään herkällä mielellä.

-Minä näin, kun lähditte aamulla Ruthin kanssa, rouva Gordon sanoi ja niisti nenänsä. –Minä rukoilin itsekseni, että lapsi viihtyisi koulussa.

-Ainakin tämän päivän perusteella hän viihtyy erinomaisesti.

-Niin ihanaa. Onko hän samalla luokalla Smithin lasten kanssa?

-Ei, molemmat ovat Ruthia nuorempia. On vahinko, että Smithin lasten kasvatus on… Betty haki oikeaa sanaa. –On niin…

-Persoonallinen? ehdotti rouva Gordon, ja jokin ohimenevää hymyä muistuttava vilahti hänen kasvoillaan. –En ole koskaan nähnyt tuollaisia lapsia, jotka eivät metelöi ja riehu, eivät milloinkaan.

-En minä myöskään, Betty sanoi vähän huoahtaen. –Ja kuitenkin he haluaisivat metelöidä ja riehua — kuten silloin, kun kävivät uimassa.

-Joskus minä mietin, onko hyvä, etten minä koskaan saanut lasta, rouva Gordon melkein kuiskasi. –Lapsen kasvattaminen on maailman pelottavimpia tehtäviä.

Itsekseen Betty ajatteli, ettei 24-vuotiaan terveen naisen olisi pitänyt ajatella olevansa tuomittu lapsettomuuteen lopuksi ikäänsä. Mutta hän hillitsi urheasti kielensä ja vain myönsi olevansa samaa mieltä.

Samassa Koivurannan ovi lennähti auki.

-Betty? Ruth ilmestyi verannalle. –Betty, voi, tule katsomaan mitä Duncan antoi minulle, niin paljon kirjoja, tule…

-Minun on mentävä, Betty naurahti, nyökkäsi naapurilleen ja kääntyi. Hän kulki kastetta keräävän nurmikon yli lyhty kädessään, nousi verannalle ja kietoi kätensä Ruthin ympäri, joka oli jo koonnut tuolilta kirjoitustarpeet käskemättä. Hän ei tiennyt, että kun he astuivat lämpimässä valossa kylpevään oviaukkoon ja sulkivat sitten oven perässään, rouva Gordon seisoi yhä aidan takana ja itki.

42. Ruth menee kouluun

2009-04-04T15:09:00.004+03:00

Syyskuun ensimmäisenä aamuna hienoinen sumu kietoi syliinsä Fort Williamin talot ja kadut. Se ennusti toisaalta lämmintä, aurinkoista päivää, mutta toisaalta muistutti, että syksy oli tosiaan tulossa.

Ruth istui Koivurannan keittiössä ja sekoitti epätoivoisena puuroaan. Hän ei pystynyt nielemään lusikallistakaan, mutta oli jo oppinut, ettei rouva Wallace sallisi hänen nousta pöydästä, ennen kuin lautanen olisi tyhjä.

-Kiirehdihän nyt, Betty sanoi tullessaan keittiöön sininen kävelypuku yllään. Hän ei saanut enää jakkua kiinni, mutta toivoi, ettei kukaan huomaisi sitä. –Meidän on lähdettävä pian.

-Minä — minä en voi syödä, Ruth kuiskasi kyyneleet silmissä.

-Ja sinähän syöt, rouva Wallace sanoi lujasti. –Pyörryt viimeistään aamurukouksissa, ellet niele jotakin.

-Rouva Wallace on oikeassa, Betty vakuutti. –Sinun on syötävä, muuten et jaksa ruokatuntiin asti.

-Minä en voi! Kyyneleet pyörähtivät alas Ruthin poskille.

Betty huokasi.

-Emmehän me voi häntä pakottaa, hän sanoi rouva Wallacelle.

Rouva Wallace näytti siltä, kuin olisi ollut eri mieltä, mutta kohautti olkapäitään.

-Niin kuin te sanotte, rouva Fleming, hän tokaisi ja meni kylmäkaapille. –Tämä sinun on ainakin juotava, Ruth. Hän otti maitopullon ja kaatoi siitä suureen lasiin.

Ruth huokasi helpottuneena, työnsi puurolautasen pois ja tarttui maitolasiin. Maito ei juuttunut hänen pelosta karheaan kurkkuunsa samoin kuin puuro olisi tehnyt.

Samassa kaupan väliovi avautui ja Duncan ilmaantui keittiöön. Duncan ei koskaan tullut kaupasta sisähuoneisiin kesken päivän lounastuntia lukuunottamatta, ellei hänellä ollut todella tärkeää asiaa.

-Kas niin, Ruth, hän sanoi reippaasti. –Näytäpä nyt itseäsi, että tiedän pitääkö meidän hävetä sinua.

Ruth, joka oli saanut maitolasin tyhjäksi, tirskahti vähän. Sitten hän nousi ja pyörähti ympäri niin, että sinisen puuvillamekon ja hohtavanvalkoisen esiliinan helmat hulmahtivat. Hän oli puhdas, siisti ja sievä.

Duncan kyykistyi hänen eteensä.

-Sinä olet suloinen ja hyvä tyttö, hän sanoi ja katsoi Ruthia tiukasti silmiin. –Ja sinä olet meidän tyttömme. Muista se, Ruth Weilson, ja muista myös tohtorin määräys: tuota kunniaa niille, jotka pitävät sinusta.

Ruth nyökkäsi ja yritti epätoivoisesti näyttää reippaalta.

Duncan nousi.

-Onnea matkaan, hän sanoi ja nipisti Ruthia poskesta. Sitten hän suuteli Bettyä. –Oletko varma, että haluat mennä yksin? Minä voisin sulkea kaupan puoleksi tunniksi.

-Et tietenkään sulje, Betty sanoi nuhtelevasti. –Minähän vain vien Ruthin kouluun ja tulen takaisin.

-Ja Ruth tulee kotiin syömään jo muutaman tunnin kuluttua, niin ettei tässä ole mitään jännitettävää, rouva Wallace sanoi luonnottoman hilpeästi. –Älä tahri uutta esiliinaasi välitunnilla, tyttö.

-En tahri, Ruth vakuutti.

Rouva Wallace meni kaapille, otti purkista kaksi pikkuleipää ja kääri ne paperiin.

-Kas tässä, hän sanoi vähän paksulla äänellä, -jos sinun tulee kuitenkin nälkä ennen ruokatuntia…

Betty ja Duncan vilkaisivat huvittuneina toisiinsa, mutta eivät tohtineet sanoa mitään.

-Nyt meidän pitää mennä, Betty sitten huomasi. –Onko sinulla puhdas nenäliina, Ruth? Entä kirjasi? Hyvä. Tule sitten.

Hän tarttui Ruthin kapeaan, vapisevaan käteen ja talutti tämän ulos tietämättä, että rouva Wallace tuijotti heidän peräänsä keittiön ikkunasta kädet ristittyinä ja huulet liikkuen, ja että Duncan meni kauppaan niin hajamielisenä, että oli vähällä myydä ensimmäiselle asiakkaalle vuoritettuja kirjekuoria, kun tämä tahtoi ostaa päivän lehden.

Auringonsäteet pilkistivät jo sumun läpi, ja maisema rantapolulla oli satumainen. Loch Linnheä tuskin näkyi, vaikka se oli vain kivenheiton päässä joutomaan takana. Puutarhat polun varrella olivat täynnä omena- ja luumupuita, joiden painavat oksat kertoivat talven olevan vain parin kuukauden päässä. Siellä täällä veräjät paukahtelivat, kun koululaisia juoksi porteista polulle.

Betty näki, että jonkin matkaa heidän edellään kulki kaksi hahmoa, tyttö ja poika. Tyttö vilkaisi kerran taakseen, ja hän oli vuorenvarma, että ne olivat Hamilton ja Victoria Smith. Mutta lapset eivät odottaneet heitä, kuten olisi voinut olettaa. Kumpaakaan ei ollut näkynyt uintipäivän jälkeen, ja Betty huokasi itsekseen.

-Onko kaikki hyvin? Ruth kysyi huolestuneena.

-Mietin vain miten hiljaista meillä onkaan, kun sinä olet päivisin koulussa, Betty lasketteli valkoisen valheen ja hymyili.

-Mutta sinä saat kirjoittaa rauhassa, Ruth totesi pikkuvanhasti.

-Niin, totta, Betty naurahti. –Minun pitää oikein tosissaan alkaa kirjoittaa nyt, kun siihen vielä kykenen.

-Voi kun minäkin joskus saisin tehdä sitä mistä eniten pidän, Ruth huokasi.

-Ja mitä se mahtaisi olla?

Tyttö puri huultaan.

-Minä en oikein tiedä, hän sanoi varovasti. –Mutta silloin, kun sinä olit Claymuirissa opettajana ja minä sain esittää Marie Antoinettea… Se oli niin mukavaa.

-Sinä haluaisit siis näyttelijättäreksi?

-Niin kai. Ruthin kasvoista näki, ettei hän oikein tarkasti tiennyt, mitä sana näyttelijätär tarkoitti.

Samassa koulu jo häämötti polun päässä. Se oli iso, kaksikerroksinen rakennus, jonka suuri piha näytti tällä hetkellä kuhisevalta muurahaispesältä. Kaikenikäisiä ja –kokoisia tyttöjä ja poikia, osa yksin, osa ystävien joukossa, osa vanhempiensa kanssa, oli tullut aloittamaan uutta kouluvuotta.

-Rehtori MacIntosh sanoi, että me saamme mennä suoraan kansliaan, Betty ilmoitti reippaasti. Hän näki, miten Ruthia kauhisti tuo lapsilauma, joka oli monin verroin Claymuirin koululaisjoukkoa suurempi.

-Minä… minä pelkään, Ruth äkkiä kuiskasi, hänen askeleensa hidastuivat ja hän veti kätensä Bettyn kädestä.

Betty pysähtyi.

-Mitä sinä pelkäät? hän kysyi ja otti Ruthin kapeat kasvot käsiensä väliin.

Ruth nieleskeli.

-Jos… jos minulle ollaan taas ilkeitä…

-Miksi ihmeessä sinulle oltaisiin ilkeitä!

-Oltiinhan Claymuirissakin… Timmie… ja muut…

Betty huokasi.

-Kultaseni, hän sanoi lujasti. –Claymuirissa muutamat typerykset katsoivat asiakseen arvostella sinua siksi, että isäsi heikkous näkyi ulospäin — meillä kaikilla on ongelmamme, mutta kaikkien ongelmia eivät muut huomaa — ja siksi, että perheesi ei ollut yhtä varakas kuin toisten. Täällä sinä saat kuitenkin aloittaa aivan alusta. Kukaan koulutoverisi ei tiedä taustastasi muuta kuin sen, mitä haluat kertoa. Täällä suhtautuminen sinuun riippuu aivan täysin sinusta itsestäsi. Täällä sinä et kanna mukanasi mitään painolastia.

Ruth huokasi kuin tyhjäksi kutistuva ilmapallo. Sitten hän katsoi Bettyä silmiin.

-Onko se varmasti totta? hän kuiskasi.

-Aivan varmasti. Ole vain oma iloinen, miellyttävä itsesi, niin saat paljon ystäviä. Ystävystyithän Maryn ja Elizankin kanssa niin nopeasti. Betty hymyili rohkaisevasti. –Mennäänkö nyt? Meidän pitää ehtiä ilmoittautua, ennen kuin kello soi.

He sukelsivat koulunpihan ihmismereen, jonka läpi Betty luotsasi Ruthin kuin laiva pienen hinaajan. Rehtorinkansliassa he ilmoittivat Ruthin paikalla olevaksi muutaman muun uuden oppilaan kanssa, ja sitten oli hyvästien aika. Ilokseen Betty huomasi, että Ruth pääsisi neiti MacGregorin luokkaan.

-Meille tulee oikein mukava vuosi, neiti MacGregor sanoi Ruthille iloisesti. –Tule nyt, niin mennään odottamaan muita.

Bettyn sydäntä kylmäsi, kun hän näki Ruthin seuraavan neiti MacGregoria pää painuksissa. Ovella tyttö kääntyi ja katsoi Bettyyn kuin apua pyytäen.

-Nähdään ruokatunnilla, Ruth, Betty sanoi iloisesti.

Hän hyvästeli rehtorin ja meni hitaasti ulos kansliasta. Joku soitti kelloa etuportailla, ja mekastava koululaislauma muotoutui uskomattoman nopeasti siisteiksi jonoiksi luokka-asteen mukaan. Kohta nämä jonot marssisivat sisälle ja juhlasaliin rukouksiin ja sen jälkeen omiin luokkiinsa aloittamaan tämän vuoden koulutyön.

Victoria Smith seisoi viidennen luokan jonossa ja vilkaisi Bettyyn. Betty vilkutti hänelle kulkiessaan ohi, mutta tyttö käänsi äkkiä päänsä pois.

>Koulun portilla Betty pysähtyi hetkeksi. Oli tosiaan omituista, että oli syyskuun ensimmäinen päivä, eikä hän jäänyt koulurakennuksen sisään sen paremmin oppilaana kuin opettajanakaan.

-Mutta ehkä minä saan nyt opettaa tärkeämmässä koulussa, hän sanoi puoliääneen itsekseen. –Ensin Ruthia — sitten pikkuista. Ehkä äitinä olo jollekin lapselle on arvokkaampaa kuin osaan edes aavistaa. Mutta silti toivon, että rouva Wallace on pitänyt minulle teetä lämpimänä, sillä tarvitsen sitä nyt.

41. Kutsut

2009-04-02T17:06:00.003+03:00

Elokuun viimeisenä sunnuntaina tuomari Stewart haki Bettyn, Duncanin ja Ruthin Kuusikukkulalle. Betty oli vähällä kieltäytyä — hän arvasi, että Ruth ottaisi tämän jälleen uutena uhkana joutua arvostelluksi, ja tahtoi tytön keräävän voimia koulun aloitusta varten — mutta ei sitten malttanutkaan. Oli niin mukava päästä piipahtamaan kotona, ja tarkoitus oli viettää samalla Jennien läksiäisiä.

Ruth istui vaunuissa jäykkänä ja jännittyneenä. Pientä lohtua hänelle toivat uudet, matalavartiset solkikengät, jotka eivät tuntuneetkaan niin painavilta ja ikäviltä kuin hän oli kuvitellut. Aina välillä hän nosti jalkaansa hameenhelman alta saadakseen ihailla kenkien uutta, kiiltävää nahkaa.

Matkalla Betty kertoi Ruthille tutuista paikoista ja niihin liityvistä muistoista. Ruth näytti ihastuneelta heidän tullessaan Glen Longiin, se muistutti kuitenkin jollakin tavoin Claymuiria. Mutta kun he ajoivat sisään Kuusikukkulan portista, tyttö tarttui taas Bettyä kädestä. Talo näytti hänen silmissään lähes Kanervarinteen kartanon vertaiselta.

Loppujen lopuksi oli hyvä, että Cathy Stewart oli tehnyt tyttärineen tarkastusmatkansa Fort Williamiin. Ruth huomasi, että vastassa oli tuttuja ihmisiä, ja hypähti iloisesti vaunuista.

-Lounas on katettu, äiti sanoi syleillessään Bettyä. –Syödään ennen kuin muut vieraat tulevat. Lapset voivat sitten juosta Keijulehtoon leikkimään.

Betty hymyili. Ruthin omituinen lumovoima tuntui vaikuttavan kaikkiin tällä tavoin — niin rouva Wallace kuin äitikin olivat ensin järkyttyneet tämän olemassaolosta, mutta pian ajattelivat kaikessa tytön parasta.

Lounaalla olivat mukana myös Rob, Anna ja pikku Roz, Rose ja Charlie sekä Annie ja Napier. Suuren pöydän ääressä oli melkein yhtä kodikas tungos kuin puoli vuotta aiemmin Bettyn morsiuskutsuissa. Hän huokasi vähän haikeana itsekseen.

Vaikka ei toki ollut aihetta huoata. Elämä ei ollut osoittautunut siksi ruusunpunaiseksi unelmaksi, jota hän oli hellinyt häidensä aattona, mutta ei hänellä ollut mitään valittamistakaan. Heillä oli kaunis koti lähellä Glen Longia, Duncan voi ainakin hiukan paremmin, pikkuinen syntyisi tammikuussa ja Maryn ja Elizan välissä istuva Ruth seurasi tarkasti Bettyn käsiä osatakseen pidellä haarukkaa oikein.

Rose söi Bettyn vieressä ja vilkaisi silloin tällöin Ruthiin.

-Meilläkin olisi ollut tilaa, hän lopulta sanoi matalasti.

Betty värähti. Hän ymmärsi, mitä Rose tarkoitti — mutta äkkiä tuntui mahdottomalta ajatellakaan Ruthista luopumista.

-Hän pelkää vieraita ihmisiä, Betty mutisi vastaan, vaikka tunsi omantunnon pistoksen. Rosella ei ollut odotettavissa maailman ihmeellisintä kokemusta vain muutaman kuukauden kuluttua, mutta silti Betty ei olisi sallinut tälle edes kasvattityttöä! Niinkö itsekäs hän oli?

Lounaan jälkeen perhe hajaantui ympäri taloa ja puutarhaa. Kylästä oli kutsuttu vieraita teelle, joten oli pieni rauhallinen hetki vaihtaa kuulumisia.

Duncan oli istunut salin vanhan harmoonin ääreen. Hän nosti kannen, painoi polkimia ja soitti muutaman soinnun.

-Voi, se on niin epävireinen, Cathy-rouva sanoi pahoitellen. –Meillä ei kukaan nyt soita — Marykin on hylännyt soittoläksynsä kokonaan.

Mary mutristi suutaan tavalla, joka kertoi hänen mielipiteensä soittoläksystä.

-Ei tämä niin paha ole, Duncan sanoi rauhallisesti ja aloitti.

Betty ei koskaan ymmärtänyt, miten Duncan saattoi soittaa jopa ilman nuotteja. Duncan oli koettanut selittää sitä sanoen, että osasihan Betty kirjoittaa Sihteerillä tarinoitaan puhtaaksi ilman, että hänen tarvitsi katsoa koko ajan sormiinsa — että sormet muistivat, mihin niiden piti mennä. Mutta silti hän ei käsittänyt.

Mary, Eliza ja Ruth olivat jääneet salin ovelle kuuntelemaan. Betty näki, että Ruthin suu oli raollaan ja hän tuijotti Duncanin käsiä lumoutuneena. Harmoonin tyttö toki oli nähnyt ja kuullut Claymuirin pienessä kirkossa, mutta nyt hän taisi ensimmäisen kerran kuulla sillä soitettavan muuta kuin virsiä.

-Mikset sinä halua oppia soittamaan? Ruth äkkiä kysyi Maryltä.

-Voi, on niin ikävää harjoitella!

-Varmaan se on välillä ikävää, mutta — sinä saisit oppia!

Mary näytti häkeltyneeltä ja Betty peitti hymynsä. Taisikin olla niin, että Ruthin seura oli kasvattavaa myös hänen hemmotelluille pikkusiskoilleen, eikä vain toisinpäin.

Myöhemmin iltapäivällä Kuusikukkula oli täynnä väkeä. Onneksi sukulaiset tulivat ensimmäisenä, joten Ruth saatiin esitellä heille rauhassa. Ruth pelkäsi kuollakseen tajutessaan, millaiselle ihmisjoukolle hänen pitäisi niiata, mutta nosti leukansa pystyyn ja niksautti polviaan niin sirosti kuin osasi.

-Siinäpä on herttainen tyttö, sanoi Geordie-setä Duncanille. –On oikeastaan sääli, että joudutte lähettämään hänet piakkoin Kanadaan.

-Katsotaan nyt, Duncan sanoi hiljaa. Viime viikkojen jälkeen hän oli alkanut itsekseen miettiä, kuuluisiko Jim Weilsonista tulevaisuudessa enää mitään.

-Juoskaapa nyt leikkimään, tytöt, Cathy-rouva sanoi ja paimensi Maryn, Elizan ja Ruthin ulos. –Näyttäkää Ruthille Keijulehtoa.

-Niin, mennään, meillä on leikkitupa Ikivihreän kuusen juurella, Effie on antanut meille sinne oikeiden lautasten palasia ja vanhan kattilan, Mary innostui ja tarttui Ruthia kädestä.

-Kiitos, äiti, Betty kuiskasi, kun tytöt olivat kadonneet juosten puutarhan portista.

Cathy Stewart hymyili melkein nolona.

-Jokin siinä tytössä saa minut puolustuskannalle hänen vuokseen, hän kuiskasi vastaan. –Ei ole tarpeen, että hän joutuu koko kylän tuijotettavaksi.

Seuraavien tuntien aikana Bettystä tuntui, että koko Glen Long oli tosiaan asettunut taloksi Kuusikukkulalle. Itsekseen hän mietti, kuinka moni vieraista tuli äidin kuuluisan teepöydän ja kuinka moni Jennien hyvästelyn vuoksi, ja kuinka moni oli vain utelias kuultuaan salaperäisestä tytöstä, jonka tyhmä Betty oli ottanut vaivoikseen.

-No, Betty, kiusoitteli Ewan-serkku huvimajassa, jonne nuoriso oli kokoontunut. –Missä nyt ovat sinun uljaat puheesi naisasiasta? Minä näen, että sinusta on tullut kelpo perheenemäntä, joka ei aiokaan syksyn tullen lennähtää omille teilleen.

-Väitätkö sinä, ettei perheenemännyys olisi naiselle arvokasta työtä? Betty kysyi vastaan. –Jos väität, niin Catrionan tilalla ehkä vielä harkitsisin…

Catriona Baird, jonka sormessa kiilsi uusi kihlasormus, nauroi.

-Hän uhittelee nyt, koska tietää joutuvansa minun tossuni alle, hän tokaisi.

-Niin mutta oikein todella, Kate-serkku sanoi vakavammin, -tuntuuko sinusta haikealta jäädä kotiin, kun Jennie lähtee?

Betty mietti hetken.

-Ehkä vähän, hän myönsi. –Tämä on ensimmäinen syksy kuuteen vuoteen, jolloin en lähde syyskuun alussa joko kouluun tai työhön. Mutta toisaalta on ihanaa, kun on saanut asettua paikalleen.

-Ja teethän sinä sitä paitsi työtä, Duncan huomautti vähän moittien, aivan kuin olisi pelännyt muiden syyttävän häntä Bettyn nykyisestä olotilasta.

-Niin teen, Betty sanoi. –Kirjoitan minkä ehdin. Tosin viime aikoina se ei ole ollut paljon.

-Pelottavaa, sanoi Rob muka vakavana. –Ottaen huomioon, mitä hän on saanut aikaan silloin, kun on kirjoittanut sivutoimisesti…

-Koska uusi romaanisi ilmestyy? kysyi Bess Clarke toiveikkaasti. Hänen ei oikeastaan olisi pitänyt enää lähteä kotoa mihinkään, sillä hänen ja Frankin esikoista odotettiin tulevaksi hetkenä minä hyvänsä, mutta hän oli ehdottomasti vaatinut saada tavata Bettyä.

-Äh, sanoi Betty, -en minä tiedä. Häntä värisytti äkkiä. Romaani — kyllä kustantamosta oli jo kyselty, oliko jatkoa Joannaan tulossa. Mutta hänen päänsä oli aivan tyhjä kaikista niin suurista ajatuksista, joista saisi kootuksi romaanin, eikä hän ymmärtänyt missä välissä ehtisi enää sen kirjoittaakaan.

-Antakaa hänen nyt olla rauhassa, Amy Knox sanoi moittivasti. –Bettyllä on tällä hetkellä runsaasti muuta ajateltavaa.

-Aivan, Myra Knox sanoi pistävästi. Hän oli istunut niin hiljaa, että Betty oli ehtinyt melkein unohtaa hänen läsnäolonsa. Jennie parka sitä ei ollut unohtanut, tämä kyyhötti huvimajan nurkassa mahdollisimman kaukana Keith Murraystä ja kuitenkin tätä salaa katsellen. –Missä tuo pikkutyttö on, jonka olette ottaneet elätiksenne?

Ennen kuin Betty ehti sanoa mitään, Duncan totesi rauhallisesti:

-Minä en sanoisi iloista, lahjakasta lasta kenenkään elätiksi. Hänestä on vielä paljon iloa isälleen ja ystävilleen.

-Niin, mutta missä hän on? Myra jatkoi. Jokin hänen silmissään sai Bettyn varuilleen.

-Lapset ovat kai metsikössä leikkimässä, Keith totesi rauhallisesti ja laski kätensä Myran käsivarrelle. Hän yritti selvästi estää jotakin ikävää tapahtumasta. Mutta Myra ei antanut kenenkään hallita itseään.

-Kummallista, että hänet pidetään piilossa eikä esitellä, hän sanoi jäisesti. –Vai johtuuko se kenties siitä, että hänellä on mahdollisesti punainen tukka?

Huvimajaan laskeutui silmänräpäykseksi niin syvä hiljaisuus, että koivunlehtien havina sen ulkopuolella kuulosti junan jylinältä. Bettystä tuntui, kuin hänen päänsä olisi ollut äkkiä ajatuksista tyhjiin puhallettu munankuori — ja sitten aivot lähtivät hitaasti liikkeelle, kuin hevonen, joka liukkaalla kelillä raskasta kuormaa vetäessään ensin luistaa muutaman askeleen taaksepäin, ennen kuin saa reen liikkeelle.

-Mitä sinä tuolla tarkoitat? hän kysyi niin rauhallisesti, että kuka tahansa Bettyn paremmin tunteva olisi aavistanut vaaraa.

-Ihmettelen vain. Myra katsoi Bettyyn voitonriemuisena. –Täytyyhän olla joku syy siihen, että yhtäkkiä otatte ventovieraan lapsen luoksenne!

Betty tunsi kuvotusta. Hän oli kuullut Myran suusta kaikenlaisia typeryyksiä sinä aikana, jonka Knoxit olivat Glen Longissa asuneet, mutta tällainen ilkeä vihjailu oli liikaa. Hän yritti sanoa jotakin, mutta ei yhtäkkiä osannut vastata mitään.

Samassa joku nauroi sydämellisesti. Se oli Duncan, joka löi polviinsa ja puisti päätään nauraessaan.

-Kiitän lämpimästi kunniasta, neiti Knox, hän sai lopulta sanotuksi. –Ruthin kaltaisen älykkään tytön kuka tahansa ottaisi lapsekseen.

Myran suupielet kiristyivät. Hän ei ollut odottanut tällaista vastaanottoa iskulleen.

-Valitettavasti, Duncan jatkoi, ja hänen harmaat silmänsä tuikkivat vaarallisen huvittuneina, -valitettavasti minä olen ollut neljätoistavuotias koulupoika Edinburghissa silloin, kun Ruth Weilson on syntynyt Claymuirissa, Invernessin pohjoispuolella.

Amy tirskahti tavalla, joka sai Kenneth Knoxin katsomaan häneen rumasti. Sitten Rose alkoi nauraa, sen jälkeen Annie, joka taputti käsiään yhteen kuin riemastunut lapsi.

Myra avasi ja sulki suutaan. Hänen korviinsa ei selvästikään ollut kiirinyt tieto Bettyn ja Duncanin käynnistä pohjoisessa — hän oli luullut Ruthin tulleen näiden mukaan Edinburghista. Eikä kukaan ollut mitä ilmeisimmin muistanut mainita hänelle, miten iso tyttö Ruth jo oli.

Nyt Myra punastui raivosta. Hän oli uskonut pääsevänsä kerrankin nolaamaan Betin, joka oli aina niin ollakseen, eikä ollut osannut edes aavistaa joutuvansa tällaiseen tilanteeseen.

-Ehkä teidän on vaikea ymmärtää, neiti Knox, että jotkut ihmiset välittävät lähimmäisistään, Duncan jatkoi. Hänen äänensä oli yhä huvittunut, mutta harmaat silmät eivät enää tuikkineet. –Jos pyydätte, uskon, että hyvä lankoni tässä mielellään antaa teille kertauskurssin siitä, mitä pyhäkoulussa opetetaan kristillisestä elämästä…

Napier MacPherson ponnisteli ankarasti pitääkseen yllä papillista arvokkuuttaan, mutta hänen hartiansa tärisivät pidätetystä naurusta ja hän sai äkillisen yskänpuuskan.

-Minä haluan kotiin, Keith, Myra tiuskaisi ja nousi istuimeltaan.

-Mene vain, Keith sanoi rauhallisesti.

Huvimajantäyteinen yleisö tuijotti. Ensimmäisen kerran Keith Murray ei totellut Myra Knoxin pienintä viittausta.

-Etkö sinä aio tulla? Myra tiuskaisi.

-Kiitos, minä jään mielelläni tänne, Keith sanoi. –Sinun taitaa kuitenkin olla tosiaan parasta lähteä.

Betty ei ollut koskaan kuvitellut, että hänen tulisi Myraa sääli. Mutta kun tämä nyt seisoi siinä käsiään väännellen, ympärillään ihmisiä jotka halveksivat häntä, viimeisenkin turvansa menettäneenä, Betty tunsi jotakin epämääräistä myötätuntoa tuota kaunista ja ilkeää nuorta naista kohtaan.

Ja loppujen lopuksi — itsehän hän oli Annielle sanonut, että Knoxin naisten ilkeys oli rehellistä. Mistä hän tiesi, vaikka rouva Smith kulkisi tälläkin hetkellä ympäri Fort Williamia levittämässä heistä kauheampia tarinoita kuin Myra saattaisi koskaan keksiä.

Samassa gong-gong soi kuistilla teeajan merkiksi. Myra totesi pääsevänsä vähimmällä, kun jäisi ja sekoittuisi vierasjoukkoon. Mutta hänen poskensa paloivat ja hän loi välillä Bettyyn katseen, joka sai tämän miettimään, mahtoiko paha silmä sittenkin olla olemassa.

-Minun ei pitäisi sanoa tätä, Jennie hymähti muutamaa tuntia myöhemmin, kun enimmät vieraat olivat lähteneet ja hän käveli Bettyn kanssa Keijulehdossa. –Mutta olen tyytyväinen, kun — kun Keith sanoi mitä sanoi. Vaikka se oli niin pieni asia.

-Minäkin olen tyytyväinen, Betty ilmoitti lujasti. –Keith on mies, vaikka Myra onkin saanut hänet turhan lujasti pauloihinsa… Sinä olit hyvin urhoollinen tänään, kultaseni.

Jennie huokasi.

-Kesä on ollut ihana, hän sanoi. –Mutta silti… on hyvä lähteä pois.

Betty puristi lujasti hänen käsivarttaan.

-Muista käydä paljon ulkona, hän vannotti sisartaan. –Tapaa ihmisiä.

-En minä varmaankaan ehdi — toinen vuosi koulussa on kuulemma paljon pahempi kuin ensimmäinen, sanovat. Jennie tavoitteli pirteyttä ääneensä. –Ja mitäpä minä oikeastaan miehen perään edes haikailen. Olen valinnut sairaanhoitajattaren ammatin, ja se tarkoittaa, että olen valinnut naimattomuuden.

-Höpsis, Betty sanoi lujasti. –Et sinä mitään nunnalupausta ole antanut. Elämä on juuri siksi niin ihanaa, ettemme koskaan tiedä, mitä vielä voi tapahtua.

Jennie hymyili vähän.

Samassa he olivat Ikivihreän kuusen luona, jossa pikkusiskojen leikkitupa sijaitsi. Siellä oli lopulta iltapäivän aikana leikkinyt aikamoinen lauma kylän tyttöjä, sillä hyvin viisaasti Cathy-rouva oli lähettänyt lasten teetarjoilun korissa Keijulehtoon. Hän ei tiennyt mitään huvimajan tapahtumista, mutta oli arvannut, että Ruth mielellään joisi teetään suuressa vieraiden aikuisten joukossa.

-Kas niin, Ruth, me lähdemme nyt kotiin, Betty sanoi ja hymyili. Teepöytä oli ollut katettuna oikeaoppisesti suuren kannon nokkaan liinan päälle, ja tavaroiden järjestys kuusenoksien suojassa osoitti, että täällä oli ehditty jo keittää päivällistäkin.

Ruth juoksi hänen luokseen iloisena ja haikeana.

-Voi, nytkö jo! hän sanoi.

-Ette te saa mennä vielä, Eliza marisi. –Meillä on leikki kesken!

-Siitä on sitten hyvä jatkaa seuraavalla kerralla, Betty sanoi päättäväisesti. –Rose ja Charlie ovat luvanneet ajaa meidät kotiin, emmekä saa antaa heidän odottaa.

Ruth huokasi vähän, mutta tarttui tottelevaisesti Bettyä kädestä.

-Täällä oli mukavaa, hän sanoi iloisesti. –Oliko sinullakin?

Betty hymähti.

-Loppujen lopuksi, kultaseni, hän sanoi, -minullakin oli oikein mukavaa.

40. Lämpiminä päivinä

2009-03-31T16:48:00.004+03:00

Elokuun 22. päivänä

”Tänään menimme kolmestaan kirkkoon. Rouva Wallace oli kiillottanut Ruthin kengät niin hyviksi kuin pystyi, mutta näin, että Ruth alkoi ymmärtää miksi olimme käyneet suutarilla. Muuten hän oli erittäin sievä uusissa pukimissaan, äitinsä kulunut rukouskirja nenäliinaan käärittynä.

Tiedän, että meitä tuijotettiin kirkossa. En ollenkaan epäile, etteikö rouva Smith olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja kertonut kaikille jonkin epäilyttävän salajuonen, joka on johtanut Ruthin muuttoon luoksemme. Mutta jumalanpalveluksen jälkeen pastori Morrison tuli vaimoineen tervehtimään meitä, toivottamaan Ruthin tervetulleeksi ja tiedustelemaan, tahtoisiko tämä liittyä pyhäkoululuokkaan.

Sunnuntai-iltapäivisin lounaan jälkeen meillä on Duncanin kanssa tapana levätä ja lukea. Pengoin epätoivoisesti kirjahyllyjäni löytääkseni Ruthille jotakin sopivaa luettavaa, sillä rukouskirja, minun aikoinaan antamani Kesäyön unelma ja koulukirjat ovat ainoat tämän omistamat painotuotteet. Totesin kuitenkin, että omat tyttöaikaiset kirjani ovat jääneet Kuusikukkulalle pikkusiskojen kynsiin.

Onneksi löysin lopulta sen kirjan, jonka Duncan toi minulle Amerikasta vuosi sitten. Annan nuoruusvuodet on tyttökirja, ja arvelin, että orpoteemansa vuoksi se saattaisi hyvinkin kiinnostaa Ruthia.

Olin päättänyt käyttää sunnuntaini kirjoittamalla puhtaaksi sen onnettoman jatkokertomuksen, josta eroon päästessäni olen enemmän kuin kiitollinen. Viivyttelin kuitenkin alakerrassa sen verran, että näin Ruthin lukevan. Hän käpertyi olohuoneen tuoliin ja ahmi kirjaa. Näin, ettei hän liikuttanut sormeaan riviltä toiselle eikä liikuttanut huuliaan sanojen tahtiin — hän todella lukee sujuvasti. Aion hiukan kerrata kouluasioita hänen kanssaan, ennen kuin menemme ilmoittamaan hänet Fort Williamin kansakouluun.

Vietin ahkeran iltapäivän Sihteerin seurassa. Kun tarina oli lopulta kokonaan siisteillä arkeilla, selkääni särki, hartiani olivat tulessa ja sormeni tuntuivat kuluneen pois ensimmäiseen niveleen asti.

Olin kuitenkin kiitollinen ahkeroinnistani, sillä illansuussa Annie ja Napier tulivat käymään, ja nyt sain keskittyä kerrankin vieraisiin hyvällä omallatunnolla.

En tiedä, mitä äiti on puhunut Ruthista Glen Longissa — en ihmettelisi, vaikka hän olisi lähettänyt Napierin antamaan tästä papin arviota. Mutta Ruth teki oikein hyvän vaikutuksen, esiintyi sievästi, tarjoili meille teetä ja puhui vain jos häntä puhuteltiin.

-Sinä olet vielä hullumpi kuin olen koskaan kuvitellut, Annie mutisi puoliääneen, kun teimme kahdestaan pienen kävelyn järvenrantaan. ‑Mutta silti melkein kadehdin sinua.”

Elokuun 24. päivänä

”Lämpötila alkoi kohota jo sunnuntaina, ja tänään ilma on ollut käsittämättömän kuuma. Rouva Gordonin puutarhuri on kastellut puutarhaa koko päivän, ja vanhempi neiti Stevenson meitä vastapäätä on avannut heidän talonsa ikkunoita, joita ei kitinästä päätellen ole avattu rakennuksen valmistumisen jälkeen.

Rouva Wallace parka on hikoillut hellan ääressä, vaikka koetin ehdottaa, että söisimme kylmän lounaan — tässä helteessä en uskoisi Duncaninkaan siitä kärsivän. Mutta ei, rouva Wallace ei ole koskaan laittanut kylmää lounasta, eikä aio aloittaa nyt.

Ruthin kanssa istuimme verannalla ja lähestulkoon läähätimme kuin koirat. Katselin kauempana välkehtivää järveä ja yhtäkkiä sain hullun ajatuksen — sanottakoon sitä vaikka auringonpistokseksi.

Kysyin Ruthilta, oliko hänellä huono alushame pukunsa alla. Kyllä oli, pukukin oli vanhoja, sillä rouva Wallacen ompelemat uudet mekot säästetään koulun alkuun. Seuraavaksi käskin hänen hakea hattuni ja sanoa rouva Wallacelle, että olisimme rannassa.

Ja sitten marssin Ruth perässäni ulos puutarhan portista polulle, sisään Smithien portista, polkua pitkin puutarhan läpi ja takaovelle, jota kolkutin. En suoraan sanoen ole osannut kuvitella, että joskus kolkuttaisin Smithien ovelle. Koko puutarha ja talo on minusta ollut aina jotenkin uhkaava. Mutta kuumuudessa en osannut ajatella selvästi.

Rouva Smithkin näytti vähän hämmentyneeltä avatessaan. Vielä hämmentyneemmältä hän näytti, kun kysyin, tahtoisiko Victoria lähteä uimaan.

-Uimaan? hän toisti. –Ei tyttö osaa uida. Eikä hänellä ole uimapukua.

-Kehnompi alushame riittää, sanoin. –Vedessä käynti tekee lapsille hyvää!

Ensimmäisen kerran näin Victorian tekevän jotakin oma-aloitteista. Edes odottamatta äitinsä lupaa hän juoksi jonnekin sisähuoneisiin ja palasi kohta heiluttaen kulunutta alushametta.

-Saanhan minä mennä, äiti, saanhan, hän mankui aivan kuin normaali 11-vuotias.

-Minä valvon tyttöjä ja tuon Victorian turvallisesti kotiin, vakuutin.

Vaikka rouva Smith koetti hymyillä, hänen silmistään näki, ettei hän uskonut minun kykenevän minkäänlaiseen valvontaan.

-No, tule takaisin ennen kuin isäsi palaa työstä, hän lopulta sanoi Victorialle.

Menimme takaisin polulle ja joutomaan läpi rantaan. Tytöt riisuivat pensaiden suojassa ja juoksivat kohta sieltä alushameissaan suoraan veteen. Minä hain varjoisan paikan vanhan koivun alta ja istuin siihen helpotuksesta huoahtaen, sillä järveltä tuuli vähän.

En muista pitkiin aikoihin viettäneeni niin nautinnollista iltapäivää. Nojasin kivistävää päätäni koivunrunkoon ja katselin ja kuuntelin kahta pikkutyttöä, jotka juoksivat vedessä, räpiköivät käsipohjaa, roiskuttivat toistensa päälle ja kiljuivat riemusta. Kyyneleet silmissä mietin, oliko Ruth saanut aikoihin leikkiä tällä tavoin.

Äkkiä kauempaa kuului narahdus, ikään kuin hyvin ruosteinen sarana olisi voihkaissut. Kurkistin koivun takaa ja näin rouva Gordonin tulevan talonsa portista — portista, jota ei selvästi ollut avattu vuosiin, aivan kuten Stevensonien ikkunoita. Eikö kahdeksaan vuoteen?

Hän näytti omituiselta siinä elokuisen auringon poltteessa tullessaan joutomaan halki mustassa surupuvussaan ja huntu hunajanvärisen tukkansa peittona. Näin Ruthin ja Victorian pysähtyvän kesken leikkinsä vähän pelästyneinä, joten kiiruhdin nousemaan ja tervehtimään rouva Gordonia näyttääkseni, että tämä oli tuttu.

-Anteeksi jos häiritsen, hän sanoi arasti. –Olin ulkona ja kuulin lasten huudot… En voinut vastustaa kiusausta tulla katsomaan.

-Onpa mukavaa saada seuraa, minä sanoin. –Tulkaa istumaan!

Niin me istuimme molemmat koivun varjossa. Kerroin rouva Gordonille Ruthin tarinan ja sen, miten olimme hakeneet Victorian ulos.

-Te jaksatte jatkuvasti ajatella muita, rouva Gordon sanoi hiljaa.

-Ihminen ei voi elää elämäänsä muista ihmisistä erossa, vastasin varovasti.

En tiedä kauanko me istuimme siinä, lopuksi vaieten, kun äkkiä kuulin joutomaalta tuttuja tömiseviä juoksuaskeleita. Ennen kuin ehdin tehdä tai sanoa mitään, Hamilton Smith säntäsi ohitsemme suoraan järveen. Hän ei ollut malttanut riisua edes päällyshousujaan!

-Minä en ehtinyt estää, kuului naurava ääni takaamme. Se oli Duncan, joka lähestyi kori kädessään. –Olin juuri sulkenut kaupan kun rouva Wallace kutsui meidät juomaan kylmää limonadia ja kertoi missä te olette — ja sen jälkeen minä en saanut poikaa enää kiinni.

-Varjelkoon, sanoin minä puoleksi nauraen, puoleksi vihoissani. –Nyt rouva Smith suuttuu meille.

Duncan antoi minulle korin, jossa limonadipullot ja lasit olivat, ja oikaisi itsensä raikkaaseen ruohoon. Rouva Gordon näytti hetken siltä kuin kieltäytyisi juomasta, mutta otti lopulta limonadilasin. Jollakin tavoin sitruunalimonadi teki hänestä vähemmän traagisen hahmon — hän taisi tajuta sen itsekin, koska naurahti vähän kohottaessaan lasiaan.

-Lapset, minä huusin, -tulkaa juomaan limonadia. Victoria, huulesi sinertävät, heti pois vedestä! Hamilton, onko meidän ripustettava sinut kuivumaan pyykkinarulle?

He tulivat hälisevänä, riemukkaana laumana, Victoria vähän hytisten ja Hamilton lahkeistaan vettä vääntäen. Kenkänsä hän onneksi oli jossakin vaiheessa potkaissut jalastaan. Duncan määräsi koko joukon juoksemaan kolme kertaa koivun ympäri, ja sen jälkeen he olivat taas lämpimiä ja vähemmän vettätippuvia.

Me istuimme siinä kuin omalaatuinen huviretkiseurue surupuvuissa, kuluneissa alushameissa, läpimärissä polvihousuissa. Mutta jotenkin me kaikki sovimme yhteen. Meillä kaikilla oli jokin haava, jota hoitaa.

Ensimmäisen kerran näin ja kuulin Smithin lasten kinastelevan ja puhua pälpättävän kuin tuon ikäiset lapset tavallisesti tekevät. Ensimmäisen kerran kuulin rouva Gordonin nauravan ääneen, kun Ruth alkoi matkia kauppias Armstrongia — hävytön mutta taitava tyttö, hän ei ole ehtinyt nähdä tätä kuin kerran. Duncan makasi silmät suljettuina, käsivarret pään alla ja hymynkare suupielessään, ja ensimmäisen kerran minä olin sydänjuuriani myöten varma, että elämä Fort Williamissa kääntyisi hyväksi, täydelliseksi.

Äkkiä tunsin vilunväristyksen ja käännyin nähdäkseni, oliko pilvi noussut auringon eteen. Samassa Victoria vaikeni kesken naurunpurskahduksen ja Hamilton kaatoi vahingossa limonadipullonsa.

Konstaapeli Smith oli ilmestynyt joutomaalle.

En ymmärrä, mikä siinä miehessä on niin pelottavaa. Hänellä on lempeät kasvot, hänen poliisin univormunsa pitäisi herättää kunnioitusta mutta myös turvallisuudentunnetta. Ja kuitenkin hänen läsnäolonsa vaikuttaa kuin talvinen viima.

-Victoria ja Hamilton, heti paikalla kotiin, hän sanoi.

Kuka tahansa isä olisi sanonut niin. Minun isäni sanoi niin tullessaan aikanaan hakemaan Robia, Rosea ja minua nukkumaan kesäiltaisin Keijulehdosta. Varmasti Duncan sanoo niin pikkuiselle, kun tämä muutaman vuoden kuluttua unohtuu leikkeihinsä.

Mutta se, miten hän sen sanoi, sai minut vavahtamaan. Hän ei edes korottanut ääntään — ja silti olin kauhuissani.

Duncania ei edes konstaapeli Smith saanut hätkähtämään.

-Olen pahoillani siitä, että Hamilton kasteli vaatteensa, hän sanoi rauhallisesti. –Mutta näin kuumana päivänä kuka tahansa on vähän hupsu.

Konstaapeli ei edes vaivautunut vastaamaan. Hän odotti, kun Victoria kävi vetämässä puvun vielä märän alushameensa päälle ja Hamilton haki matkan varrelle jääneet kenkänsä. Sen jälkeen hän paimensi lapset portista.

Olimme hetken aivan hiljaa. Sitten rouva Gordon tuhautti nenäänsä kuin närkästynyt koiranpentu.

-Miten hirveän epämiellyttävä mies, hän sanoi. –Toivottavasti lapsille ei tule harmia, meillähän oli niin mukavaa.

En oikein tiedä, olisinko pahoillani siitä että ehkä aiheutin Smithin lapsille ikävyyksiä, vai onnellinen siitä, että rouva Gordon tunnusti hänellä olleen mukavaa.”

Elokuun 25. päivänä

”Hamilton ei tullut tänään kauppaan. Tein asiaa myymälän puolelle varmistaakseni asian, kun en kuullut Duncanin rupattelevan kenellekään.

-Älä sano Ruthille mitään, Duncan varoitti. –Tyttö pelästyisi, hän on tavannut näitä konstaapeli smithejä elämässään jo tarpeeksi.

-Pitäisikö minun käydä siellä? kysyin.

-Ei pitäisi. Duncan katsoi minuun tiukasti. –Emmehän me edes tiedä, vaikka Hamilton olisi esimerkiksi vain vilustunut.

Yritän vakuuttaa itselleni, että hän on vain vilustunut.

Sää on yhtä kuuma kuin eilen, mutta tänään en ehdottanut uimista — eikä Ruthkaan siitä puhunut. Sen sijaan istuimme verannalla ja kertasimme kouluasioita. Olen iloinen siitä, että Ruth on lukenut läksynsä hyvin kesään asti, vaikka tuolloin ajatteli, ettei jatkaisi koulunkäyntiä enää syksyllä.

-Huomenna me menemme herra MacIntoshin puheille, sanoin, kun olimme käyneet läpi pintapuolisesti kaikki aineet. –Hän on koulun johtaja ja on luvannut kuulla sinun taitojasi tietääkseen, pääsetkö suoraan omalle luokallesi.

Ruth näytti vähän säikähtäneeltä. Olen huomannut, että hän pelästyy aina, kun joutuu jollakin tavoin arvosteltavaksi. Ja kuitenkin hän on yksi älykkäimpiä tyttöjä, jotka tiedän! Mutta ehkä hän ei tiedä sitä itse.”

Elokuun 26. päivänä

Menimme tänään koulun kansliaan, jossa herra MacIntosh meitä odotti. Ruth parka vapisi kuin haavanlehti ja puristi kättäni jos mahdollista vieläkin lujemmin kuin tullessamme Fort Williamiin.

Herra MacIntosh on iäkäs, harmaapäinen mies, joka huokuu ystävällistä päättäväisyyttä. Haluaisin mielelläni olla opettajana hänen kaltaisensa — neiti MacGregor sanoo, ettei johtajan tarvitse milloinkaan korottaa ääntään eikä rangaista oppilaitaan (hän opettaa englantia), vaan nämä tottelevat häntä muutenkin.

Ruth selvisi saamistaan tehtävistä niin hyvin kuin voi olettaa tytöltä, joka pelkää kuollakseen. Uskon kuitenkin, että herra MacIntosh näki jännityksen läpi ja osasi arvostella Ruthin vastaukset sen mukaan.

Lopuksi hän antoi Ruthin käsiin runokirjan ja pyysi tätä lukemaan ääneen Burnsin Ylämaan Maryn.

Näin, että Ruth silmäili tekstin nopeasti läpi. Hän todella osaa silmäillä, olen huomannut sen jo kotonakin. Sitten tyttö alkoi lukea.

Tai ei, ei hän lukenut. Hän lausui.

En tiedä, onko Claymuirin opettaja luetuttanut Ylämaan Maryä koulussa parina viime vuotena — minä en sitä aikanani tehnyt. Kotimatkalla Ruth väitti lujasti, että runo oli hänelle vieras.

Ja silti hän kykeni lausumaan sen niin elävästi, niin täyteläisesti, kuin olisi harjoitellut sitä viikkokausia. Hänen syvä, sointuva äänensä täytti koko kanslian, runon rytmi keinui niin, että huomasin naputtavani tahtia jalallani. Ainoastaan runon leveä alamaalaismurre tuotti hiukan vaikeuksia, sillä Ruth puhuu paksua ylämaalaista, mutta se ei häirinnyt ketään.

Kun hän pääsi runon loppuun, herra MacIntosh puisti päätään.

-Varjelkoon, tyttö, hän sanoi. –Kuka sinut on opettanut lausumaan?

Ruth puri huultaan. Tajusin, ettei hän tiennyt, mitä ’lausuminen’ tarkoitti.

-Onko sinulle opetettu koulussa, miten runoja luetaan ääneen? pistin väliin.

-Ei ole, Ruth sanoi helpottuneena ymmärtäessään kysymyksen.

Herra MacIntosh puisti taas päätään.

-Minä olen ollut opettajana neljäkymmentä vuotta, hän sanoi. –Aina silloin tällöin tulee hetkiä, jolloin ymmärrän, että se on ollut sen arvoista… Kuten tänään. Tervetuloa kouluun ensi viikolla, Ruth.

Kotimatkalla Ruth kysyi arasti, pitikö johtaja hänestä. Tyttöparka, joka ei tahdo uskoa osakseen tulevaa hyväksyntää silloin, kun kompastuu siihen!”

Kaisa pohtii VIII

2009-03-29T14:48:00.002+03:00

Uusin luku alimmaisena. Sitä julkaistaessa alkoi hirvittää - viime päivinä kirjoittamiseen ei ole ollut aikaa eikä oikein innostustakaan, joten hätävarantoni alkaa käydä vähiin. Äsken sitten istuin tiukasti alas ja päätin, että mihinkään en lähde, ennen kuin kaksi uutta lukua on valmiina. Nyt on. Joskus tekee hyvää vain pakottaa itsensä työhön.

Viikon kysymys: missä kohdassa luvussa 37 Betty viittaa Annan nuoruusvuosiin! Rouva Wallace ei ole selvästi kirjaa lukenut... ;)

39. Uusia tuttavuuksia

2009-03-29T12:14:00.003+03:00

Betty oli autuaasti unohtanut, että he olivat sopineet tohtori MacDonaldin tulevan sillä viikolla perjantai-iltana, koska Betty ja Duncan eivät olleet etukäteen varmoja paluupäivästään. Niinpä tohtori pääsi yllättämään heidät kesken kankaiden leikkuun — rouva Wallace oli kyllä tiskannut teen jälkeen ja illallinen oli valmis, mutta hän ei tuntunut taaskaan malttavan lähteä kotiin.

-Pahoittelen jos häiritsen vaatehtimoliikettänne, tohtori sanoi hyväntuulisesti keittiön ovelta ja säikytti heidät kaikki henkihieveriin — paitsi Duncanin, joka oli nukahtanut olohuoneen sohvalle eikä tiennyt lääkärin tulosta vielä mitään. –Ja olette saaneet kesävieraankin.

-Tämä on Ruth Weilson, hän asuu meillä tästä lähtien, Betty sanoi huolettomasti. Ruthin esittely alkoi käydä häneltä luonnostaan.

-Päivää, Ruth, tohtori sanoi häkeltymättä ja kätteli tyttöä. Ruth järkyttyi niin että melkein veti kätensä pois — kukaan aikuinen ei ollut vielä koskaan kätellyt häntä.

Mutta tajutessaan, kuka vieras oli, tyttö vetäytyi pelästyneenä keittiön nurkkaan. Rouva Wallace löysi hänet puulaatikolta kyyneleet silmissä, kun tuli keittämään teetä tohtorille tämän kuunnellessa Duncanin keuhkoja.

-Mikä sinun on, lapsi? hän kysyi. –Nouse nyt, että saan puita hellaan!

-K-kuolevatko he? Ruth nyyhkytti.

-Ketkä? Rouva Wallace otti pari pilkettä, työnsi ne hellanpesään ja puhalsi varovasti kytevään hiillokseen. –Mitä sinä puhut?

-B-Bet ja D-Duncan — kuolevatko he, kun lääkäri tuli?

Rouva Wallace räpytteli hetken silmiään, sitten hän ymmärsi.

-Claymuirissa ei tainnut olla lääkäriä? hän sanoi. –Oletko sinä nähnyt lääkäriä aiemmin?

Ruth puisti päätään.

-Jimmy MacTaggart vietiin lääkäriin Invernessiin viime talvena, hän mutisi. –Ja hän kuoli.

-No kuulepas, sanoi rouva Wallace ja pumppusi vettä pannuun. –Fort Williamissa on oma lääkäri juuri siksi, ettei täällä niin kovin paljon kuoltaisi, kun hän pitää meistä kaikista huolta.

Ruth näytti epäilevältä. Vielä epäluuloisemmaksi hän muuttui, kun lääkäri tahtoi katsoa hänen kurkkuunsa ja kuunnella hänen keuhkojaan pelottavalla metallitorvella.

-Terve ja reipas tyttö, tohtori sanoi ja taputti Ruthia poskelle. –Vähän laihanlainen sinä olet, mutta rouva Wallacen hoivissa se vika kyllä pian korjaantuu. Ja liikuntaa sinä tarvitset. Juoksepas kolme kertaa puutarhan portille ja takaisin, niin kuunnellaan keuhkot sitten uudestaan!

Ruth säntäsi ulos helpottuneena siitä, että pääsi pois pelottavan lääkärin läheisyydestä. Hänen mentyään tohtori MacDonald kääntyi Bettyn ja Duncanin puoleen.

-Kuulkaapas nyt, hän aloitti.

-Älkää vaivautuko, tohtori, Duncan naurahti. –Tiedän kaiken, mitä aiotte sanoa. Olen sanonut sen kaiken Bettylle tämän kesän aikana. Ja silti hän sai minut puhuttua ympäri — niin että teidän on myöhäistä nuhdella meitä.

-Te ette ymmärrä, miten turhauttavaa on tehdä kaikkensa potilaidensa eteen ja sitten huomata näiden hankkivan itselleen ongelmia ehdoin tahdoin! tohtori sanoi. –Kuka tämä tyttö on ja miksi hän on teidän vaivoinanne?

-Hän ei ole kenenkään vaivoina, Betty korjasi terävästi. Sitten hän jälleen kerran kertoi Ruthin tarinan. Se alkoi tulla jo kuin äänilevyltä.

Tohtori MacDonald huokasi.

-No, me vain toivomme parasta, hän sanoi.

Samassa Ruth pyrähti takaisin sisään. Hän huohotti juoksusta ja oli saanut tervettä punaa poskiinsa.

-Kas niin, nuori nainen, sanoi tohtori ja otti kuulotorvensa uudelleen. –Hyvä — hyvä — kaikki on hyvin. Tervehän sinä olet. Aiot kai mennä kouluun parin viikon kuluttua?

-N-niin kai, Ruth sopersi. Häntä huimasi yhtäkkiä ajatus siitä, että elämä MacVuricheilla oli tosiaankin taaksejäänyttä.

-No, katsokin sitten, että tuotat kunniaa ihmisille jotka pitävät sinusta, tohtori sanoi. Hänen äänensä värähti äkkiä.

Seuraavana aamuna Ruth oli aikonut vakaasti herätä yhtä aikaisin kuin muutkin. Mutta tuntui, kuin kaikki kuluneen surullisen talven väsymys olisi nyt vaatinut veronsa, ja hän heräsi vasta auringon ollessa jo korkealla. Keittiöstä kuului vain Bettyn ja rouva Wallacen ääniä, Duncan oli jo mennyt kauppaan ja kello paljon.

Pukeuduttuaan nopeasti Ruth kurkisti keittiöön. Samassa häneltä pääsi pieni huudahdus. Tuolinselkämyksellä oli viininpunainen sarssipuku, jonka röyhelöitä oli korostettu nauhalla ja jonka kauluksessa ja hihansuissa oli pitsiä — ne rouva Wallace oli etsinyt omista varastoistaan.

-Stop tykkänään, tyttö, sanoi Betty, kun Ruth aikoi syöksyä vaihtamaan uutta pukua ylleen. –Sinä syöt ensin aamiaisesi, sillä minä en aio kaapia puurotahroja uudesta puvustasi. Kiitä kauniisti rouva Wallacea, joka on ommellut sen.

Ruthin huulet vapisivat, kun hän kääntyi rouva Wallaceen päin. Hän yritti sanoa jotakin, mutta ei saanut ääntä tulemaan

-Kas niin, kas niin, kultaseni, rouva Wallace sanoi ja koetti näyttää siltä kuin olisi saanut teepannun höyryä silmiinsä, kun joutui pyyhkimään niitä. –Huomenna on sunnuntai, ja sinulla pitää olla kaunis puku kirkkoon… Istu alas nyt ja syö, sitten kokeillaan onko se sopiva.

Puku oli täydellisen sopiva, kun Ruth aterian jälkeen puki sen ylleen. Vyötäröltä se oli vähän väljä, mutta asiaa auttoi rouva Wallacen ompelema leveä vyö. Kasvunvaralaskoksetkin oli kätketty helman ja hihojen röyhelöiden alle.

-Puetaanpa sinut oikein sieväksi ja sitten käyt näyttämässä itseäsi pojille kaupan puolella, Betty innostui. –Laita sukat ja kengät jalkaasi — uudet sukat, kultaseni — ja tuo uudet palmikkonauhasi tänne!

Ruth oli leikistä niin innoissaan, ettei vastustanut edes sukkia. Lisäksi hän havaitsi, että uudet puuvillaiset sukat eivät kutittaneet lainkaan niin kuin vanhat villaiset, joita oli lisäksi parsittu joka puolelta. Hän sujautti jalkansa vanhoihin kenkiinsä ja solmi niiden nauhat sillä välin kun Betty sitoi rusetit hänen palmikoihinsa.

-Minä kiillotan hänen kenkänsä tänään — paljon se ei asiaa auta, mutta vähän kuitenkin, sanoi rouva Wallace, kun Ruth tanssi keittiössä ympäri nähdäkseen, miten ihastuttavasti uuden puvun helma kohosi kellolle. –Kyllä te hänet julkeatte viedä kirkkoon.

Samassa varaston väliovi rämähti auki ja askeleet tömistivät käytävässä.

-Rouva Fleming! Hamilton Smith säntäsi sisään sellaisella voimalla, että Betty piteli sydänalaansa — hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että Duncanille oli sattunut jotakin. –Rouva Fleming, herra Fleming käski tulla sanomaan, vieraita! Kiinnittävät juuri hevosta.

-Vieraita? rouva Wallace toisti. –Tähän aikaan aamusta!

-Jos oikein arvaan, niin äitini, Betty mutisi. Sitten hän hymyili ilkikurisesti. –Pidä puku ylläsi, Ruth. Minä haluan nähdä heidän ilmeensä…

Samassa varaston välioveen koputettiin ja se työnnettiin auki huomattavasti rauhallisemmin kuin Hamilton oli tehnyt.

-Betty? kuului Cathy Stewartin ääni. –Anteeksi että tulemme näin aikaisin, Jenniellä oli asioita kauppoihin ja…

-Hyvää huomenta, äiti. Betty iski silmää rouva Wallacelle ja nousi Cathy-rouvaa ja pikkusiskojaan vastaan. –Teillä on onnea, aamiaista on vielä jäljellä.

-Voi kultaseni, me söimme kyllä kotona. Äiti suuteli Bettyä ja katsoi tätä tutkivasti. Hamilton Smith livahti takaisin kaupan puolelle. Hänellä ei selvästikään ollut pienintäkään halua joutua naisväen mahdollisten ristiriitojen todistajaksi.

-No, teetä te ainakin juotte, Betty sanoi antamatta äitinsä katseen säikyttää itseään. –Jennie, oletpa sinä ruskea!

-Hän ei ole käyttänyt hattua koko kesänä, Cathy-rouva sanoi moittien. –Mitä ne Edinburghissa oikein ajattelevat hänestä!

-Raitis ilma ja aurinko on terveellistä, niin meille on kurssilla opetettu, Jennie sanoi ja hymyili.

-Mary on kasvanut ainakin tuuman viime näkemästä — ja Eliza kaksi tuumaa, Betty jatkoi hyvin tietäen, että Eliza yritti epätoivoisesti kasvaa isoksi.

Rouva Wallace oli ottanut kaapista ylimääräiset kupit ja nyökkäsi nyt Ruthille, joka oli vetäytynyt pelästyneenä kohti huoneensa ovea. Hän ei tiennyt, keitä tulijat olivat, mutta suhtautui näihin varmuuden vuoksi varautuneesti.

-Ruth, tulepa sanomaan huomenta, Betty samassa sanoi, eikä tytön auttanut muu kuin astua esiin.

Mitä tahansa Bettyn äiti ja sisarensa olivat odottaneetkin näkevänsä, niin eivät tällaista. Ruth tuli keittiöstä halliin kevyin, joustavin askelin huolimatta vanhoista kuluneista kengistään. Viininpunaisen puvun laskokset myötäilivät hänen solakkaa vartaloaan, ruskea tukka kiilsi aamuauringossa ja siniset silkkirusetit palmikoiden päässä näyttivät varsistaan puhkeavilta kukilta. Vihreissä silmissä oli arka, mutta toiveikas katse, ja kun hän niiasi vieraille, hän teki sen lähes uljaasti ryhdin säilyessä täydellisen suorana.

Cathy Stewart meni hetkeksi täydellisen sanattomaksi. Hän tiesi, että tuo tyttö oli hänen Marynsä ikäinen, mutta liikkui hallitusti kuin aikuinen nainen. Katse oli avoin, ja vaikka kasvot eivät olleet sievät, niissä oli jotakin unohtumatonta.

-Sinä olet siis Ruth Weilson, Cathy-rouva lopulta sai sanotuksi. –Tervetuloa Fort Williamiin — tervetuloa uuteen kotiisi. Minä olen Bettyn äiti.

Betty tavoitti Jennien katseen äitinsä selän takaa. Jennie iski silmää — hän tiesi, millaisin epäluuloin äiti oli Koivurantaan lähtenyt, ja oli enemmän kuin huvittunut tästä äkillisestä mielenmuutoksesta.

Mary ja Eliza vaikuttivat hiukan kyräileviltä, heidän oli hiukan vaikea hyväksyä sitä, että vieras tyttö sai asua siskon luona. Heidän tuulensa kuitenkin muuttui, kun Jennie ehdotti ovelasti, että he menisivät ulos katsomaan puutarhaa — Mary ja Eliza rakastivat Koivurannan puutarhaa.

Betty aikoi kehottaa Ruthia vaihtamaan vaatteita, mutta vaikeni viisaasti. Oli hetkiä, jolloin uuden pyhäpuvun mahdollinen tahriintuminen ei ollut niin tärkeää kuin se, että pieni tyttö sai ensimmäisen kerran tuntea olevansa tasaveroinen muiden kanssa.

-Täällä olisi teetä, rouva Stewart, sanoi rouva Wallace ystävällisesti.

Cathy Stewart puisti päätään kuin olisi rikkonut jonkin lumouksen.

-Kuka tuo lapsi on? hän kysyi häkeltyneenä.

Betty nauroi.

-Minun paras oppilaani Claymuirista, hän tokaisi. –Ehdottomasti paras oppilaani.

38. Ruth tutustuu valtakuntaansa

2009-03-27T18:13:00.002+02:00

Seuraavana aamuna Ruth nukkui myöhään. Aamiaisen jälkeen Duncan meni avaamaan liikkeen — hän oli väsyneen näköinen, mutta kieltäytyi harkitsemastakaan ajatusta ylimääräisestä vapaapäivästä — ja Betty jäi vielä juomaan teetä rouva Wallacen kanssa.

-Minun pitäisi ostaa Ruthille vaatekankaita, Betty sanoi ja sekoitteli teetään. Tämä oli jo tohtori MacDonaldin kieltämä kolmas kupillinen, mutta tänä aamuna hän tunsi tarvitsevansa sitä. –Tiedättekö te ketään hyvää ompelijaa, rouva Wallace?

-Ei teidän tarvitse mennä ompelijalle, rouva Wallace sanoi hyväntuulisesti. Hän oli selvästi pohtinut asiaa yön yli ja suhtautui Ruthin olemassaoloon nyt täysin tyynesti. –Minulla on ompelukone. Hakekaa te kankaat, niin minä otan kaavat jostakin tytön vanhasta puvusta, lisään vain vähän kasvunvaraa, ja ompelen ainakin ensimmäisen puvun jo tänä iltana.

Betty oli vähällä sanoa, ettei halunnut pukuihin kasvunvaraa — hän muisti, miten oli lapsena vihannut niitä laskoksia, joita avattiin helmasta ja hihoista sitä mukaa kuin tarve vaati, ja joiden kohdalta kangas oli aina tummempaa kuin muualta aivan kuten huutaen, että puku oli vanha — mutta ymmärsi vaieta. Ei ollut mitään järkeä hankkia kolmetoistavuotiaalle pukua, jossa ei olisi ollut kasvunvaraa.

-Se olisi teiltä oikein kilttiä, rouva Wallace, hän sen sijaan sanoi. –Kyllä me korvaamme…

-Ja höpsis, sanoi rouva Wallace. –Onhan tässä muidenkin tehtävä osuutensa.

Samassa pikkukamarin ovi raottui ja Ruth kurkisti keittiöön. Hän oli pukeutunut ja kammannut tukkansa ja näytti nyt vähän pelästyneeltä.

-Huomenta, kultaseni, Betty sanoi. –Tule syömään aamiaista, rouva Wallace on pitänyt sitä sinulle lämpimänä.

Sinä aamuna Betty totesi, että vaikka Duncan oli avannut liikkeen ja palannut normaaliin elämään, hän ei siihen aivan heti kykenisi. Ruth kulki hänen perässään kuin koiranpentu kysellen ja ihmetellen.

Samalla Betty joutui katsomaan kotiaan aivan uusin silmin. Jo pelkästään se, että Koivurannassa oli kaksi kerrosta, oli Ruthille ihme. Claymuirissa kaksikerroksisia olivat vain Omenamäki ja Kanervarinteen kartano, eikä Ruth ollut koskaan käynyt sisällä kummassakaan. Nyt Betty ymmärsi, miksi tyttö oli tahtonut majoittua palvelijanhuoneeseen: tämä ei yksinkertaisesti ollut ymmärtänyt, että yläkerrassa voisi asua.

Ruth ei ollut koskaan aiemmin nähnyt vesipumppua, sillä Claymuirin taloissa vesi haettiin ulkoa kaivosta. Hän ei ollut koskaan aiemmin käynyt kylpyhuoneessa, nukkunut untuvatyynyllä eikä saanut munakokkelia ja teetä arkiaamuna. Bettyn kirjoituskone tämän työhuoneen pöydällä sai tytön ottamaan muutaman askeleen taaksepäin pelkästä kunnioituksesta.

Olohuoneen gramofonia hän tarkkaili uteliaana, mutta hypähti pelästyksestä, kun Betty laittoi levyn soimaan. Bettyn oli koko ajan muistutettava itselleen, ettei Ruth tuntenut mitään niistä asioista, jotka hänelle olivat tuttuja — tämä ei ollut koskaan aiemmin kuullut orkesterimusiikkia, ei konsertissa eikä levyltä.

Kaupan varastossa Betty näytti Ruthille puhelimen ja miten sillä soitettiin ja siihen vastattiin. Puhelimen Ruth oli sentään aiemmin nähnyt Claymuirin kaupan seinällä, mutta ei ollut koskaan sitä käyttänyt. Muutenkin tyttö oli pyörällä päästään katsellessaan varastossa ympärilleen ja nähdessään hyllymetreittäin kirjoja ja muuta tavaraa.

-Ja tämä on meidän kauppamme, Betty lopulta sanoi ja ohjasi Ruthin myymälän puolelle. He olivat edellisenä päivänä tulleet kaupan ja varaston läpi, mutta hän epäili, ettei Ruthin mieleen ollut jäänyt silloin ainoatakaan yksityiskohtaa.

-Huomenta Ruth, sanoi Duncan, joka palveli knallipäistä, täytekynää valitsevaa herraa.

-Kesävierasko? knallipäinen herra kysyi ystävällisesti.

-Uusi asukas, Duncan vastasi ja alkoi esitellä toista kynämallia.

Ruth katseli ympärilleen ja hänen silmänsä laajentuivat entisestään. Betty ei voinut mitään sille, että alkoi taas pohtia, oliko tehnyt tyhmästi. Oliko Ruthille liian suuri muutos tulla Claymuirin vaatimattomista oloista heidän kotiinsa, joka ei sekään ollut mikään palatsi, mutta kuitenkin aivan eri maailmasta? Nämä hyllyt olivat toista kuin koulun lukukirja ja vaatimaton kirjavarasto. Hän alkoi miettiä, oliko Ruth koskaan lukenut Aarresaarta tai Ivanhoeta tai Petteri Kaniinia, saati että olisi edes kuullut Pikku naisista tai Kolmesta muskettisoturista.

Hamilton Smith, jolle ei sillä hetkellä ollut puuhaa, istui jakkaralla tiskin vieressä ja selasi varovasti kuvalehteä. Oli kestänyt kauan, ennen kuin hän oli uskonut, että Duncan oli tosissaan kehottaessaan häntä lukemaan lehtihyllyn päällimmäisiä numeroita. ”Niitä ihmiset selaavat kuitenkin, mutta ottavat kotiinsa lehden joka on alempana”, Duncan oli vakuuttanut.

Nähdessään Ruthin poika näytti hämmentyneeltä.

-Tämä on Hamilton meidän naapuristamme, Betty sanoi. –Hän auttaa Duncania kaupassa kesäloman aikana. Mitä luulet, ehditkö tänne sitten, kun koulu on alkanut?

-En tiedä, rouva, Hamilton mumisi.

-Tämä on Ruth, joka asuu meillä ainakin jonkin aikaa, Betty jatkoi. –Hamiltonilla on sisar, Victoria. Hän on vähän sinua nuorempi, Ruth, mutta teistä kolmesta voi tulla hyvät ystävät.

Ruthin ilme oli niin ujo ja toiveikas, että Betty huokasi itsekseen. Hän ei voinut kuin toivoa, että ”Särkyneiden sydänten kujan” lapset osaisivat auttaa toinen toisiaan.

Knallipäinen herra oli ostanut täytekynänsä ja lähtenyt, ja Duncan löi rahat kassaan. Hän näytti kalpealta mutta hyväntuuliselta. Bettystä oli kodikasta katsella Duncania täällä, omassa ympäristössään, aivan kuten aikanaan Edinburghissa Flemingin kirjakaupassa. Duncan oli sopeutunut hyvin pikkukaupungin elämänmenoon, hän ymmärsi rupatella asiakkaiden kanssa niitä näitä, kertoa sopivasti omasta elämästään ja kysellä sopivasti näiden elämästä.

-No niin, Ruth, joko sinä alat tuntea valtakuntasi? Duncan kysyi.

Ruth puisti päätään ja hymyili ujosti.

-Täällä on niin paljon kaikkea, hän sanoi.

-Mutta tänään meidän pitää käydä kaupungilla, Betty ilmoitti. –Rouva Wallace on luvannut ommella sinulle muutaman uuden puvun, kunhan haemme kankaat.

>Ruthin ruskettuneille poskille kohosi puna.

-Uusia pukuja? hän kuiskasi.

-Arvasinhan minä, Duncan huokasi muka epätoivoisena ja loi ymmärrystä kaipaavan katseen Hamiltoniin. –Naiset alkavat puhua vaatteista ensimmäisen neljännestunnin aikana.

Ilokseen Betty näki, että Hamilton tirskahti vähän.

-Juoksepas hakemaan meidän hattumme ja pyydä rouva Wallacelta minun käsilaukkuni, niin mennään, hän sanoi. –Meidän pitää ehtiä lounaaksi takaisin.

Ruth katosi asunnon puolelle kuin salama.

-Menepä hakemaan varastosta muutama lyijykynäpakkaus hyllyyn, Duncan sanoi. Pojan mentyä hän kysyi Bettyltä: -Olisiko sinun paras mennä yksin kaupungille?

-Miten niin?

-No, en minä ymmärrä paljonkaan lasten pukemisesta, mutta…

-Tiedän, Ruth näyttää juuri siltä mikä on — köyhältä maalaistytöltä. Betty hymähti. –Mutta haluan, että hän saa itse valita kankaat.

-Annatko hänen lähteä paljain jaloin?

-Täällä näkee paljon pikkutyttöjä paljain jaloin, ei tämä ole mikään Edinburgh, Betty muistutti. –Ne harmaat villasukat ja kuluneet kenkärajat, jotka pakotin tyttöparan pukemaan ylleen eilen matkan ajaksi, tuskin ainakaan kohentaisivat hänen ulkonäköään. Käymme samalla suutarillakin. Ja kyllä, minä yritän saada jatkokertomukseni valmiiksi, jotta pystyn kustantamaan tämän.

-Kyllä sinä tiedät, etten minä tarkoita sitä, Duncan sanoi moittivasti.

Samassa Ruth ilmestyi Bettyn hattu ja laukku mukanaan ja päässään risainen olkihattunsa. Bettyn oli myönnettävä, ettei sekään ollut mikään kaunistus, mutta niin vapaamielinen hän ei sentään ollut, että olisi vienyt tämän kauppoihin paljaspäisenä.

Seuraavan puolentoista tunnin aikana Bettyllä ja Ruthilla oli lopulta hyvin hauskaa. He viettivät pitkän ajan lyhyttavaraliikkeessä, kunnes Ruth lopulta pystyi päättämään, mitkä kankaat olivat kaikkein ihanimmat hänen mielestään aivan määrättömästä valikoimasta.

Koulupuvuksi ostettiin tummansinistä puuvillaa, johon oli painettu pieniä valkoisia kukkia, sekä ohutta, hillittyyn vihreäsävyiseen tartanikuosiin kudottua villaa. Kirkkopuvukseen Ruth tahtoi viininpunaista sarssikangasta, jonka koristeeksi Betty ehdotti tummaa satiininauhaa. Lisäksi hän osti kokonaisen pakan tukevaa valkoista kanvaasia tytön esiliinoihin, toisen pakan ohutta flanellia alusvaatteisiin, siistin sinisellä nauhalla koristellun olkihatun, kaksi metriä silkkinauhaa palmikoihin sekä neljä paria mustia puuvillasukkia ja pyysi lähettämään koko lastin Koivurantaan.

-Tulevatko ne varmasti perille? Ruth sanoi huolissaan, kun he astuivat kadulle. Hän oli tottunut siihen, että tavarat sai kaupasta mukaansa.

-Tietenkin tulevat, kultaseni. Emme me olisi jaksaneet kantaa kaikkea, sillä meidän pitää käydä vielä suutarissa.

-Voi, en minä…

-Kun sinä tästä lähtien lähdet kotoa jonnekin, puet sukat ja kengät jalkaasi, Betty sanoi tiukasti.

Ruth nyrpisti nenäänsä, mutta ei sanonut enää mitään, ja antoi suutarinliikkeessä kiltisti ottaa mitat jalastaan. Vain Bettyn tilaus sekä matalista että varsikengistä sai hänen silmänsä laajenemaan.

-Kas niin, Betty sanoi heidän kävellessään kotia kohti. –Kotona voit käyttää vanhoja pukujasi ja juosta avojaloin, ja rouva Wallace saa sinulle varmaan jo sunnuntaiksi paremman puvun valmiiksi… Kengät saamme ensi viikolla. Niin että kyllä sinä koulun alkuun mennessä alat olla aika edustava. Takkisi näytti uudelta?

-Äiti — äiti ompelutti sen viime talvena, Ruth kuiskasi. Äidin ajatteleminen sai kyynelet hänen silmiinsä.

-Sinulla oli hyvä äiti, Betty sanoi ja otti Ruthia kädestä. Hän oli mielessään laskenut yhteen päivän ostoksia ja kauhistellut loppusummaa, mutta päätti lopettaa moisen heti. Jos rouva Weilson oli pystynyt pyykkärinpalkastaan nipistämään rahat hyvää talvitakkiin tytärtään varten, eikö hän saisi kirjoituspalkkioillaan hankituksi tälle muita varusteita!

He olivat jo melkein kotona, kun katua pitkin lähestyi nainen pieni tyttö seuranaan. Rouva Smith oli lähtenyt Victorian kanssa liikkeelle.

-Voi sentään, mutisi Betty.

-Mitä nyt? Ruth kysyi.

-Ei mitään, kultaseni. Tulehan, niin esittelen sinut naapureillemme.

Rouva Smith säteili heidät nähdessään.

-Rakas rouva Fleming, te olette palannut matkalta! Kävinkin eilen kaupassa ja veljenne sanoi, että olette tulossa takaisin. Menikö kaikki hyvin? Näytätte niin kukoistavalta!

-Kiitos, rouva Smith, kaikki meni oikein hyvin. Betty pakotti hymyn kasvoilleen. Sitten hän veti syvään henkeä ja sukelsi. –Tässä on Ruth Weilson, entinen oppilaani, hän asuu meillä jonkin aikaa.

-Oppilaanne? toisti rouva Smith ja häkeltyi hetkeksi. Mutta pian hän kokosi itsensä. –Miten — miten mielenkiintoista! Rouvan terävä katse pyyhkäisi Ruthin päästä varpaisiin, ja Betty alkoi toivoa että olisi sittenkin kuunnellut Duncania ja vaatinut tyttöä laittamaan kengät jalkaan — ja käskenyt rouva Wallacea polttamaan tuon kauhean hatun hellassa.

-Tässä on rouva Smith naapurista, Hamiltonin äiti, Betty sanoi Ruthille. –Ja tämä on Victoria.

Victoria niiata niksautti vähän ja katsoi Ruthia hämmästyttävän kiinnostuneena.

-Miten armeliasta teiltä ottaa tyttö luoksenne, rouva Smith sanoi maireasti.

Betty olisi halunnut laittaa kädet Ruthin korville.

-Mitä tarkoitatte? hän kysyi, kuin ei olisi ymmärtänyt mitään, ja jatkoi saman tien: -Ruthin isä on Kanadassa ja Ruth asuu meillä sen ajan kun odottaa häneltä laivalippua.

-Niin, varmaankin. Rouva Smithin pistävät silmät pyyhkäisivät nyt Bettyn yli ja tämä alkoi miettiä, oliko varmasti muistanut kammata tukkansa aamulla ja pyyhkiä teejäljet suupielistään.

-Ehkä Victoria tulee meille joskus leikkimään Ruthin kanssa, Betty jatkoi sinnikkäästi. Ilokseen hän näki, että pikkutytön silmissä välähti innostus.

-Katsotaan nyt, rouva Smith sanoi ympäripyöreästi. –No, meidän täytyy nyt mennä, rouva Armstrong kutsui meidät käymään. Niin omahyväinen nainen, häntä ei tahdo jaksaa kuunnella — mutta sosiaalisista suhteista on huolehdittava, eikö vain?

-Epäilemättä, Betty sanoi ja melkein työnsi Ruthin sisään kirjakaupan ovesta.

-Kätenne ovat huolestuttavan tyhjät, Duncan sanoi, kun he astuivat sisään. –Joten ilmeisesti se muuttokuorma, joka äsken vietiin portista, oli sittenkin teidän.

-Joko ne tulivat! Ruth huudahti ja juoksi sisään.

Duncan pidätti Bettyä.

-Äitisi soitti, hän sanoi.

Betty huokasi.

-Sekin vielä, hän sanoi. -Kerroitko sinä..?

-Sanoin vain, että olet kaupungilla ja soitat takaisin ja että matka meni hyvin. Onneksi samassa kauppaan tuli asiakas, sain hyvän syyn lopettaa puhelun. Minä en edelleenkään sekaannu tähän enempää kuin on pakko.

Betty mietti hetken, sitten hän astui varaston puolelle, laski käsilaukkunsa kirjoituspöydälle ja nosti torven.

Koskaan aiemmin äidin äänen kuuleminen ei ollut saanut hänen sydäntään läpättämään yhtä pelokkaasti. Cathy-rouva kyseli matkasta ja oli hyvin hämmästynyt kuullessaan, että he olivat käyneet Invernessissä, mutta eivät tienneet, mitä Marianille ja Jimille kuului.

-Me emme pysähtyneet Invernessiin, Betty sanoi ja rukoili mielessään viisaita sanoja. –Jatkoimme Claymuiriin.

-Claymuiriin?

-Äiti, muistatko sinä Ruth Weilsonin, josta olen kertonut?

Jos elämä kymmenpäisen pesueen äitinä oli Cathy Stewartille jotakin opettanut, niin kuuntelemisen taitoa. Hän antoi Bettyn puhua keskeyttämättä loppuun asti, vaikka Betty saattoi kuvitella äitinsä ilmeet.

Kun Betty vaikeni, linjalle laskeutui hetkeksi hiljaisuus. Sen keskeytti pieni kahahdus ja Betty mietti, kuka Glen Longin asukkaista mahtoi olla linjalla. Kohta uutinen leviäisi kuin kulovalkea.

-Betty rakas… Minä en tiedä mitä sanoisin, äiti lopulta aloitti.

-Ehkä on parempi, ettet sano mitään, Betty ehdotti.

Äiti naurahti kuivasti.

-Minä olen jotenkin ollut siinä käsityksessä, että sinulla ja Duncanilla on täysi työ päästä uuden elämän alkuun, pitää itsenne terveinä ja huolehtia tavallisesta arjestanne… Mutta ilmeisesti olen ollut väärässä, kun joudatte perustaa sivutöiksenne orpokodin!

-Äiti, älä ole ironinen, se ei pue sinua.

Cathy-rouva nauroi äkkiä ääneen, nyt sydämellisesti.

-Sinä olet typerämpi tyttö kuin olen koskaan edes kuvitellut, hän ilmoitti. –Ja kuitenkaan en voi moittia sinua, en sanallakaan. Sinä siis tunnet tämän Ruthin?

-Opetin häntä vuoden. Tiedän hänen kotiolonsa. Ja Duncan oli samaa mieltä tästä asiasta nähdessään, millaista Ruthilla oli MacVuricheilla.

-Minä olen aina luullut, että meitä on siunattu harvinaisen järkevillä vävyillä, äiti mutisi. –Mutta kuten sanottu, enhän minä voi moittia teitä siitä, että tahdotte tehdä hyvää. Pelkään vain, miten pärjäätte. Jaksatko sinä? Jaksaako Duncan?

-Meidän on pakko jaksaa joka tapauksessa tammikuusta lähtien…

-Minusta pikkuisessa olisikin ollut teille tarpeeksi työtä. Mitä rouva Wallace sanoo?

-Hän on ottanut Ruthin siipiensä suojaan, Betty liioitteli huolettomasti. Hän tiesi, ettei äiti aikonut olla rouva Wallacea huonompi.

-Entä raha, kultaseni? Onko teillä varaa ylläpitää tyttöä? Tarvitseeko hän uusia varusteita?

-Kävimme äsken ostamassa kankaat hänen vaatteisiinsa. Ja kyllä me pärjäämme. Minä kirjoitan vain vähän ahkerammin.

-Bet kulta, et saa rasittaa itseäsi.

-Rasitun enemmän, kun en saa mitään aikaiseksi. Luulen olevani tuotteliaampi, kun minulla on hyvä syy tehdä työtä.

Äiti huokasi puhelinlangan toisessa päässä.

-Kuka tästä tietää? hän kysyi.

-Rob, hänhän oli täällä kun palasimme. Saat kertoa kenelle tahdot — ja lisäksi luulen, että joku kuuntelee langalla.

Napsahdus kertoi, että tämä joku oli laskenut nopeasti kuulotorven paikallleen, ja Cathy-rouva naurahti taas.

-No, te olette tehneet päätöksenne, ja minä vain toivon, ettette kadu, hän sanoi. –Jos tarvitset tytölle vaatteita tai muuta, niin katson löytyykö Jennien vanhoista jotakin, jota Mary ei olisi vielä kuluttanut puhki.

-Emme me kadu, äiti, Betty sanoi lujasti.

Puhelun jälkeen hän astui väliovesta käytävään. Keittiöstä kuului puhetta ja kahinaa.

-Kas, minä jo ihmettelin, mihin te jäitte, rouva Wallace sanoi hyväntuulisesti. Hän oli levittänyt keittiön pöydälle edellispäivän sanomalehden ja sen päälle yhden Ruthin vanhoista puvuista. –Lounas on kohta valmis, leikkaan vain nopeasti kaavat. Voimme leikata kankaat iltapäivällä.

-Rakas rouva Wallace, ei lounaalla ole kiire. Betty hymyili.

Ruth oli käpertynyt tuolille pöydän ääreen ja sormeili kangaspakkoja ja silkkinauhoja. Tytön silmät siristyivät nauruun, hänen sirot sormensa tanssivat kankailla ja ensimmäisen kerran Betty huomasi, että hänellä oli hymykuopat.

-Itse asiassa, taidan mennä kirjoittamaan hetkeksi, Betty sanoi ja kiiruhti puolijuoksua portaita. Hän oli yhtäkkiä, Ruthin onnellista olemusta katsellessaan, tajunnut miten jatkokertomus päättyisi. Kuinka hän ei ollut sitä aiemmin ymmärtänyt! Nyt kaikki oli selvää, hänen tarvitsi vain kirjoittaa tarina paperille ja puhtaaksi ja lähettää se.

37. Ruth tulee kotiin

2009-03-25T16:50:00.005+02:00

Kun Invernessistä tuleva juna pysähtyi Fort Williamissa, kaupunki oli täynnä arkisen elokuun päivän hälinää. Duncan viittasi ajurin aseman eteen ja nosti heidän laukkunsa kyytiin.

Ruth puristi Bettyä kädestä niin, että tämän sormet puutuivat. Oikeastaan Ruth oli pitänyt häntä kädestä lähestulkoon siitä pitäen, kun he olivat kävelleet hautausmaalta Omenamäelle. Postivaunumatka Invernessiin oli ollut tytölle vielä hauska kokemus, mutta suuren kaupungin meteli saanut tämän lähes tolaltaan. Ja pihisevä ja puhiseva juna oli näyttänyt Ruthin silmissä sadun lohikäärmeeltä.

Onneksi he olivat olleet asemalla ajoissa ja päättäneet mennä laiturille odottamaan tunkkaisen odotussalin sijasta. Duncan oli ostanut liput — kolmanteen luokkaan, sillä osa heidän matkakassastaan oli paiskottu edellisenä päivänä MacVurichien keittiönpöydälle — ja he olivat päässeet portista näytettyään ne junailijalle.

Niinpä Ruthille oli jäänyt aikaa totuttautua siihen ajatukseen, että pian hänen piti kiivetä tuon metallisen hirviön sisään. Duncan oli kulkenut Ruthin kanssa pitkin laituria, selittänyt tälle miten veturissa poltettiin hiiltä, jotta saatiin höyryä, ja miten se laittoi koneen liikkeelle ja miten pyörien valtavat vipuvarret alkoivat liikkua ja veivät näitä pieniltä taloilta näyttäviä vaunuja eteenpäin.

Betty oli istunut varjossa seinustalla matkatavaroiden kanssa ja katsellut pientä perhettään. Hän näki Duncanin ja Ruthin välillä kyykistyvän kurkkimaan junan alle, ja sitten nämä menivät veturin luo ja Duncan näytti, missä junan valot olivat, ja miten iso hiilivaunu oli. Niin, Betty oli muistanut, Duncanhan oli Amerikassa maksanut välillä junalippunsa lämmittäjän apulaisen työllä. Ruth oli kysellyt paljon, ja hänen silmänsä olivat alkaneet loistaa.

Lopulta matka olikin sujunut hyvin. Aluksi Ruth oli tullut vähän pahoinvoivaksi junan keinunnassa, mutta tottunut nopeasti. Hän oli tuijottanut silmät suurina maisemia, jotka vilistivät ohi junan kiihdyttäessä vauhtiaan, ja Betty oli ostanut hänelle pullon limonadia pojalta, joka kiersi vaunusta toiseen korin kanssa myymässä virvokkeita.

Mutta nyt oltaisiin pian kotona. Betty oli huojentunut kiivetessään ajurinrattaisiin. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut vuosia matkasta Edinburghiin ja Chrissyn häistä.

Duncan katsoi kelloaan.

-Puoli neljä, hän sanoi. –Rouva Wallace on kai siellä?

-Hän sanoi odottavansa meidän tuloamme, kun eilen soitin, Betty sanoi. Hän oli ilmoittanut heidän paluupäivänsä, mutta ei ollut hiiskunut Ruthista. Se oli ehkä raukkamaista, mutta olisi parempi selvittää asiat kasvokkain. –Ja Rob on kai kaupassa?

-Niin pitäisi olla.

Ruth istui penkillä jäykkänä ja puristi yhä tiukasti Bettyn kättä. Tähän asti hän oli keskittynyt matkan vaiheisiin, mutta nyt hän tajusi tulleensa uuteen kotikaupunkiinsa — kaupunkiin, josta hän ei tuntenut ketään muita kuin herra ja rouva Flemingin.

Tai oikeastaan hänen ei saanut sanoa herra ja rouva Fleming, Ruth muisti. Asiasta oli puhuttu. Betty oli käskenyt hänen käyttää heistä etunimiä, koska he eivät olleet hänen isäntäväkeään eivätkä myöskään sukulaisia. Mutta Ruthista tuntui kovin vaikealta sanoa ”Betty” rakkaasta opettajattarestaan.

Ajuri kääntyi rantakadulle ja pysähtyi kirjakaupan eteen. Kaupan ulko-ovi oli auki lämpimään iltapäivään, ja Rob ilmestyi heti kynnykselle.

-Tervetuloa kotiin, hän sanoi ja tuli auttamaan Bettyn alas vaunuista. –Täällä on kauppa kovasti… Hän vaikeni.

-Tämä on Ruth Weilson, Betty sanoi, kun tyttö kapusi kadulle pelästyneen näköisenä. –Ota laukut, Rob, ole kiltti… Minä selitän sitten. Tässä on minun veljeni Rob.

Ruth niiata niksautti ja Rob nyökkäsi hänelle hämmentyneenä.

-Kas niin, mennään sisään, sanoi Duncan, joka oli maksanut ajurin. –Onko rouva Wallace paikalla?

-On, hän sanoi että tee on valmis aivan kohta. Rob loi Bettyyn tiukan silmäyksen, jota tämä ei ollut huomaavinaan, vaan paimensi Ruthin kuin lampaan sisään myymälään ja varaston läpi väliovelle.

-Rouva Wallace? Betty sanoi avatessaan välioven eteiskäytävään.

-Rouva Fleming, tervetuloa kotiin! Rouva Wallace kiiruhti keittiöstä yllään valtaisa esiliinansa ja seurueenaan ihana vastapaistettujen teeleipien tuoksu. –Toivottavasti teillä oli ihana…

Hän pysähtyi.

Betty oli lykännyt tämän hetken ajattelemistakin. Hän oli keskittynyt vain pitämään Ruthista huolta ja tekemään tämän matkasta niin miellyttävän kuin mahdollista, jotta hänen ei tarvitsisi ajatella sitä hetkeä, jolloin olisi selitysten aika. Kukaan ei tiennyt odottaa Ruthia — kukaan ei tiennyt heidän edes olleen Claymuirissa.

-Päivää, rouva Wallace, sanoi Duncan ja laski matkalaukut lattialle. –Mukava olla kotona taas. Arvaanko oikein, että teillä on meille jotakin hyvää?

-On — leivoin vähän — mutta…

-Tämä on Ruth Weilson, sanoi Duncan kuin maailman luonnollisimman asian. –Hän asuu meillä tästä lähtien. Tämä on rouva Wallace, joka pitää meistä parempaa huolta kuin koskaan ansaitsisimme.

Ruth niiasi. Hän oli muuttunut kalpeaksi. Betty huokasi itsekseen. Tyttö ei ollut tyhmä, tämä tajusi kyllä, ettei häntä ollut tiedetty odottaa.

-Ruth Weilson, toisti rouva Wallace. –Onko hän teidän sukulaisenne, rouva Fleming?

-Ei, Betty sanoi. –Entinen oppilaani.

Rouva Wallacesta saattoi sanoa monta asiaa, mutta tervettä järkeä hänellä oli. Juuttumatta sen pidemmäksi aikaa Ruthin ilmaantumiseen hän totesi, että tee olisi pian valmis ja illallispaistikin uunissa, ja että jos he aikoivat saada syödäkseen, oli paras riisua päällysvaatteet ja pestä kädet ja asettua pöytään.

Teetä juotaessa Duncan kertoi heidän matkastaan ja käynnistään Claymuirissa ja Ruthin lähdöstä heidän mukaansa, tosin ilman yksityiskohtia. Rob ja rouva Wallace eivät voineet sanoa juuri mitään, koska Ruth nakerteli teeleipäänsä samassa pöydässä.

Mutta kun Ruth kieltäytyi toisesta teekupillisesta, rouva Wallace otti kanojen ruoka-astian ja ojensi sen hänelle.

-Käypäs katsomassa mitä löydät pihan perältä, hän sanoi. –En ole vielä ehtinyt ruokkia niitä.

Tytön kadottua ulos auringonpaisteeseen keittiöön laskeutui syvä hiljaisuus.

-No niin, Bet, sanoi Rob lopulta. –Mitä taivaan nimessä sinä olet saanut päähäsi!

-Ruthin äiti on kuollut, hänen kotimökkinsä on myyty, hänen isänsä on lähtenyt Kanadaan mukanaan tytön puolen vuoden palkka — ja siitä huolimatta hänen olisi pitänyt elää kauheiden ihmisten luona, Betty puuskahti. –Mitä minä muuta voin…

-Olisit voinut paljonkin muuta, Rob tuhahti. –Etkö sinä saa hänelle kuria, Duncan?

-Olen samaa mieltä Bettyn kanssa, Duncan sanoi. –Jos voimme pelastaa yhden lapsen yhteiskunnalle, miksemme tekisi sitä?

-Ja minä kun luulin, että olette häämatkalla, rouva Wallace mutisi ja pudotti teekuppiinsa kolme sokeripalaa pelkästä järkytyksestä.

-Niinhän me olimmekin, Betty puolustautui.

-Häämatkalta palataan harvemmin lapsen kanssa. Rouva sekoitti teetään niin että roiskui. –Tuollainen köyhä orpotyttö — mitä te hänestä oikeastaan tiedätte! Ja kuitenkin aiotte ottaa hänet kattonne alle!

-En minä usko hänen myrkyttävän kaivoja, Betty hymähti.

-Kaivoja? Miksi maailmassa hän myrkyttäisi kaivoja? Rouva Wallace tuhahti. –Mutta hänessä voi olla vaikka minkälaisia piirteitä…

-Rouva Wallace, minä opetin häntä vuoden Claymuirissa, Betty sanoi lujasti.

-Pikku sisko, et sinä ole vastuussa oppilaittesi myöhemmästä elämästä! Rob vastasi yhtä lujasti.

-Väitätkö sinä, Robert Stewart, että jos joku entinen oppilaasi eläisi kurjuudessa, et tekisi kaikkeasi häntä auttaaksesi!

-En tietenkään väitä. Mutta en minä sentään lähtisi maailman ääriin hakemaan häntä kotiini!

-Kyllä minä tiedän, että tämä on järjetöntä, Duncan sanoi rauhallisesti ja otti neljännen teeleivän. –Betty on puhunut minua ympäri viikkotolkulla, mutta minä laitoin vastaan. Kunnes sitten näin ne olosuhteet, joissa Ruth eli.

-Hän on puhdas eikä näytä nälkiintyneeltä, rouva Wallace huomautti.

-Ettekö te sitten usko lapsen tarvitsevan elämässään muuta kuin kylvyn ja ruokaa? Betty kysyi kyyneleet silmissä. Hän oli jo ehtinyt ihmetelläkin, kun ei vielä ollut lainkaan itkenyt.

-Kun minä tulin tähän taloon, ei ollut mitään puhetta siitä, että aiotte ottaa kasvattilapsen!

-Ei hän ole meidän kasvattilapsemme, Duncan jatkoi häiriintymättömän rauhallisesti. –Hänen isänsä on mennyt Kanadaan ja luvannut lähettää tytölle laivalipun, kunhan pääsee jaloilleen. Mutta niin kauaksi aikaa Ruth tarvitsee paikan, jossa häntä pidetään ihmisenä.

-Eikö teillä ole edes hänen isänsä lupaa ottaa tyttö tänne! Rob puuskahti.

-Lupaa on vaikea pyytää, kun mies ei jätä mitään osoitetta, josta hänet saisi kiinni, Betty tiuskaisi vastaan. Hän tajusi, että oli hyvin lähellä ryhtyä riitelemään veljensä kanssa. –Ruth on yhtä hylätty kuin vanha kenkäpari!

Keittiöön laskeutui hetkeksi hiljaisuus. Betty tajusi käsiensä vapisevan. Entä jos rouva Wallace ilmoittaisi, ettei tahtonut jatkaa Koivurannassa nyt, kun sinne oli tullut odottamaton asukas? Entä jos he eivät saisi Robia tajuamaan, miksi olivat tehneet näin? Ellei Rob ymmärtäisi, ei kukaan muukaan ymmärtäisi!

-Eikö hänellä todellakaan ole ketään? rouva Wallace lopulta kysyi.

-Ei ketään, Betty vastasi. Sitten hän kertoi enemmän Ruthin elämästä, kaiken minkä tiesi.

Rob leikitteli teelusikalla ja Betty näki, että tämä taisteli itsensä kanssa. Sitten veli lopulta huokasi ja sanoi:

-Pähkähulluja te olette molemmat. Mutta kai meidän täytyy Annan kanssa ottaa teidät asumaan vierashuoneeseemme kun teette tästä talosta hyväntekeväisyyslaitoksen ja se menee konkurssiin.

-Kiitos, lanko, minä arvostan sitä, Duncan sanoi totisena. –Toivottavasti et halua siitä hyvästä ylimääräistä alennusta koulun kirjoihin.

-Tämän maailman viisaus on hullutus Jumalan silmissä, Betty jatkoi hymyillen.

-Hän on ollut tuollainen koko ajan, Duncan valitti ja viittasi Bettyyn. –Naisia ei pitäisi päästää kouluun.

-Ohhoh, no jos te olette sitä mieltä, minä en taida kaataa lisää teetä, rouva Wallace tokaisi. Hänen silmänsä olivat alkaneet tuikkia. –Voi teitä, pikku rouva. Lasten kasvattaminen ei ole helppoa edes silloin, kun ne ovat omia.

-Kuka on väittänyt, että tahtoisin helpon elämän, Betty hymyili.

Rouva Wallace oli aikonut lähteä kotiin normaaliin aikaan teen jälkeen, mutta kävikin niin, ettei hän malttanut. Tietenkään hän ei sanonut sitä suoraan, ilmoitti vain, että selvästikin rouva Fleming kaipasi vielä apua, ja alkoi pumputa kattilaan kylpyvettä Ruthia varten.

-Minä olen puhdas! Ruth sanoi närkästyneenä. Hän oli viettänyt hauskan hetken kanojen luona ja puutarhaan tutustuen ja sen jälkeen kuljeskellut ihmeissään alakerrassa. Samalla hän oli pelännyt — entä jos nuo vieraat ihmiset taivuttaisivat rouva Flem… Bettyn lähettämään hänet takaisin! Mutta kun niin ei ollut ainakaan vielä käynyt, hän uskalsi hiukan puolustaa itseään.

-Siitä minä en sano mitään, rouva Wallace ilmoitti, nosti kattilan liedelle ja työnsi sitten sormensa Ruthin tukkaan.

-Ei siellä ole mitään!

-Parasta ettei olekaan. Rouva Wallacen ääni oli epäilevä, aivan kuin pelkkä Fort Williamin ulkopuolelta tuleminen olisi merkinnyt epämieluisia seuralaisia. –Minne minä sijaan hänelle?

Betty ei ehtinyt sanoa mitään, kun Ruth hypähti keittiön takana olevan kamarin ovelle.

-Saanko minä asua täällä? hän kysyi.

-Viihtyisitkö siellä? Yläkerrassakin on yksi vapaa huone.

-Kyllä se hänelle kelpaa, sanoi rouva Wallace, ennen kuin Ruth ehti vastata mitään. –Minä haen lakanat. Huutakaa kun vesi alkaa lämmetä.

Pari tuntia myöhemmin Ruth oli kylvetetty ja rouva Wallace oli pessyt hänen tukkansa ennemmin tehokkaasti kuin lempeästi. Pieneen keittiöntakaiseen kamariin oli petattu puhtaat lakanat, ja Betty purki Ruthin kolhiintunutta kangaslaukkua.

Tämän puvut olivat kyllä puhtaita ja sievästi paikattuja, mutta kovin kuluneita ja vähälukuisia, ja esiliinat olivat virttyneet harmaiksi. Hänen täytyisi etsiä sopiva ompelija ja ostaa kangasta — ellei Kuusikukkulalla sitten jälleen olisi jotakin pieneksi jääneitä…

Ajatus Kuusikukkulasta sai Bettyn värisemään. Hän mietti, mitä äiti mahtaisi sanoa kuullessaan Ruthista. Rob oli ennen lähtöään kysynyt, kertoisiko hän äidille, mutta Betty oli kieltänyt. Hänen oli kestettävä tekojensa seuraukset ja kerrottava ihmisille itse.

-Kas niin, kaikki on esillä, hän sanoi, kun Ruth tassutteli kylvystä yllään puhdas mekko, jonka rouva Wallace oli laukusta siepannut. –Voit järjestää tavarasi kuten itse haluat.

Ruth nyökkäsi ja katseli ympärilleen. Huone oli pieni mutta valoisa, lattialla oli iloinen virkattu matto ja tapetit olivat auringonkeltaiset. Hänen pukunsa näyttivät kovin kolhiintuneilta vaaleansinisellä tilkkupeitolla.

-Saanko minä tosiaan asua täällä? hän kuiskasi, aivan kuin ei olisi vielä käsittänyt asiaa.

-Tietenkin, niinhän minä olen sanonut, Betty vastasi.

-Minä yritän kaikkeni, ettei minusta ole vaivaa!

-Sinusta kuuluu olla vaivaa, Betty nauroi. –Jokaisesta pikkutytöstä kuuluu!

Ruth huokasi syvään ja painautui Bettyn syliin kuin olisi vasta nyt saanut luvan olla pikkutyttö. Hän tuoksui saippualta ja etikalta — Betty tajusi, että rouva Wallace oli huuhdellut Ruthin hiukset etikkavedellä, niin että ne kiilsivät kuin silkki. Rouva Wallace välitti sittenkin!

-Kas niin, nyt minä menen, rouva Wallace ilmoitti ovelta vähän karhealla äänellä. –Jos sopii, niin teen maitomiehelle tästä lähin isomman tilauksen.

-Sopii, Betty kuiskasi ja puristi Ruthia tiukasti, -sopii se.

36. Jäähyväisiä

2009-03-23T22:20:00.002+02:00

Betty ja Ruth istuivat Omenamäen ulkorakennuksen porraskivellä. Betty piti käsivarttaan nyyhkyttävän tytön ympärillä ja nojasi poskeaan tämän hiuksiin.

He olivat istuneet siinä lähes siitä pitäen, kun olivat palanneet kylästä. Betty oli kysynyt, tahtoiko Ruth puhua hänen kanssaan, ja tämä oli tahtonut.

Porraskivellä, entisen opettajattarensa kainalossa Ruth oli itkenyt äitiään, isäänsä ja kotiaan. Hän oli itkenyt MacVuricheilla kokemiaan nöyryytyksiä ja sitä suurta pettymystä, jonka oli tänään kokenut — että hänen isänsä oli käyttänyt omaan matkaansa hänen puolen vuoden palkkansa.

Betty ei ollut puhunut juuri mitään, kuunnellut vain ja pitänyt tytöstä kiinni. Hän oli nähnyt rouva MacConachien kurkistavan muutaman kerran päärakennuksen ulko-ovesta, mutta vetäytyvän nopeasti takaisin.

Ruth nyyhkäisi vielä kerran ja niisti nenänsä nenäliinaan, jonka Betty oli hänelle antanut.

-Onko se totta? hän kysyi ja katsoi Bettyyn suurin vihrein silmin. –Että minä saan tulla teidän mukaanne?

-Jos sinä vain haluat. Mutta pelkään, että ikävöit…

-Mitä minä ikävöisin? Ei ole mitään ikävöitävää! Katkeruus tytön äänessä sai Bettyn vapisemaan.

-Me emme voi korvata sinulle vanhempiasi, Betty sanoi hiljaa. –Mutta ainakin pidämme sinusta huolta. Voit kirjoittaa isällesi, että olet muuttanut.

-Ei minulla ole osoitetta.

-Ei ole osoitetta?

Ruth puisti päätään.

-Isän piti lähettää se kun hän pääsee perille. Mutta mitään ei ole vielä kuulunut.

Kylmät väreet kulkivat pitkin Bettyn selkäpiitä, mutta hän rutisti Ruthia reippaasti.

-Tietenkään isäsi ei vielä ole voinut löytää vakituista asuntoa, hän sanoi. –Kyllä hän pian kirjoittaa. Onko sinun nälkä? Minä luulen, että rouva MacConachiella olisi lounas valmiina.

-Milloin me lähdemme? Ruth kysyi, kun he kävelivät pihan yli.

-Huomenna aamulla. Ehdimme illaksi kotiin.

-Voisinko — voisinko minä käydä vielä ennen sitä kylässä?

-Tietenkin voit. Haluat kai hyvästellä jonkun?

-Emilia Hendryn, Ruth sanoi hiljaa. –Ja äidin.

Sinä iltana Betty ja Duncan kävelivät vielä kerran kylään Ruthin kanssa. He saivat teetä Hendryillä, jossa Ruth ja Emilia itkivät kaulakkain — mutta lupasivat vakaasti kirjoittaa toisilleen. Ja sitten rouva Hendry antoi puutarhastaan Ruthille kauniin kimpun kukkia, jotka tämä sai laskea äitinsä haudalle.

-Minä en tiedä vieläkään, teemmekö me oikein, Betty sanoi hiljaa, kun he istuivat hautausmaan kiviaidalla ja antoivat Ruthin heittää rauhassa hyvästejä äidilleen.

-Minä luulen että teemme, Duncan sanoi ja kietoi kätensä Bettyn ympäri. –En minä väitä, että tämä tulisi helppoa olemaan. Vaikka Ruth on kiltti tyttö, hän joutuu kanssamme kokonaan uuteen maailmaan. Mutta minä olen ollut tänään rauhallisempi kuin aikoihin.

-Vai rauhallisempi, Betty naurahti. –Minä melkein pelkäsin sinua aamulla! En ole koskaan nähnyt sinua sellaisena.

-En minä ennen ollutkaan sellainen, Duncan sanoi. –Mutta matkallani näin muutaman kerran asioita, joita ei oikeamielinen ihminen voi sietää — miten jotkut katsovat asiakseen halveksia lähimmäistään vaikkapa tämän erilaisen rodun vuoksi… Räjähdin siellä muutaman kerran, on oikeastaan ihme, etten joutunut pahempiin hankaluuksiin. Tänään tunsin jotakin samaa, kun ymmärsin, miten Ruthia on huijattu.

-En olisi uskonut hänen isästään, en sentään, Betty huokasi.

-Minä taas en usko, että herra Weilson oikein ajatteli asiaa loppuun asti. Hän kuvitteli Ruthin saavan ylöspidon MacVuricheilla siksi kunnes tyttö matkustaisi hänen perässään. Hän ei ajatellut asiaa Ruthin kannalta.

-Toisaalta on ehkä hyvä, että Ruth tulee nyt kanssamme Fort Williamiin, Betty sanoi iloisemmin. –Muutos ei ole niin suuri sitten, kun hän lähtee Kanadaan…

He olivat hetken hiljaa ja katselivat, miten Ruth suoristi äitinsä hautaa koristavan vaatimattoman puisen ristin ja nyppi pois rikkaruohoja sen juurelta. Betty laski kätensä vaistomaisesti sydänalaansa ja tunsi kyynelten tulvahtavan silmiinsä. Hän muisti Ruthin äidin, joka oli kovan elämän näännyttämä, mutta joka oli jaksanut pitää huolta tyttärestään ja rakastaa tätä. Varmasti Mary Weilson oli toivonut toisenlaista elämää tullessaan nuorena vaimona Claymuiriin.

-Oliko sinun isoisäsi juoppo? hän yhtäkkiä huomasi kysyvänsä Duncanilta.

-Mitä?

-Sinä sanoit eilen rouva MacVurichille niin.

-Jaa, taisin sanoa. Ehkä minä vähän liioittelin. Ei hän lasiin sylkenyt, mutta kyllä hän työnsä hoiti.

Betty hymyili.

Ruth suoristautui, katsoi vielä kerran kiinteästi hautaa ja sille laskemaansa kukkakimppua, niiasi kuten vierailulta lähdettäessä niiataan ja kääntyi. Hän käveli pää painuksissa Bettyn ja Duncanin luo, ja hänen kasvonsa olivat kyynelten raidoittamat.

-Tiedäthän sinä, että äitisi seuraa sinua, minne ikinä menetkin, Betty kuiskasi ja sulki tytön syliinsä.

-Rouva MacVurich sanoi, että on pakanallista ajatella niin!

-Typeryyksiä, ei tietenkään ole, Betty sanoi. Mielessään hän ravisteli rouva MacVurichia, joka oli yrittänyt nyhtää lapsen elämästä pienimmänkin lohdun. -Elämä ei lopu kuolemaan, kuolema on vain matka, jonka jälkeen taas kohtaamme toisemme. Tiedäthän sinä sen.

-N-niin te opetitte koulussa, Ruth mumisi.

-Ja uskallapa väittää, että valehtelin. Betty hymyili.

-Mennäänkö? Duncan kysyi ja nousi aidalta. –Rouva MacConachie lupasi sijata sinulle Caitlinin huoneeseen, Ruth, ja Caitlinilla on aamulla aikainen ylösnousu. Ei ole kohteliasta valvottaa häntä.

He lähtivät kirkkomaalta ja kävelivät hiljentyneen kylän läpi kohti Omenamäkeä. Betty oli väsynyt sekä henkisesti että ruumiillisesti päivän monista tapahtumista ja kulki syvissä ajatuksissa.

Äkkiä hän tunsi, miten joku tarttui hänen käteensä. Se oli Ruth, jonka pitkät hoikat sormet olivat puristuneet Bettyn kämmenen ympäri. Hän katsoi tyttöön ja hymyili — ja samassa hän tajusi, että Ruth oli tarttunut toisella kädellään Duncania kädestä. Sillä hetkellä Betty tunsi, että oli tehnyt oikein, kaikista epäilyksistään huolimatta.

Kaisa pohtii VII

2009-03-22T17:01:00.002+02:00

Oikeastaan tämä ei ole mitään pohdintaa, vaan ainoastaan tiedotus. Pöytäkoneeni on suuttunut minuun syystä tai toisesta (no, myönnän, en aina puhu siitä kovin kauniisti) ja kieltäytyy käynnistymästä. Se temppuili jo perjantaina, jolloin henk. koht. mikrotukihenkilöni asensi käyttöjärjestelmän uudelleen. Kun erehdyin sammuttamaan koneen lähtiessämme yökylään, en saa sitä enää uudestaan käyntiin.

Mitään ei (toivon mukaan...) ole kadonnut, mutta voi mennä hetki, ennen kuin jo kirjoittamani Bettyn luvut saadaan koneesta ulos. Joudutte siis ehkä odottamaan tarinan jatkoa vähän pidempään kuin olin suunnitellut. Pahoitteluni!

35. Ruth

2009-03-21T11:12:00.003+02:00

Aamiaispöydässä Duncan oli seurallinen ja puhui paljon. Hän kyseli MacConachieilta Ruthista, tämän sukulaisista ja taustasta.

-Minä luulen, että Mary Weilsonin sisar asuu jossakin Alamaassa, rouva MacConachie sanoi. –Jim Weilson oli vähän aikaa työssä St. Andrewsissa ja toi Maryn sieltä mukanaan. Muistan vielä, miten he asettuivat siihen pikku mökkiinsä — Jim oli varmaankin luvannut, että rakentaisi pian heille oikean talon. No, siinä mökissä Mary eli ja kuoli.

-Entä hänen sisarensa? Duncan kysyi.

-Kuten sanottu, minä jotenkin luulen että hänellä on sisar, rouva MacConachie sanoi epäröiden. –Mutta he eivät käsittääkseni olleet tekemisissä. En tiedä, oliko syynä Maryn avioliitto vai Jim Weilsonin heikkous… Mutta epäilen, että Maryn oli ikävä kotiinsa. Siksi kai hän antoi lapselle nimen Ruth, joutuihan Raamatun Ruutkin lähtemään kotimaastaan…

-Jim Weilson ei siis edes ehdottanut, että Ruth lähtisi tätinsä luo odottamaan laivalippua?

-Minä epäilen, tietääkö Ruth edes, että hänellä on tätiä.

Duncan sekoitti teetään. Sitten hän katsoi Bettyyn. Tämä pyöritteli paistettua munaa ympäri lautastaan eikä saanut sitä syödyksi. Häntä pelotti vieläkin.

-Sapp… Betty ja minä puhuimme asiasta, Duncan sanoi. –Olemme ajatelleet, että… että jos Ruth tahtoo, hän voisi lähteä meidän mukaamme.

-Voi — voi, se olisi enemmän kuin uskalsin toivoa! rouva MacConachie huudahti. –Mutta riittääkö teille varmasti keskenkasvuinen tyttö?

-Ei, ei palvelustytöksi, Betty sanoi. –Perheenjäseneksi.

MacConachiet katsoivat ensin toisiinsa ja sitten taas vieraisiinsa.

-Perheenjäseneksi? toisti rouva MacConachie.

-Ehkä se on väärin sanottu, Betty sanoi. –Ruthilla on isä, eikä hän tarvitse kasvattivanhempia. Mutta haluaisimme tarjota hänelle kodin ja mahdollisuuden koulunkäyntiin sinä aikana kun hän odottaa laivalippua isältään. Tietenkin hänen pitäisi osallistua kotitöihin, mutta ei enempää kuin kenen tahansa koulutytön. Meillä on kyllä kotiapulainen.

Syvä hiljaisuus valtasi keittiön. Sitten rouva MacConachie rykäisi.

-Anteeksi nyt, hän sanoi. –Minä en pidä tapanani puuttua toisten ihmisten asioihin… Mutta aiotteko te ottaa tytön vastuullenne ilman mitään korvausta?

-Eikö hyvän omantunnon pitäisi olla kristitylle tarpeeksi suuri korvaus, Duncan sanoi. –Betty sanoo, että Ruth on lahjakas tyttö, ja eilisen jälkeen minäkin olen sitä mieltä, ettei MacVurichien talo ole hänelle oikea paikka.

-Niin, no, sanoi herra MacConachie. Hänen äänensä oli äkkiä helpottunut, kuin hän olisi keksinyt ratkaisun vaikeaan pulmaan. –Olen minä kuullut, että Amerikoissa ansaitaan mukavasti…

-Antaa hänen olla siinä uskossa, Duncan sanoi Bettylle, kun he vähän myöhemmin hakivat päällysvaatteitaan ullakkohuoneesta. –Minä olen itse kauppias enkä käsitä, mitä olen tekemässä — niin että jos joku selittää tämän miljoonilla, jotka hankin New Yorkissa, olkoon hän edes tyytyväinen.

Betty hymyili vapisevin huulin.

Rouva MacConachie tahtoi välttämättä jälleen lähteä heidän mukaansa. Hän selvästikin nautti siitä, että joku näpäytti Jane MacVurichia. Toisaalta Betty oli tyytyväinen kun he saivat seuraa.

Aamiainen oli juuri syöty MacVurichien keittiössä heidän koputtaessaan etuovelle. Timmie tuli avaamaan, ja nähdessään Bettyn hän lehahti hehkuvan punaiseksi. Tavallaan Betty oli siitä kiitollinen. Poika osasi sentään vielä hävetä käytöstään.

-Huomenta, Martha, sanoi rouva MacVurich, joka kokosi lautasia pöydästä. –Huomenta, rouva Fleming — herra Fleming. Te olette varhain liikkeellä. Hänen ilmeestään näki, että vieraat olisivat kaikin mokomin saaneet jättää heidät rauhaan.

-Meillä on vähän asiaa, rouva MacConachie sanoi, nyökkäsi herra MacVurichille ja istahti pyytämättä pöydän ääreen.

-Mennään saliin… rouva MacVurich pyyhki käsiään esiliinaan.

-Ei, me emme viivy kauan, Betty sanoi. Hän oli päättänyt, että hänen oli puhuttava, koska hän oli ajanut Duncanin tähän tilanteeseen. –Missä Ruth on?

-Vettä hakemassa.

Samassa keittiön ovi avautui. Ruth astui sisään raahaten täysinäistä vesisankoa, joka painoi varmaan lähes saman verran kuin hän itse. Vieraat nähdessään hän välttyi hädin tuskin pudottamasta kantamustaan.

-Huomenta, Ruth, Betty sanoi. –Tule istumaan, meillä on asiaa.

MacVurichit katsoivat toisiinsa. He eivät selvästikään ymmärtäneet, miksi nämä ihmiset tulivat heidän taloonsa määräilemään heidän palvelustyttöään.

-Onko Ruth tehnyt jotakin? rouva MacVurich kysyi. Timmien ilme muuttui vahingoniloisen toiveikkaaksi äidin selän takana.

-Ei suinkaan, Duncan sanoi. Hänen äänensä oli rauhallinen ja varma. -Mitä te olette sopineet Ruthin ylläpidosta hänen isänsä kanssa, rouva MacVurich?

-Tyttö on meillä palveluksessa, rouva sanoi ja kuulosti vähän hermostuneelta. –Siihen asti, kunnes hänen isänsä lähettää Kanadasta laivalipun.

-Entäpä jos — entäpä jos Ruth muuttaisikin siksi ajaksi meille? Betty sanoi. Nyt se oli tehty, hän huokasi syvään itsekseen.

Keittiöön laskeutui syvä hiljaisuus. Ruthin silmät laajenivat niin, että ne näyttivät olevan putoamaisillaan päästä. Hänen poskensa muuttuivat yhtä punaisiksi kuin äsken Timmiellä. Mutta sanaakaan hän ei uskaltanut sanoa.

-Me asumme Fort Williamissa, meillä on oma talo ja tilaa Ruthille, Duncan sanoi. –Palvelijatarta emme tarvitse, meillä on kotiapulainen. Ruth voisi hiukan autella häntä ja samalla jatkaa koulunkäyntiään.

MacVurichit eivät sanoneet vieläkään mitään. Betty alkoi pelätä, että he joutuisivat syytteeseen kuolemantuottamuksesta, jos nämä saisivat sydänkohtauksen — ainakin herra MacVurich alkoi näyttää sinipunaiselta.

-Mutta tietenkin sinä valitset itse, Betty sanoi Ruthille. -Ymmärrän hyvin, jos haluat mieluummin jäädä tänne kotiseudullesi. Itsekseen hän ajatteli, että tuskin pystyisi mitään tämän parempaa ikinä MacVuricheista sanomaan — olivathan hekin osa Ruthin kotiseutua.

Herra MacVurich sai puhekykynsä takaisin ensimmäisenä.

-Kuulkaas nyt, hän sanoi tiukasti. –Mitä te oikein meinaatte, kun tulette tällä tavoin yhtäkkiä kyselemään tyttöä? Jim Weilson jätti hänet meidän huostaamme, emmekä me aio antaa häntä kenen tahansa kelkkaan!

-Herra ja rouva Flemingiä minä en sanoisi keneksi tahansa, rouva MacConachie pisti väliin oltuaan sankarillisesti vaiti monta minuuttia. –Rouva Fleming kohteli aikanaan Jim Weilsoniakin paremmin kuin monet muut kyläläiset yhteensä. Minä en mainitse mitään nimiä.

-Tiedän, että tämä tuli äkkiä, Duncan sanoi nopeasti, ennen kuin rouva MacConachie ehtisi tehdä lisää tuhoa. –Mutta jos Ruth tahtoo lähteä, niin uskon, että löytäisitte toisen aputytön hänen sijaansa.

-Jenny Bethunehan sanoi viime viikolla ompeluseurassa, että heidän Fionansa etsii palveluspaikkaa, hän voisi varmaankin aloittaa heti, rouva MacConachie pisti väliin.

-Heti? toisti rouva MacVurich, aivan kuin tuo sana olisi herättänyt hänet. –Tuletteko te tänne ja sanotte, että viette tytön heti mukananne?

-Emme me vie häntä, Betty sanoi lujasti. –Paitsi jos hän tahtoo lähteä. Mitä sinä sanot, Ruth?

Ruth räpytteli silmiään, aivan kuin olisi tähän asti seurannut keskustelua sivullisena ja vasta nyt tajunnut, että se koskikin häntä.

-Teidän mukaanne? hän kuiskasi. –Kouluun? Voi, tahdon, tahdon minä tull…

-Hetkinen! Herra MacVurich hyppäsi pystyyn ja löi nyrkkinsä pöytään. –Me olemme maksaneet Jim Weilsonille tytön puolen vuoden palkan, enkä todellakaan aio sallia…

-Mitä? sanoi Duncan terävästi. –Eikö Ruth saa itse palkkarahojaan?

Herra MacVurich nielaisi. Ruthkin oli hypähtänyt pystyyn ja kalvennut. Bettyn sydäntä kouraisi, hän muisti, miten tyttö oli kirjoittanut aikovansa olla ahkera ja säästää palkastaan, jotta voisi lähteä isänsä perään. Eikä kukaan ollut aikonutkaan maksaa hänelle mitään ainakaan puoleen vuoteen — olisiko sen jälkeenkään?

-Nyt minä alan ymmärtää, Duncan sanoi ja nousi hänkin. –Te olette ilmeisesti harjoittanut täällä valkoista orjakauppaa.

-Kuulkaahan…

-Kuulkaa itse. Ilmeisesti Ruth ei tiennyt, ettei kukaan aikonut antaa hänelle penniäkään rahoista, joita hän omalla työllään ansaitsi — onko näin?

Ruth nyökkäsi, ja hänen silmissään oli kyyneliä.

-Jim Weilson tarvitsi matkarahat!

-Ja varsin tyylikkäästi hän sen asian hoitikin. Duncan työnsi kätensä povitaskuun ja veti esiin lompakkonsa. –Paljonko te maksoitte?

Herra MacVurichin silmissä välähti hänen sanoessaan summan. Betty tajusi, ettei hän varmastikaan ollut antanut Ruthin isälle niin paljon — kukaan ei maksaisi kolmetoistavuotiaan tytön työpanoksesta sellaista määrää täydessä vuodessakaan.

Mutta Betty tajusi myös, että nyt Duncan oli vihainen. Betty ei ollut koskaan aiemmin nähnyt häntä todella vihaisena —kasvot olivat kuin kiveä, mutta silmissä paloi. Itsekseen Betty toivoi hartaasti, ettei Duncan koskaan katsoisi häneen tuolla tavoin.

Duncan avasi lompakkonsa. Hän veti esiin ensimmäisen setelin ja heitti sen pöydälle. Sitten toisen, kolmannen, neljännen. MacVurichien suut aukenivat sitä mukaan kuin rahapino pöydällä kasvoi.

Betty nieleskeli. Jo yksistään herra MacVurichin mainitsema summa olisi ollut suuri heidän yhtäkkiä maksettavakseen — mutta Duncan ei lopettanut edes siihen. Kuin kiusallaan hän heitti pöydälle vielä muutaman punnan ylimääräistä, ennen kuin läimäytti lompakkonsa kiinni ja työnsi sen takaisin taskuun.

-Riittääkö, vai muistatteko yhtäkkiä kenties maksaneennekin vielä vähän enemmän? Duncan kysyi ivallisesti.

-Mi… mu… me… änkytti herra MacVurich.

-Jos raha riittää, niin asia on selvä. Tyttö on vapaa. Ruth, jos haluat tulla meidän mukaamme, mene pakkaamaan. Tulet yöksi Omenamäelle, me lähdemme huomisaamuna kotiin.

Betty katsoi pelästyneenä rouva MacConachieen, mutta tämä näytti siltä kuin olisi halunnut taputtaa käsiään yhteen. Sen sijaan hän nyökkäsi hyväntahtoisesti Ruthille, joka juoksi keittiön läpi sen takana olevaan pieneen komeroon. Hän aikoi selvästikin pakata.

34. Kuutamossa

2009-03-19T18:29:00.003+02:00

Kuu paistoi sisään ullakkokamarin kattoikkunoista, kun Betty avasi silmänsä. Hän oli nukkunut levottomasti ja nähnyt ahdistavia unia, joten oli melkein helpotus herätä.

Hän käänsi päätään nähdäkseen, nukkuiko Duncan, mutta vuode oli tyhjä. Betty kohottautui vähän ja näki miehensä seisovan kattoikkunan luona ja katselevan ulos. Kuutamo värjäsi Duncanin punaisen tukan melkein valkoiseksi.

-Duncan?

-Herätinkö minä sinut, Sappho? Anteeksi. Duncan kääntyi ja hymyili vähän. –Yritä nukkua uudestaan.

-Miksi sinä valvot? Betty nousi istumaan.

-En ole vielä nukkunutkaan.

-Hyvänen aika, nyt tohtori MacDonald nuhtelee sinua.

-Nuhdelkoon sinua — kun toit minut tänne. Duncan istahti vuoteen laidalle ja silitti Bettyn tukkaa. –Olen tässä koettanut puhua itselleni järkeä. En minä osaa kasvattaa lasta.

-Paras alkaa opetella, Betty naurahti.

-Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. Ruth on jo iso tyttö, eikä hänen elämänsä ole ollut helppo.

-Jos se voisi vielä muuttua!

Duncan katsoi taas ikkunaan.

-Maailmassa on paljon kärsiviä ihmisiä — köyhiä, sairaita, nälkäisiä, kodittomia. Ruthin asiat ovat paremmin kuin useimmilla.

-Rakkauden puutteestakin voi sairastua, Betty sanoi.

-Hänellä on isä.

-Joka on jossakin Kanadassa!

-Ja työpaikka. Monet tuon ikäiset lapset ovat työssä.

-Niin ei saisi olla, heidän pitäisi käydä koulua!

-Mutta Sappho kulta… Duncan puisti päätään. –Miksi juuri meidän pitäisi huolehtia hänestä? Hän on tästä kylästä kotoisin. Olisiko edes oikein repiä häntä juuriltaan?

Betty ei sanonut mitään. Hän oli miettinyt samaa asiaa.

-Joskus poislähtö voi olla pelastus, hän lopulta kuiskasi.

Duncan yski vähän.

-Jos meillä olisi ylimääräistä rahaa, hän sanoi sitten ja kakoi kurkkuaan. –Mutta meillä on velka — ja pikkuinen syntyy muutaman kuukauden päästä. Onko oikein ottaa leipää lasten suusta ja heittää penikoille!

-Mutta syöväthän penikatkin pöydän alla lasten muruja, Betty sanoi. –Joka ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut.

-Unohdan aina, ettei opettajattaren kanssa pitäisi väitellä, Duncan hymähti. -Minusta on vähän epäoikeudenmukaista, että piiloudut tässä asiassa meidän Herramme selän taakse!

-Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, niin teille annetaan myös kaikki tämä, Betty jatkoi.

-Sappho kulta…

-Miten olen saanut armon sinun silmiesi edessä, niin että huolehdit minusta, vaikka olen vieras, Betty jatkoi.

-Tuota minä en tunnista.

-Ruutin kirjasta. Bettyn silmissä oli naurua. –Muista, että opetin viimeiset kaksi vuotta nimenomaan uskontoa!

Duncan voihkaisi.

-Mutta onko meidän oikein ottaa vastuullemme tyttöä, kun emme tiedä, kykenemmekö elättämään hänet!

-Älkää unohtako vieraanvaraisuutta, sillä sitä osoittamalla muutamat ovat tietämättään saaneet pitää enkeleitä vierainaan. Voihan olla, että herra Weilson lähettää Ruthille laivalipun jo jouluksi, ja hän tarvitsee vain muutaman kuukauden ajaksi inhimillisen asuinpaikan!

-Tai sitten herra Weilsonista ei kuulu enää mitään, ja meidän on huolehdittava tytöstä vuosikaudet.

–Älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte ja mitä joisitte. Ettekö te ole suurempiarvoiset kuin monta varpusta. Etkö sinä usko, että se on totta?

-Uskon tietysti, mutta…

-Älä sitten sano mutta. Jos tekee niin kuin Jumalan silmissä on oikein, Jumala kyllä katsoo että asiat järjestyvät.

Duncan hautasi hetkeksi kasvot käsiinsä.

-En ole koskaan aiemmin tuntenut halua lyödä naista, hän mumisi. –Ennen kuin tänään.

-Tarkoitatko minua vai rouva MacConachieta? Betty tunsi ilkikurin kuplivan sisällään.

-Tiedät kyllä. Se nainenhan on hirviö.

-Muistaakseni hänessä ei ole mitään vikaa, minä en vain satu pitämään hänestä…

-Sappho, jos minä joskus otan sinusta eron, sanon tuomarille syyksi liian hyvän muistisi! Duncan puuskahti ja nousi.

Kamarissa oli hetken aivan hiljaista. Duncan katseli taas ulos kuutamoon ja Betty risti hiljaa kätensä. Sitten Duncan kääntyi.

-Oikeassahan sinä olet, hän sanoi hiljaa. –Miten minä voisin kääntää selkäni tuolle lapselle ja nukkua mukavassa vuoteessani ja sunnuntaisin näyttäytyä kirkossa ja tuntea itseni ihmiseksi.

-Sinä siis suostut? Betty kuiskasi.

-Tietenkin minä suostun. Vaikkei siinä ole mitään järkeä, vaikka todennäköisesti ajaudumme konkurssiin ja oma lapsemme joutuu kerjuulle… mutta ainakin meillä on hyvä omatunto.

Betty tajusi, että suuria kyyneleitä valui hänen silmistään.

-Voi Duncan, kyllä minä tiesin — tiesin, etten ole voinut erehtyä sinun suhteesi!

-Mitä sinä sitten tiesit? Että olen narrattava hupsu? Duncan kysyi, ja näytti siltä kuin hänenkin silmänsä olisivat olleet kosteat.

-Ei — vaan että sinä olet sinä. Sellainen kuin pitääkin, Betty kuiskasi.

-Mutta sinä saat kertoa rouva Wallacelle, Duncan tokaisi.

Olisi voinut kuvitella, että saatuaan Duncanin suostumaan toiveeseensa Betty olisi nukahtanut helpottuneena ja onnellisena. Mutta uni ei tullut. Duncan nukkui jo, kuutamo painui alemmaksi, kohta olisi aamu, mutta Betty huokaili ja pyöri edestakaisin.

Oliko hän liian omavaltainen ja itserakas, halusiko Ruth lopulta lähteä mihinkään? Tämähän oli hänen kotikylänsä, tänne hänen äitinsä oli haudattu! Ruth ei koskaan ollut käynyt Claymuirin ulkopuolella, hän ei ollut matkustanut postivaunuissa, hän ei ollut edes nähnyt junaa. Miten hän viihtyisi Fort Williamissa, joka oli tähän kylään verrattuna kuin maailman toisella laidalla!

Ruth saisi käydä koulua — mutta entä sen jälkeen? Raottaisivatko he vain tälle ovea maailmaan, johon tyttö voisi päästä, mutta ei ehkä kuitenkaan pääsisi? Olisiko Ruth lopulta onnellisempi omassa pienessä piirissään?

Ja mitä heidän elämästään lopulta tulisi, pystyisivätkö he huolehtimaan Ruthista? Hän oli kuvitellut ehtivänsä paneutua kirjoitustyöhönsä tiiviisti vielä syksyn ajan, mutta entä sitten, kun Ruth olisi talossa? Mitä rouva Wallace sanoisi? Mitä äiti sanoisi, ja muu perhe? Mitä hän lopulta tiesi Ruthista, paitsi että oli opettanut tätä koulussa yhden vuoden? Hän ei ollut edes puhunut asiasta kenellekään muulle kuin Duncanille. Mitä tämän perhe sanoisi!

Samassa Duncanin lämmin käsi laskeutui Bettyn olkapäälle.

-Nukuhan nyt, varpunen, Duncan sanoi unisesti.

Betty huokasi syvään, ja äkkiä hän oli aivan rauhallinen. Duncan oli tehnyt päätöksensä, eikä Duncan tehnyt hätiköityjä ja typeriä päätöksiä. Ruth lähtisi heidän mukaansa jos vain tahtoi — ja heistä pidettäisiin huolta. Hän sulki silmänsä ja nukahti.

33. Jälleen Claymuirissa

2009-03-17T21:03:00.003+02:00

-Ajattele, minä en koskaan kuvitellut, että palaisin tänne, Betty sanoi puoliääneen postivaunujen pysähtyessä kaupan eteen.

-Ei siis mitään haikeita muistoja? Duncan kuiskasi vastaan ja päästi nuoren naisen kahden lapsensa kanssa ulos vaunuista, ennen kuin auttoi Bettyn alas jyrkkiä askelmia.

Betty naurahti ja katseli ympärilleen. Oliko siitä tosiaankin jo kaksi vuotta? Näytti siltä, kuin Claymuirissa ei mikään olisi muuttunut. Kaupan ovi oli auki ja hän näki myyjättären hämmästyneen ilmeen — hänet tunnistettiin täällä vielä.

Mutta heitä vastassa ei ollut Omenamäen iloinen renkipoika Tom, sillä tämä oli nykyään Catrionan vakaa aviomies ja viljeli omia peltotilkkujaan. Sen sijaan odottamassa oli vieras, juro poika, joka tuskin tervehti nostaessaan heidän laukkunsa vaunuihin.

Kylän läpi ajettaessa Betty esitteli Duncanille nähtävyydet: koulun, kirkon ja tien, joka vei Kanervarinteen kartanoon. Kaupan myyjätär ei ollut ainoa, joka näytti hämmentyneeltä, sillä moni vastaantulija kääntyi katsomaan heitä. Betty hymyili itsekseen ajtaellessaan, miten ihmiset arvailisivat hänen tulonsa syitä.

Sitten hän äkkiä tarttui renkiä olkapäästä.

-Pysähtykää!

Poika käänsi päätään kuin pohtien, kannattiko tällaisten omituisten vieraiden käskyjä totella, mutta pysäytti kuitenkin hevosen.

Kylän halki kulki kymmenpäinen määkivä lammaslauma, jota terhakka paimenkoira piti kasassa. Lauman perässä kulki harteikas nuori mies.

-Allan MacTaggart! Betty huudahti.

Nuorukainen tuli vaunujen kohdalle ja hänen auringonpaahtamat kasvonsa kirkastuivat.

-Neiti Stewart! hän huudahti. –Oletteko te tullut takaisin?

-Käymään vain, Betty sanoi. –Tässä on mieheni.

-A-haa, sanoi Allan, ja hänen ilmeestään näki, että amerikkalaisin postimerkin varustetuista kirjeistä oli aikanaan kohistu Claymuirissa.

-Mitä sinulle kuuluu? Betty kysyi. Hän tunsi äkkiä tavatonta ylpeyttä siitä, että oli juuri se opettaja, joka oli vihdoin ja viimein saanut kirjoittaa päästötodistuksen tälle kovapäiselle pojalle.

-Oikein hyvää, neiti — rouva. Isäukko heitti veivinsä talvella, mutta viljelen velipoikien kanssa tilaa, ja kyllä siitä leipä revitään.

Betty avasi suunsa korjatakseen Allanin puhetapaa, mutta muisti samassa, ettei enää ollut opettajatar.

-Olen pahoillani isäsi vuoksi, hän sen sijaan sanoi. –Mutta iloinen siitä, että kaikki on kuitenkin hyvin.

-Erinomaisesti, Allan tokaisi ja hymyili. Sitten hän mietti hetken, rohkaisi mielensä ja jatkoi: -Kuulkaa, neiti — rouva — minä menin tilaamaan sanomalehden. Ihan vain siksi kun te aina sanoitte että meidän pitäisi lukea paljon.

-Voi Allan, olen ylpeä sinusta, Betty sanoi täydestä sydämestään.

Kun he jatkoivat matkaa, Duncan naurahti.

-Välillä tunnen syyllisyyttä siitä, että kosin sinua, hän sanoi. –Sinut on näköjään luotu opettajattareksi!

-Höpsis, sanoi Betty, mutta hänen silmistään loisti ilo. Riemu siitä, että hän oli saanut Allan MacTaggartin tilaamaan sanomalehden, oli melkein yhtä suuri kuin jos tästä olisi tullut pääministeri.

Omenamäki oli yhtä luotaantyöntävä kuin ennenkin — ja silti se tuntui uhoavan jotakin omalaatuista lempeyttä. Tällä kertaa Bettyn ei tarvinnut pelästyä rouva MacConachien kommentteja, eikä hänen tarvinnut miettiä, tulisiko talonväen kanssa toimeen. Rouva kiiruhti heitä pihalle vastaan ja näytti olevan rehellisen iloinen tapaamisesta.

-Caitlin on laittanut teetä, hän sanoi ja taputteli Bettyä hartioihin. –Olette varmaankin kovin väsynyt… Lähdittekö tänne suoraan Invernessistä?

-Lähdimme, Betty sanoi, -emme malttaneet jäädä. Itse asiassa hän oli lopulta päätynyt siihen tulokseen, ettei tahtonut yöpyä Marian-tädin hoivissa, ja Duncan oli ollut samaa mieltä.

Duncan hymyili vähän rouva MacConachien hääräämiselle. Hänestä oli mukava tavata ihmisiä, jotka olivat olleet jossakin tekemisissä Sapphon kanssa, ja nähdä miten lumoutuneita nämä olivat.

Kaupan luona Betty oli kaivannut Tomia, mutta vielä enemmän hän huomasi kaipaavansa Catrionaa, kun he menivät sisään. Tämä oli suhtautunut aikanaan Bettyyn lähes vihamielisesti, kunnes heistä oli tullut ystävät. Ja vaikka uusi palvelijatar Caitlin oli iloinen ja sievä, hän ei ollut Catriona.

Rouva MacConachie ja Betty vaihtoivat kuulumisia teetä juotaessa, ja sen jälkeen rouva ilmoitti, että opettajan huone oli valmiina heitä varten.

-Tahdotte varmaankin levätä, rakas rouva Fleming, hän sanoi, -niin pitkä matka takana ja kaikkea…

Betty myönsi tahtovansa levätä, koska tiesi, että Duncan varmasti tahtoi. Rouva MacConachie ei tiennyt mitään tämän sairaudesta eikä hänen ollut tarpeenkaan tietää, joten mikä tahansa tekosyy pieneen lepohetkeen oli hyväksyttävä.

-Caitlin hakee teidät sitten päivälliselle, rouva MacConachie huusi heidän peräänsä, kun he nousivat Bettylle kovin tuttuja rappuja ullakkokamariin.

Päivällisellä olivat mukana myös herra MacConachie ja John, uusi renki. Ja sen aikana puhuttiin myös Ruthista.

-Minä en ole sanonut kenellekään, että te tulette, rouva MacConachie sanoi. –En Ruthillekaan, vaikka näin tyttöparan kaupalla tässä yksi päivä. Ajattelin, että niin on parasta, kun emme tiedä miten tässä käy.

-En oikein vieläkään ymmärrä, miten minut on narrattu tähän puuhaan mukaan, Duncan naurahti. –Enkä oikein ymmärrä sitäkään, mikä hätä tytöllä on.

-Sitä on vaikea selittää ihmiselle, joka ei tunne rouva MacVurichia, herra MacConachie sanoi, ja kerrankin rouva ei keskeyttänyt häntä. –Ruthilla on kaikki hyvin — ja kuitenkin…

-Me voisimme tehdä iltakävelyn kylään, rouva ehdotti. –Olisi kaikkein parasta, jos tapaisimme Ruthin sattumalta.

Päivällisen jälkeen Betty, Duncan ja rouva MacConachie varustautuivatkin kävelylle. Ilta oli viileä mutta poutainen, vuoret kohosivat terävinä varjoina taivasta vasten. Betty kuunteli hiekan narsketta kenkiensä alla ja muisteli sitä vuotta, jolloin oli kulkenut Omenamäeltä kylään joka aamu. Se oli ollut kova koulu — eikä vain hänen oppilailleen.

Kylä oli hiljentynyt, ihmiset olivat vetäytyneet sisätiloihin. Muutamia lapsia leikki tiellä, he olivat niin pieniä, ettei Betty tuntenut heitä.

MacVurichien talosta näki, että sen asukkaat halusivat osoittaa ei niinkään vaivihkaista ylemmyyttä muita kohtaan. Ikkunoissa oli pitsiverhot ja ovessa suuri kolkutin. Betty saattoi kuvitella, että rouva MacVurich piti kimpullista vahakukkia olohuoneessaan ja tomutti huolella joka viikko vierashuoneen, jossa kukaan ei koskaan majoittunut.

Talon toisessa päässä keittiön portailla istui tyttö pesuvati sylissään. Hän silpoi herneitä ja oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut tielle pysähtyneitä.

Tyttö oli tummaverinen ja laiha, hänen kapeat kireät palmikkonsa valuivat pitkälle selkään ja hartiat liian monta kertaa pestyn puvun ja esiliinan alla olivat kumarassa. Kauniit, hoikat sormet avasivat herneenpalkoja nopeaan tahtiin, mutta hameenhelman alta pilkistävät jalat olivat sierettyneet.

Betty avasi suunsa huutaakseen tytölle, kun rouva MacConachie pidätti häntä.

He näkivät, miten talon nurkan takaa hiipi poika. Se oli Timmie MacVurich, Betty tajusi. Timmie hiipi tytön taakse tämän huomaamatta, laittoi kätensä suun eteen torveksi ja karjaisi yhtäkkiä:

-Herätys!

Tyttö kiljaisi pelästyksestä, hernevati hänen sylistään lensi nurinniskoin maahan ja jo siivottuja herneitä täynnä oleva kulho hänen jalkojensa juuressa kaatui.

-Timmie, senkin roisto! hän huusi.

Timmie säntäsi nauraen pakoon. Hän oli selvästikin suunnitellut temppunsa ajoituksen, sillä juuri ennen kuin tyttö sai häntä kiinni, talon ulko-ovi avautui.

-Mitä ihmettä täällä taas mekastetaan! Timmie, älä juokse noin. Ruth, mikset ole tekemässä työtäsi? Rouva MacVurichin ääni olisi tuottanut kunniaa monelle ammattisotilaalle.

-Timmie pelästytti minut… Herneet… Ruth änkytti.

-Mitä herneille tapahtui? Rouva MacVurich tarttui tyttöä hihasta ja riepotti tämän takaisin keittiönportaille. –Mitä sinä tarkoitat heittelemällä herneitä pitkin pihaa? Poimi ne ylös, joka ainoa!

-Niin mutta Timmie…

-Älä sinä syytä Timmietä omasta kömpelyydestäsi! Häpeäisit, sinun pitäisi olla kiitollinen että saat armosta asua täällä, mutta sen sijaan järjestät vain harmia, mokoma…

-Hyvää iltaa, rouva MacVurich!

Betty ei ollut saanut enää olluksi hiljaa. Hänen leukaperänsä olivat niin kireät, että kipu tuntui selässä asti, ja hän tunsi silmiensä lyövän salamoita.

Hetkeksi aidan molemmin puolin laskeutui täysi hiljaisuus. Sitten tyttö riuhtaisi itsensä irti rouva MacVurichin otteesta ja juoksi nurmikon yli huutaen:

-Rouva Fleming!

Betty kietoi kätensä Ruthin ympäri hämmentyneenä siitä, että tämä oli heti tunnistanut hänet, ja pelästyneenä siitä, että tyttö oli pukunsa alla luisevan laiha.

-Kas niin, kas niin, hän kuiskasi Ruthin korvaan.

-No mutta hyvänen aika. Rouva MacVurich tuli aidan luo. –Iltaa, neiti Stewart!

-Rouva Fleming, korjasi rouva MacConachie ääni täynnä huonosti peitettyä vahingoniloa. –Iltaa, Jane. Sinulla näkyy olevan vielä saavuttamattomia tavoitteita lastenkasvatuksessa.

-Mitä sinä tarkoitat, Martha? rouva MacVurich kysyi tylysti ja kääntyi kättelemään Bettyä ja Duncania, joka esitteli itsensä.

-Noo, sanoi rouva MacConachie, -jos Timmie olisi minun poikani…

-Timothy ei ole tehnyt mitään pahaa, rouva MacVurich tiuskaisi.

-Niin teillä oli ennenkin tapana sanoa, Bettyltä lipsahti. Duncan oli vakavasti kehottanut häntä varomaan puheitaan, ettei Ruthille tulisi mitään harmia, jos tämä jäisikin Claymuiriin, mutta hän ei saanut olluksi.

-Te olitte aina Timmietä vastaan, kun olitte täällä opettajattarena, rouva MacVurich sanoi arvokkaasti, kuin olisi tuonut julki oikeudenmukaista tuomiota. –Mutta kiittämättömyys onkin maailman palkka. Ruth, mene siivoamaan jälkesi, kuten käskin.

Ruth vaihtoi painoa jalalta toisella, katsoi Bettyyn ja sitten taas rouva MacVurichiin. Hän oli selvästikin pyörällä päästään.

-Mene nyt ja tee kuten sanotaan, Betty sanoi lempeästi.

-Niin mutta…

-Tottele, tyttö! rouva MacVurich sanoi äänellä, joka sai Ruthin juoksemaan takaisin keittiön portaille. –Tällaista minä saan sietää päivästä toiseen, kun hyvän hyvyyttäni otin tytön meille. Mutta mitä muuta voisi ajatellakaan, kun isä on juoppo ja äiti osasi vain pestä pyykkiä…

-Rouva Weilson on kuollut, Betty sanoi.

-Naisparka, se oli hänelle parasta. Rouva MacVurich huokasi tekopyhästi. Sitten hän näytti virkistyvän. –Herra Fleming? Tekö olette se amerikkalainen? Äänensävystä päätellen hän odotti, että Duncan niistäisi nenänsä dollarin setelillä.

-Valitettavasti suonissani virtaa puhdas skottiveri, Duncan sanoi rauhallisesti. –Ja jonkin verran viskiä. Isoisäni oli aikamoinen juoppo.

Rouva MacConachien suunnalta kuului epämääräinen pärskähdys, eikä Bettykään ehtinyt hillitä itseään, vaan purskahti nauruun.

-Vai niin, rouva MacVurich sanoi. Hän ei selvästikään tiennyt, mitä tehdä. Rouva Fleming oli ollut kylässä opettajattarena ja hänet olisi kuulunut kutsua sisään, varsinkin kun mukana oli vielä aviomies — mutta rouva MacVurich ei ollut aivan varma siitä, mille äsken oli naurettu, ja miten hänen nyt piti toimia.

Ruth tuli lähes äänettömin askelin lähemmäksi. Hänellä oli toisessa kädessään kulho, johon hän oli kaapinut maasta kaikki herneet jotka oli löytänyt, ja toisessa silpomattomia palkoja sisältävä vati. Hänen silmänsä katsoivat Bettyyn niin toiveikkaina ja luottavaisina, että tämä lakkasi nauramasta ja puri huultaan.

-Mene keittiöön lopettamaan työsi, Ruth, rouva MacVurich tiuskaisi. Hän tahtoi purkaa kiukkuaan johonkin ja tajusi, että saattoi tehdä sen ainoastaan Ruthiin. –Ja sano Timmielle, että menee isäänsä vastaan, kun tämä tulee kotiin.

Bettyn sydäntä kylmäsi, kun hän näki Ruthin anovan katseen. Kunpa hän olisi voinut työntää rouva MacVurichin sivuun, tarttua Ruthia kädestä ja sanoa, että tämä lähtisi heidän mukaansa! Kunpa hän voisi jotenkin lohduttaa tuota lasta, jonka silmissä asui niin pohjaton suru!

Mutta hän ei voinut muuta kuin hymyillä Ruthille ja sanoa:

-Menehän nyt. Me tapaamme kyllä vielä.

-Viivyttekö kauankin? rouva MacVurich kysyi epäluuloisesti.

-Voimme viipyäkin. Tämä on viehättävää seutua, Duncan sanoi. Sanat ja ääni olivat täysin viattomat, mutta rouva MacVurich tuhahti ja perääntyi vähän.

-Kutsuisin teidät sisään, mutta mieheni on palaamassa naapurikylästä ja minun on lämmitettävä hänelle ruokaa, hän sanoi. –Oli mukava tavata taas, rouva Fleming. Oli hauska tutustua, herra Fleming. Näkemiin, Martha.

32. Matkalla

2009-03-16T17:54:00.002+02:00

Elokuun 11. päivänä

”On taas syntymäpäiväni. En ymmärrä, että vuosi on kulunut edellisestä! Silloinhan me palasimme Duncanin kanssa Morarista Glen Longiin ja saimme kodin ja koko kylän sekaisin. Onko siitä vasta vuosi?

Koska Duncan ei tahtonut juhlia omana syntymäpäivänään, en tahtonut minäkään tahtonut omanani. Silti olen saanut vastaanottaa kasapäin kortteja ja pieniä lahjoja — ja Duncanilta ihastuttavan helmikamman, ’jotta olisit häissä entistäkin suloisempi’. Olin melkein vihainen hänelle. Kehtaa saarnata junalippujen hinnoista, ja ostaa minulle tuollaisia lahjoja!

Tämä päivä on iloisista puolistaan huolimatta ollut kohtuullisen masentava. Ensinnäkin huomasin yhtäkkiä, etten ole sovittanut sinistä sifonkipukuani, jonka aion laittaa ylleni häihin. Olen jotenkin kuvitellut, että kyllä se sopii, kun kerran muutkin vaatteeni vielä jotenkuten sopivat.

Olin väärässä. Sifonkipuvun vartalonmyötäinen leikkaus ei tunne armoa. Miksi olen antanut tehdä sellaisen leikkauksen?

-Valitan, sanoi rouva Wallace, joka auttoi minua sovituspuuhissa. –Kaksi tuumaa jää auki. Eikö teillä ole muuta sopivaa?

-Valkoinen musliinipukuni, sanoin itku kurkussa, -se on väljempi, mutta enhän minä voi pukeutua häissä valkoiseen, kun en ole morsian!

-Entä onko teillä sievää, juhlavaa jakkua?

Pengoin hurjasti vaatekaappiani. Se on täynnä vaatteita, mutta epäilen, että pian tulee aika jolloin en voi käyttää yhtäkään niistä. Minun on pakko nipistää kirjoituspalkkioistani osa ompelijalla käyntiin.

Nyt ei kuitenkaan ole aikaa ompelijalle. Onneksi löysinkin kaapista väljän pitsipuseron, jossa on somat, leveät hihat.

-Tämä käy, sanoi rouva Wallace. –Minä teen puvun selkämykseen kuminauhalenkit, niin että saatte napit kiinni. Kun puette tämän siihen päälle, kukaan ei huomaa, että puku ei mahdu ylle kunnolla.

Rouva Wallace on kultainen. Mutta silti olen pahoillani siitä, että joudun menemään rakkaan Chrissyni häihin kuminauhalenkkeihin pukeutuneena. Minkä lisäksi tohtori MacDonald on kieltänyt minua tanssimasta. Alan ymmärtää, mitä Mally tarkoittaa puhuessaan naisten orjuuttamisesta.

Pukuepisodin jälkeen yritin keskittyä kirjoittamiseen. Vihaan tuota jatkokertomusta, joka kiemurtelee kuin käärme. Minulla ei ole edelleenkään minkäänlaista käsitystä siitä, miten se päättyy, ja tämä tosiseikka saa niskavillani nousemaan pystyyn. Sopimus koskee kymmentä jaksoa, olen kirjoittanut kuusi. Loppuratkaisuun johtavilla tapahtumilla alkaa olla kiire.

Juuri kun olin päässyt jonkinlaiseen kirjoitusvireeseen, piti mennä alas lounaalle. (Tuo oli kyllä rumasti sanottu. Tiedän, että rouva Wallace on painonsa arvoinen kullassa, ja tiedän, että olen aivan sanoinkuvaamattoman hemmoteltu pikkurouva, kun saan nauttia hänen palveluksistaan.)

Sitten äiti tuli käymään. On toki kauhean mukavaa, että hän halusi tulla käymään syntymäpäivänäni, ja sain lisää paketteja ja ison kakun, mutta silti hermostuin. Vierailu vei monta tuntia kirjoitusaikaani, minkä lisäksi äiti ja rouva Wallace kävivät jonkinlaista tahtojen taistelua keittiöni hallinnasta. Äiti ilmeisesti epäilee, että rouva Wallacen apu on minulle tärkeämpää kuin hänen.

Kaiken lisäksi Duncan ei vaikuttanut äsken ollenkaan innostuneelta, kun sanoin soittavani rouva MacConachielle ja kysyväni, sopiiko meidän tulla ensi viikon alussa käymään. Ymmärrän, ettei hän ole innostunut. Tiedän, että tämä on aivan hullua. Mutta en saa rauhaa, ellen edes näe, mitä Ruthille nyt kuuluu.”

Elokuun 13. päivänä

”Rob tuli tänään opettelemaan kaupan pitämistä, ja Anna ja pikku Roz tulivat hänen mukanaan. Alan luopua toivosta sen suhteen, että koskaan saisin jatkokertomustani loppuun. Miten ihmeessä minä ehdin Edinburghissa asuessamme kirjoittaa, vaikka kävin päivällä työssä ja iltaisin hoidin talouden?

Mutta sitä en suinkaan valita, että Anna toi mukanaan vaatteita.

-Pyydän nämä takaisin sitten, jos taas joskus tarvitsen, hän sanoi hymyillen. –Toisen puolen vein eilen Annielle.

En voi väittää, että tulisin tuntemaan oloni mitenkään viehättäväksi noissa leveävyötäröisissä hameissa ja poimutetuissa puseroissa. Mutta ei kai se ole tarkoituskaan.

Unohtaakseni turhamaisuuteni syvennyin Annan kanssa keskustelemaan tarpeellisista lastenpukimista. Vauvan saan sentään pukea sievästi! Duncan tosin sanoo, että jos se on poika, sitä ei saa kietoa pitseihin ja muihin krumeluureihin. Onneksi hänellä ei tule olemaan siinä asiassa paljonkaan sananvaltaa. Päätin, että kunhan saan sen onnettoman jatkokertomuksen valmiiksi, lähden ostoksille ja kulutan ainakin parin jakson verran rahaa nuttuihin ja myssyihin.

En kuitenkaan halua edes päiväkirjani kuvittelevan, että istuisin täällä vain suremassa pian menetettyä vyötäröäni ja pukujani. Olen onnellinen, peloissani mutta onnellinen.

Kun istun työhuoneessani eikä tarina etene, olen ottanut tavakseni rupatella pienokaiselle. Välillä havahdun siihen, että kun kamiinan savutorven kautta äänet kuuluvat kaupasta ylös, niin todennäköisesti minun puheeni kuuluu alas. Mutta luotan siihen, ettei Duncan naura minulle. Minusta on vain mukava ajatella, että lapsi tunnistaa ääneni — ja syntyessään tuntee minut valmiiksi, vaikka tietysti tajuan, ettei niin ole. Minä en tunne häntä vielä kuukausiin. Se jännittää minua.”

Edinburghissa, Charlotte Squarella elokuun 14. päivänä

”Palasimme juuri häistä — väsyimme molemmat niin, että lähdimme ensimmäisinä pois. Toivon, ettei Chrissy pilaa hääiltaansa sitä murehtimalla, ja olen pahoillani Duncanin puolesta. Isoäiti sen sijaan vaikuttaa tyytyväiseltä, kun syömmekin illallista täällä.

Vihkiminen tapahtui hotellissa, josta oli varattu juhlatila hääseurueelle. Chrissy oli epäröinyt kauan kirkkovihkimisen ja hotellivihkimisen välillä. Itsekseni olen iloinen siitä, että kaikki tapahtui saman katon alla. En luota rouva Wallacen kumilenkkeihin niin lujasti, että olisin tohtinut liikkua sifonkipuvussani kovin laajalti.

Juhla oli liikuttava, morsian oli kaunis, sulhanen komea. Oli ihanaa tavata kaikki ystävät muutaman viikon eron jälkeen — paitsi Rosie, joka on kiertueellaan — ja on oikeastaan ihanaa, ettei Elsie-tädillä ja John-sedällä ole meille tilaa, ja saimme hyvän syyn tulla Isoäidin luo yöksi. Monta hyvää asiaa siis tapahtui.

Mutta äsken paluumatkalla ajurissa Duncan huokasi ja sanoi, ettei hänestä taida enää tulla kaupunkilaispoikaa. Minä sanoin nyt tietäväni, ettei minusta olisi koskaan tullutkaan kaupunkilaistyttöä.

Rakastan Edinburghia, joka on täynnä muistoja ja tuttavia. Vielä pari kuukautta sitten kuvittelin, että asun täällä ehkä lopun elämääni. Mutta nyt tajuan, ettei siitä olisi tullut mitään. Liikaa ihmisiä, liikaa meteliä, liikaa tapahtumia, liikaa likaa. Holyroodin puisto ei ikinä voisi korvata Koivurannan vehreää takapihaa, eikä Jennersin uusin valikoima hauskaa ostosretkeä Fort Williamin pikku putiikkeihin, joissa minut tunnetaan jo nimeltä. Rakkaat ihmiset voisin tästä paikasta toki ottaa mukaani, mutta muuta en kaipaa.

Tästä kaikesta huolimatta olemme päättäneet viipyä Edinburghissa kaksi yötä, jotta ehdimme tavata niitä rakkaita ihmisiä. Maanantaina jatkamme matkaa Invernessiin. Emme ole vielä varmoja siitä, yövymmekö Marian-tädin ja Jim-enon luona — jos olisimme molemmat aivan kunnossa, en edes harkitsisi sitä vaihtoehtoa. Mutta toisaalta silloin ehtisimme tavata myös herra ja rouva Fordin.

Joka tapauksessa alkuviikosta jatkamme Invernessistä Claymuiriin. Minua pelottaa ajatella, mikä meitä siellä odottaa.”

Elokuun 15. päivänä

”Välillä pelkään Isoäidin tarkkasilmäisyyttä. Olimme suunnitelleet, että menemme tänään päivälliselle Flemingeille ja ehkä illalla Jessien luo, mutta Isoäiti alkoi ehdottaa, että sen sijaan kutsuisi väkeä tänne. Hillitsin vaivoin haluni lennähtää hänen kaulaansa. Tällä hetkellä kaikkein mieluiten pysyttelen paikallani — joskin varon vihjaamasta heikkoudestani Duncanille, ettei tämä vain alkaisi perua pohjoisen matkaa.

Niinpä tämä vanha talo oli tänään täynnä väkeä, ja meillä oli niin mahdottoman mukavaa, että unohdin väsymykseni. Niin monta iloista uutista!

Jessie ja Ted ovat menneet kihloihin — tätä olen tosin osannut jo vähän odotella. Ja Nanny kertoi, että neiti Jameson on luvannut ottaa hänet opettajansijaiseksi ensi talveksi, vaikka hänellä ei ole pätevyyttä — hän on kuulemma kaivanut vanhat koulukirjansa esiin ja pänttää koko kesän. ’Sopivaa puuhaa vanhallepiialle’, hän tokaisi. Madeleine kohteli Jerryä yhtä reippaasti kuin ennenkin, enkä oikein tiedä, mitä minun pitäisi siitä ajatella. Mutta ainakin he yhä ovat yhdessä, ja se on tärkeintä.

Elsie-täti kyseli minulta tarkasti Duncanin vointia, kun olimme hetken kahden. En tiedä, oliko hän pettynyt, kun ihmeparantumista ei ollut puolessatoista kuukaudessa tapahtunut. Yritin vakuuttaa, että elämänuskon palautuminen on vähintään yhtä tärkeää kuin raitis ilma.

Koska kukaan ei tiedä, milloin seuraavan kerran näemme kaikki toisemme, saimme kasapäin lahjoja vauvaa varten. Joudumme lähettämään ne postitse kotiin, laukkuihimme ei mahdu. Minun täytynee peruuttaa suunnitelmani ostosretkestä, ellen halua Rosen toteavan, että hänen toisellekin sisarenlapselleen on vaatteita ensimmäiseksi viideksi elinvuodeksi.

Mutta oikeastaan odotan huomista junamatkaa, vaikka se toivottoman pitkä onkin. Kaiken tämän hälinän ja ihmismassojen jälkeen on kauhean mukavaa saada olla Duncanin kanssa kahden — vaikka vain junassa.”

31. Betty toivoo syntymäpäivälahjaa

2009-03-14T18:16:00.002+02:00

-Duncan, herää! Mitä tuo on?

Betty istui vuoteessa suorana kuin kynttilä.

-Mitä nyt? Duncan nosti pörröistä päätään tyynystä. Sitten hän kääntyi katsomaan herätyskelloa. –Beatrice Stewart Fleming, kello on puoli kuusi!

-Alakerrassa on joku! Betty tarrautui Duncanin käsivarteen. Yleensä hän antoi tämän nukkua aamuisin niin pitkään kuin suinkin, koska tiesi levon olevan hyvästä, mutta nyt oli poikkeustilanne. –Minä kuulin kolinaa!

-Se kuului kadulta. Maitomies…

-Ei kuulunut, vaan alakerrasta! Siellä on joku, murhaaja tai ryöväri…

-Kukaan kunniallinen murhaaja tai ryöväri ei murtaudu ihmisten taloihin puoli kuusi aamulla, kun aurinko jo nousee, Duncan sanoi ja kömpi peiton alta. –Todennäköisesti ikkuna on jäänyt auki.

-Voi, ole varovainen! Ota jokin ase! Bettyn sydän hakkasi vieläkin, hän oli pelosta tolaltaan herättyään kesken uniensa.

-Tartutan siihen ryöväriin keuhkotaudin, Duncan sanoi haukotellen, heitti aamutakin ylleen ja katosi portaisiin.

Alakerrasta kuului puhetta, sitten Duncan palasi.

-Sinun ryövärisi tekee tulta lieteen, hän sanoi. –Kiitos vain, että sain esittäytyä uudelle kotiavullemme pyjamassa!

-Rouva Wallace?

-Hän juuri. Olitte kuulemma sopineet, että hän aloittaa heti.

-Niin mutta… Betty romahti takaisin makuulle. –Minä annoin kyllä hänelle avaimen, mutta luulin, että hän tulee joskus aamupäivällä…

-Aamiainen on kuulemma valmis tunnin kuluttua, Duncan sanoi ja veti peiton niskaansa.

Laskeutuessaan myöhemmin alakertaan, jossa tuoksui puurolta ja hyvältä, väkevältä teeltä, Betty oli enemmän kuin nolo. Mutta rouva Wallace hytkyi naurusta ja sanoi, että oli oikein piristävää tulla välillä luulluksi roistoksi.

-Epäilemättä ansaitsin sen, hän virnisti, eikä Betty koskaan päässyt selville siitä, epäilikö rouva Wallace hänen lähettäneen Duncanin alakertaan tahallaan. -Tietenkin minä aloitin heti aamusta. Ei tällä iällä tarvitse enää paljon unta… Olen vain pahoillani, että herätin teidät.

-No, ainakin se selvisi, ettemme tarvitse vahtikoiraa, Duncan nälväisi ja katsoi Bettyyn tavalla, joka herätti tässä lapsellisen mieliteon singota lusikallinen puuroa miehensä päälle. –Olette ilmeisesti sopineet yksityiskohdista Sapp… Bettyn kanssa?

-Olen luvannut käydä täällä ainakin talven yli, rouva Wallace sanoi, ikään kuin tähän olisi sisältynyt kaikki.

Sinä päivänä Bettyn kirjoitustyöstä ei tullut mitään. Ensinnäkin hän istui lounaaseen saakka keittiön pöydän ääressä ja rupatteli rouva Wallacen kanssa. Tämä tuntui tietävän kaikki asiat koko kaupungista ja kertoili tarinoita suorapuheiseen tyyliinsä. Hänen ei kuitenkaan voinut sanoa juoruavan tai puhuvan pahaa kenestäkään.

-Rouva Smith parka, rouva Wallace sanoi käydessään läpi keittiön kaappeja opiskelumielessä. –Hänellä ei ole helppoa.

-Ei kai niin ilkeäkielisellä…

-Kuulkaahan, rouva Fleming, täytyyhän hänen jotenkin purkaa pahaa oloaan, rouva Wallace sanoi moittivasti. –Konstaapeli Smith on kaikkea muuta kuin lempeä aviomies.

Betty häpesi vähän. Kai hän sitten tuomitsi liian kärkkäästi.

-Onneksi he sentään antavat Hamiltonin auttaa kaupassa, hän sanoi haluten vaihtaa puheenaihetta.

-Se tekee pojalle hyvää, oikein hyvää. Niin herttainen kuin tämä oli pikkuisena… Kävin pyykkäämässä Smitheillä silloin, kun Hamilton oli juuri syntynyt, rouva Wallace selitti.

Lounaaseen mennessä he olivat käyneet läpi lähes koko kaupungin ja lisäksi sekä Bettyn että rouva Wallacen suvun. Kun Duncan tuli syömään, hän puisti päätään nähdessään Bettyn täsmälleen samassa paikassa, johon oli tämän aamiaiselta lähtiessään jättänyt. Mutta vaikka rouva Wallacen suu oli käynyt koko ajan, niin olivat tehneet myös hänen kätensä, ja lounas oli herkullinen.

Heidän istuessaan vielä pöydässä puhelin soi. Vaikka itse puhelinkone oli varastossa kirjoituspöydällä, herra Ford oli laitattanut ylimääräisen kellon asunnon puolelle.

Duncan meni vastaamaan, mutta haki sitten Bettyn puhelimeen. Soittaja oli Cathy Stewart, jolla oli iloisia uutisia: Jamien ja Floran perhe oli sinä aamuna kasvanut pienellä pojalla.

-Oh, kunpa kaikki päivät olisivat näin iloisia, Betty sanoi illalla, kun rouva Wallace oli lähtenyt kotiin ja he istuivat verannan korituoleissa kuuntelemassa mustarastaan liverrystä. Rouva Wallacen ehdoton periaate oli, että hän kulki palveluspaikoissa kotoaan käsin, joten hän oli valmistanut illallisen lämmitettäväksi ja poistunut teeajan jälkeen tutustuttuaan sitä ennen antaumuksella puutarhaan.

-Olisimme hyvin pian konkurssissa, sillä en tiedä sinun kirjoittaneen tänään riviäkään, Duncan hymähti. Hän oli väsyneempi kuin tahtoi Bettylle näyttää.

-Siitä tulikin mieleeni, että haen huomenna Chrissyn ja Alanin häälahjan. Armstrongilla oli juuri sellaisia kermakkoja ja sokerikkoja, joista tiedän Chrissyn pitävän, Betty jatkoi hyväntuulista rupattelua. Vaikka hän yleensä huomasi liiankin herkästi Duncanin mielialan muutokset, tänään hän oli liiaksi rouva Wallacen hupaisan seuran lumoissa.

-Onko se kallis?

-Duncan, hän on sinun sisaresi! Betty rypisti kulmiaan. –Miten me muuten teemme Claymuirin matkan kanssa?

Duncan hätkähti.

-Claymuirin matkan?

-Älä nyt vain väitä, että olisit unohtanut! Lupasit lähteä kanssani Claymuiriin, jos hommaan rouva Wallacen meille.

-En tietenkään ole unohtanut, mutta en käsittänyt, että aiot matkustaa tänä iltana.

Betty nauroi tavalla, joka toi Duncanin mieleen huolettomat päivät Edinburghissa.

-Tietenkin me menemme mahdollisimman pian! Kohta on syksy, ja Ruthin pitää päästä kouluun…

-Sappho, Duncan sanoi tiukasti. –Olen luvannut tulla käymään Claymuirissa. En mitään muuta. En ole luvannut adoptoida ketään.

-Kyllä minä tiedän, Betty sanoi kärsimättömästi. –Enkä minä aio adoptoida…

-Ja viikon kuluttua matkustamme Edinburghiin häihin — junaliput eivät ole ilmaisia, ja lisäksi menetän muutaman päivän myynnin kun joudun sulkemaan kaupan. Emmekö voisi lykätä Claymuirin matkaa?

-Sinähän olet saidempi kuin skottivitsi, Betty puuskahti. Hän olisi tahtonut sinä iltana olla huoleton ja vähän lapsellinen eikä pitänyt siitä, että hänet pudotettiin maan pinnalle.

-Anteeksi nyt, että yritän pitää meidät leivässä. Duncan nousi mennäkseen sisälle, mutta Betty tarttui hänen käteensä.

-Anna sinä anteeksi, olen tyhmä, hän sanoi katuvana. –Olin vain suunnitellut…

Duncan huokasi.

-Sappho kulta…

-Duncan, meidän pitää käydä Claymuirissa nyt elokuussa! Syyskuun alussa koulun opettaja palaa sinne takaisin, eikä MacConachieilla ole enää tilaa majoittaa meitä.

-Mutta…

-Emmekö me voisi Edinburghista palatessamme matkustaa suoraan Invernessiin? Betty sanoi toiveikkaana. –Sieltä on postivaunuyhteys Claymuiriin. Se tekisi sinullekin hyvää!

-Päiväkausien junamatkako?

-Ei, vaan pieni loma! Meidän piti mennä Lontooseen tänä kesänä, muistatko miten huolissaan eräs oli häämatkastamme…

Duncan naurahti nujerrettuna.

-Kaikkea minäkin silloin murehdin, hän sanoi vähän haikeasti. –Mutta rakas ystävä, ei sinun erinomainen suunnitelmasi muuta sitä, että junaliput maksavat, enkä minä ole sisällyttänyt kahta pitkää junamatkaa tämän kuun talousarvioon.

Betty näytti ovelalta.

-Äiti kysyi päivällä puhelimessa, mitä tahdon syntymäpäivälahjaksi, hän sanoi.

-Et kai…

-Ei, en sanonut, mihin tahtoisin matkustaa. Sanoin vain, että tekisimme pienen matkan... Äiti lupasi, että he maksavat liput. Ja Rob on luvannut tulla hoitamaan kauppaa siksi aikaa, hän alkaa olla samanlainen kuin vanha opettaja Macmillan oli, ei kestä kesälomaa ilman jotakin puuhaa.

Duncan ei enää tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla vihainen siitä, että Betty järjesti heidän elämäänsä, vai huvittunut tämän touhukkuudesta.

-Hyvä on, hän sanoi. –Tehdään sitten häämatka Claymuiriin.

30. Rouva Wallace

2009-03-13T17:03:00.002+02:00

Maanantaina aamiaisen jälkeen Betty puki ylleen sievän sinisen kävelypukunsa ja otti parhaan hattunsa. Hän oli iloinen siitä, että saattoi vielä käyttää entisiä vaatteitaan, ja että oli ulkopuolisten silmissä korkeintaan hiukan pyöristynyt. Tulisi varmaan pian sekin aika, jolloin hän Sarahin tavoin ei haluaisi liikkua kotoa mihinkään.

Pukeuduttuaan huolellisesti ja tarkistettuaan, ettei yksikään vallaton kihara irronnut kampauksesta, Betty laskeutui alakertaan ja meni myymälän kautta ulos vetäen samalla hansikkaita käsiinsä. Päivä oli lämmin, mutta tänään ei mikään pieni yksityiskohta saanut viedä asioita vikaan.

-Minä menen nyt, hän sanoi Duncanille. -Jos viivyn, se on kai hyvä merkki.

-Onnea matkaan, Duncan sanoi ja suuteli Bettyä. Hamilton Smith, joka oli juuri asettelemassa sanomalehtiä hyllyyn, kääntyi nopeasti ympäri. Bettyn sydäntä vihlaisi. Näkiköhän tämä koskaan vanhempiensa suutelevan?

Reippaasti hän lähti kävelemään katua pitkin. Kaupungilla oli iloinen maanantaiaamun vilinä, kun ihmiset kiiruhtivat asioilleen lepopäivän jälkeen. Jo tutuksi tullut lihakauppias nosti Bettylle kättä hänen kääntyessään kulmasta, ja vähän ajan kuluttua hänen oli hetkeksi pysähdyttävä vaihtaakseen pari sanaa neiti MacGregorin kanssa, joka oli yksi koulun opettajattarista.

Betty olisi nauttinut näistä pienistä seikoista, jotka kertoivat ensimmäisten siteiden syntyneen heidän uuteen kotikaupunkiinsa, ellei häntä olisi pelottanut niin kovasti. Se oli aivan typerää, mutta hän ei voinut sille mitään. Tämän vierailun tuloksesta tuntui riippuvan niin moni asia.

Siinä se oli. Betty tarkisti kadunnimen paperilapusta, jolle pastorin rouva oli sen häntä varten kirjoittanut. Hän lähti kävelemään hitaasti pitkin kapeaa kujaa, jota reunustivat sievät ja siistit pikku pihat.

Numero kahdeksan oli pikkuinen talo, jonka ikkunalaudoilla kukkivissa kesäkukissa ei ollut ainoatakaan kuivaa lehteä, ja jonka kävelypolun laattojen lomasta ei yksikään heinänkorsi uskaltanut kurkistaa. Portaita lakaisi harmaatukkainen nainen yllään valtaisa ruudullinen esiliina.

Betty pysähtyi portille ja rykäisi.

-Rouva Wallace? hän sanoi kysyvästi ja huomasi kauhukseen, että hänen äänensä oli pieni ja kimeä kuin pelästyneellä lapsella.

Nainen lakkasi lakaisemasta ja katsoi portille. Hänellä oli tuimat mustat silmät.

-Niin? hän sanoi äänensävyllä, joka ei ollut erityisen kiinnostunut.

Äkkiä Betty toivoi, että hän olisikin ollut vielä pikkutyttö, joka olisi voinut järsiä palmikkonsa päätä tai rypistellä esiliinansa helmaa purkaakseen hermostumistaan.

-Minä olen Bet… Beatrice Fleming, hän jatkoi kuitenkin urhoollisesti. –Tulin… tulin kysymään teitä…

-Aa, sanoi rouva Wallace, kuin hän olisi yhtäkkiä tajunnut mistä oli kysymys. –Käykää sisään, rouva Fleming.

Betty avasi valkoiseksi maalatun portin salvan ja astui kävelypolkua pitkin portaille ja sisään ovesta, jota rouva Wallace piti auki.

-Istukaa, sanoi rouva Wallace ja viittasi postimerkin kokoiseen olohuoneeseen, joka oli äärimmäisen puhdas. Betty huomasi istuvansa epämukavasti tuolin reunalle kuten Jenniellä oli tapana tehdä, kun tämä jännitti.

-No niin, sanoi rouva Wallace. Hän asetti itse pitkäanturaiseen keinutuoliin ja risti kädet syliinsä. Hän ei selvästikään aikonut auttaa keskustelua alkuun.

Betty nieleskeli. Hän oli suunnitellut näppärän pikku puheen, mutta oli nyt unohtanut jokaisen sanan. Lopulta hän sai sanotuksi:

–Me tarvitsisimme kotiapua.

-Koska lapsi syntyy?

Betty häkeltyi niin että oli vähällä nikottaa.

-Ta-tammikuussa, hän änkytti ja oli vihainen itselleen. Hän ei ollut koskaan änkyttänyt, eikä hänen pitänyt aloittaa sitä nyt. Hyvänen aika, hänhän oli tässä tarjoamassa työtä rouva Wallacelle!

-Minusta ei ole lastenhoitajaksi. Olen saanut omani kunnialla kasvatettua enkä aio aloittaa enää alusta.

-Ei, ei toki, en minä sitä… Mutta taloustyöt…

-Bessie Ford pärjäsi aikanaan yksin.

-Niin varmaan, mutta…

-Totta, tehän muutittekin tänne Edinburghista, rouva Wallace sanoi, ikään kuin se olisi selittänyt Bettyn avuttomuuden.

-Olen kotoisin Glen Longista, Betty sanoi, ja hänen ääneensä alkoi tulla purevuutta. Miksi ihmeessä kaikki, jopa pastorin rouva, olivat suositelleet hänelle näin epämiellyttävää ihmistä! Oliko rouva Smith ollut sittenkin oikeassa tämän suhteen?

-Kuulin, että heittäydytte toisinaan vuodepotilaaksi.

-Ainoastaan silloin, kun huone kääntyy nurin. Bettyn huomasi, että hänen äänensä ei ollut enää kimeä. Se alkoi muuttua vaarallisen matalaksi.

-Muuttonnekaan aikana ette vaivautunut pahemmin itse järjestämään kotianne.

-Äitini ja sisareni halusivat auttaa — ja olin juuri heittäytynyt vuodepotilaaksi.

-Ja väliaikoina mieluummin vetäydytte yläkertaan laiskottelemaan kuin huolehditte taloudesta.

-Minä kirjoitan, Betty tiuskaisi. –Se on työtäni!

-Miehenne on kuulemma keuhkotautinen.

-Eikä ole! Eikä hänestä koskaan tulekaan, jos hän saa asua poissa Edinburghista, lääkäri sanoi niin! Bettyn silmät alkoivat salamoida ja hän nousi.

-Oh, niinhän te väitätte.

-Hyvä on, rouva Wallace, voitte jäädä kaikin mokomin tänne varjelemaan terveyttänne, minä kyselen muualta…

-Ei niin nopeasti! Rouva Wallace oli myös noussut ja tarttunut Bettyä hartioista, kun tämä oli juoksemassa ovelle. Äkkiä hänen pistävät mustat silmänsä olivat täynnä naurua. –Odottakaahan!

Betty vetäytyi hänen otteestaan ja tajusi huohottavansa kuin olisi juossut. Mikä tämä kauhea nainen oli, joka ei osannut kuin puhua ilkeitä! Kaiken muun hän olisi voinut niellä, mutta se, mitä tämä sanoi Duncanista…

-Antakaa anteeksi, rouva Fleming, minulla on tällainen paha tapa. Rouva Wallace näytti syylliseltä. –Katsokaas, täällä käy kaikenlaisia nuoria rouvia pyytämässä minua apulaisekseen… Olen ruvennut testaaamaan heitä.

-Testaamaan? Betty sanoi epäuskoisesti.

Rouva Wallace virnisti kuin koulupoika.

-Teidän naapurinne, rouva Smith, on minulla siinä hyvänä apuna, hän sanoi viattomasti. –Minun tarvitsee vain kuunnella, mitä hän puhuu ihmisistä, ja osaan tarpeen tullen esittää inhottavia kommentteja…

Bettyn huulet värähtivät. Tietenkin hän oli arvannut, että rouva Smith puhui hänestä ja Duncanista pahaa selän takana, kuten kaikista muistakin. Mutta silti tuntui kauhealta kuulla niitä asioita ääneen sanottuna. Väittikö rouva Smith ihmisille, että Duncan oli keuhkotautinen?

-Antakaa anteeksi, että loukkasin teitä, rouva Wallace sanoi vielä uudestaan, nyt vakavammin. –Mutta katsokaas, minä tiedän olevani paras talousapulainen tässä kaupungissa, ja jotenkin minun on tehtävä valinta siitä, kenen luona haluan käydä… Te tulitte sisään niin pelästyneenä ja arkana, että aloitte ärsyttää minua. En pidä naisista, jotka pyytävät anteeksi olemassaoloaan.

-Onko ihme että minä pelkäsin, Betty sanoi purevasti. –Teistäkin puhutaan yhtä ja toista, rouva Wallace!

Rouva Wallace nauroi ääneen ja löi käsiään yhteen.

-Te olette mainio, hän sanoi. –Ajattelin jo, että käytte silmilleni, kun puhuin miehestänne… Siitä minä pidän, ihmisen on puolustettava rakkaitaan. Istukaa nyt uudestaan alas, niin minä laitan teetä. Voimme puhua samalla yksityiskohdista. Olen aina halunnut päästä hääräämään Bess Fordin keittiöön, se on kuin nukkekodista.

Betty jäi seisomaan suu auki, kun rouva Wallace katosi omaan keittiöönsä ja alkoi kolistella teepannua. Sitten hän tirskahti, hihitti, alkoi lopulta nauraa ääneen. Hänen olisi pitänyt olla sydänjuuriaan myöten loukkaantunut rouva Wallacelle ja tämän ”testeille”, mutta hän ei voinut muuta kuin nauraa.

Oli jo melkein lounasaika, kun Betty vihdoin pujahti sisään kirjakaupan ovesta.

-No? kysyi Duncan ja nosti päänsä lehtitilauslomakkeesta.

-Rouva Wallace aloittaa huomenna, Betty sanoi. Nauru kureili yhä hänen suupielissään. –Hän on uskomaton, Duncan… Uskomaton.

-Mikä tuo on? Duncan osoitti Bettyn kantamaa koria.

-Tämäkö? Meidän lounaamme. Suurin koskaan näkemäni piiras. Minä menen kattamaan pöydän. Betty pujahti varaston kautta sisään asuntoon. Duncan kuuli hänen nauravan mennessään.

-Tiedoksesi, Duncan sanoi Hamilton Smithille, -älä kuvittele, että koskaan oppisit ymmärtämään naisia. Se on mahdotonta.

29. "Särkyneiden sydänten kuja"

2009-03-12T16:39:00.002+02:00

Heinäkuun 22. päivänä

”Ilmeisesti Duncanin syntymäpäiväillan monenlaiset järkytykset tekivät sen, ettei minusta ollut eilen nousemaan vuoteesta. Huone keinui kuin se onneton laiva, jolla aikanaan matkustin Miriam-tyttösen ja rouva Somervillen kanssa Manner-Eurooppaan, ja voin pahoin jo pelkästä ruoan ajattelemisesta.

Duncan oli hädissään, hän ei olisi halunnut jättää minua yksin, mutta ei voinut myöskään sulkea kauppaa. En antanut soittaa äidille, koska en jaksanut ajatellakaan sitä hälinää ja huolta, mikä tämän tulosta seuraisi. Sitten Duncan ehdotti, että pyytäisi rouva Smithin luokseni, mutta minä ilmoitin sen tapahtuvan vain kuolleen ruumiini yli. Ylläpidän kohteliaita välejä rouva Smithiin, koska olemme naapureita, mutta ikimaailmassa en anna hänen nähdä minua niin avuttomassa tilassa.

Ja niin tapahtui, että Duncanin äkkipikaistuksissaan esittämä kutsu Hamilton Smithille osoittautui varsin erinomaiseksi ajatukseksi: Hamilton päivysti kaupassa ja hälytti Duncanin alas, kun tuli asiakkaita.

En ollut tehnyt mitään valmisteluja lounaan eteen, joten yritin aamupäivällä päästä ylös vuoteesta. Mutta en saanut edes tohveleita jalkaani, kun kaaduin takaisin makuulle. Duncan vakuutti selviävänsä voileivillä, ja minä väitin vastaan — hänen pitäisi saada joka päivä vähintään yksi tukeva lämmin ateria.

Silloin kuulimme alakerrasta huhuilua ja kevyitä askeleita. Se ei ollut Hamilton, joka tömistelee kuin hunnilauma. Se oli rouva Gordon, joka oli tullut kysymään, haluaisimmeko osan hänen lammasmuhennoksestaan.

-Keittäjä tekee aina liikaa ruokaa, kuulin hänen selittävän alakerrassa Duncanille.

Lopulta rouva Gordon istui luonani iltapäivän ja hoiti minua hellästi kuin olisi ollut sisareni. Vaikka musta puku näytti kovin synkältä pienessä, aurinkoisessa makuuhuoneessamme, hän puheli iloisesti, luki minulle ääneen, jotta sain muuta ajateltavaa kuin surkean oloni, ja pyyhki kasvojani kostealla pyyhkeellä.

Kun Duncan sulki kaupan, lähetti Hamiltonin kotiin ja tuli kodin puolelle, rouva Gordon lähti vannotettuaan ensin ilmoittamaan hänelle, ellen toipuisi seuraavaksi aamuksi. Kiitellessämme häntä hän vain hymyili surumielisesti ja sanoi olevansa iloinen, että oli saanut auttaa.

Tänään olen ollut koko päivän jalkeilla, vaikka oloni onkin heikko. Istun työhuoneeni pöydän ääressä ja kuulen kamiinan savutorven kautta, miten Duncan yrittää puhuttaa Hamiltonia kaupassa. Nimenomaan yrittää, sillä kovin puheliaalta poika ei tunnu. Mietin kovasti, miksi molemmat lapset ovat niin säikähtäneitä.

Mietin myös rouva Gordonia. Monta kertaa olen ollut aikeissa kysyä hänestä jotakin rouva Smithiltä, mutta olen hillinnyt itseni. Todennäköisesti saisin vain kuulla, miten rouva Gordon on murhannut aviomiehensä. Tohtori MacDonaldilta voisin kysyä, kun hän illalla tulee.”

Heinäkuun 23. päivänä

”Torstaisin meillä on lääkäripäivä, kuten Duncan sanoo, sillä tohtori MacDonald tulee silloin kotikäynnille. Duncan suhtautuu asiaan vieläkin vastentahtoisesti, joskin on myöntänyt, että Fergus MacDonald on ’siedettävä ollakseen tuollainen kuulotorvi kaulassa elävä kaveri’.

En voi väittää itsekään olevani erityisen ihastunut siihen, että elämäntapani ja pienet paheeni kaivetaan esiin viikoittain (’Rouva Fleming, kyllä teidän täytyy vähentää teenjuontianne’), mutta olen kiitollinen siitä, että meillä on hyvä lääkäri.

-Minä suosittelen, että otatte kotiapua niin pian kuin mahdollista, tohtori sanoi eilen kuultuaan, missä kunnossa olin ollut. –Älkää leikkikö urhoollista, rouva Fleming, sillä näiden kuukausien ajan elämänne ei ole omanne — se on lainassa pikku tulijalla.

-Olen kyllä kysellyt kotiapulaista, ja aion mennä keskustelemaan rouva Wallacen kanssa, sanoin kuin läksynsä hyvin lukenut lapsi.

-Erinomaista. Rouva Wallace sanoutui viime viikolla irti MacTavisheilta, joten voitte osua hyvään saumaan. Vaikka toisaalta en ole pahoillani siitäkään, että saitte Alice Gordoniin vähän elämää.

Rypistin kulmiani. Rouva Ford oli käyttänyt samantapaisia sanoja kertoessaan minulle naapuristamme.

-Rouva Gordon on ihailtava, sanoin. –Että hän jaksoi huolehtia minusta, vaikka hänellä on oma suuri surunsa!

-Päinvastoin, sanoi tohtori vähän oudosti ja napsautti laukkunsa kiinni.

Näytimme kai Duncanin kanssa molemmat hämmentyneiltä, sillä Fergus MacDonald huokasi vähän ja jatkoi:

-Onko hän kertonut teille miehestään?

-Ei, paitsi että on sureva leski.

-Leski hän on, kyllä. Ollut jo kahdeksan vuotta.

Pelkäänpä, että tuijotimme kunnon tohtoria suut auki.

-Kahdeksan vuotta? toisti Duncan.

-Kahdeksan. Tohtori, joka oli juuri sanonut olevansa kiireinen ja tiukasti kieltäytynyt teestä, katsoi nyt parhaaksi istua. –Olin aivan uusi lääkäri kaupungissa, kun Alice Bell ja Andrew Gordon vihittiin. Kaikki puhuivat heistä, sillä Alice oli vasta kuudentoista ja Andrew kolmenkymmenen. Toiset paheksuivat syvästi, toiset olivat liikuttuneita heidän rakkaudestaan. Sillä he rakastivat toisiaan enemmän — enemmän kuin elämäänsä, voisin melkein sanoa.

-Mitä sitten tapahtui? Duncan kysyi. –Onnettomuusko?

-Onnettomuus. He ehtivät olla naimisissa puoli vuotta, kun Andrew Gordon lähti liikematkalle Englantiin. Hän oli laivanvarustaja, useat kauppalaivat purjehtivat satamasta hänen nimissään. No, tarkkaan ei tiedetä mitä tapahtui, mutta hän suistui Birminghamissa junan alle.

Minulta pääsi pieni parahdus ja Fergus MacDonald nyökkäsi.

-Niin, voitte kuvitella, miten se vaikutti hänen vaimoonsa, joka oli vielä lähes lapsi… Yhtäkkiä hän oli rikas leski, jolla oli suuri talo ja palvelijoita, mutta ei ketään, joka olisi puolustanut häntä maailmaa vastaan. Alicen vanhemmat kuolivat hänen ollessaan pieni, ja hänet on kasvattanut iäkäs sukulaistäti.

-Hän siis linnoittautui taloonsa, Duncan sanoi varovasti.

-Sanokaamme pikemminkin mausoleumiinsa. Kahdeksaan vuoteen hän ei ole sallinut minkäänlaista muutosta talossa tai päivärutiineissa, joihin oppi Andrew’n vielä eläessä. Kahdeksaan vuoteen hän ei ole halunnut olla tekemisissä ihmisten kanssa muuten kuin mikä on aivan välttämätöntä. Kahdeksaan vuoteen hän ei ole käyttänyt muuta kuin surupukua.

Olin tyrmistynyt. Ensi kertaa tavatessamme olin ollut vuorenvarma, että herra Gordon oli menehtynyt hiljattain, niin riipaisevaa oli lesken suru ollut.

-Olen käynyt talossa silloin tällöin lähes puoliväkisin, tohtori jatkoi. –Vaikkei hänessä mitään varsinaista sairautta olekaan — jollei särkynyttä sydäntä voi siksi kutsua. Olen tehnyt kaikkeni, että hän alkaisi taas elää, matkustaisi, vaikka muuttaisi muualle kipeiden muistojen äärestä, sillä rahaa hänellä kyllä on miehensä perintönä, ja yritys toimii edelleen hyvien johtajien luotsaamana. Mutta neuvoni valuvat kuin vesi hanhen selästä. Hän on nyt kahdenkymmenen neljän, ja päättänyt haudata itsensä elävältä.

-Hänen täytyi tosiaan rakastaa miestään, sanoin.

-Varmasti. Mutta rakkaus ei saisi olla itsekästä. Kun toisen on aika mennä, on hänestä päästettävä irti. Tohtori puisti päätään, sitten hän hymyili. –Olin jo välillä toivoton, mutta en ole enää. Rouva Gordon on tehnyt tänä kesänä kaksi asiaa, joita en koskaan kuvitellut hänen tekevän — hän puhutteli itse teitä puutarhassa, ja hän piipahti täällä tuomassa ylimääräistä ruokaa. Julia-parka, hänen keittäjättärensä, yrittää valmistaa hyviä ja terveellisiä aterioita, mutta rouva syö kuin lintu, eikä ole koskaan aiemmin harkinnutkaan vievänsä ylimääräisiä annoksia mihinkään muualle.

-Ehkä surukin kuluu joskus loppuun, Duncan sanoi.

-Toivon niin. Ja toivon myös, että te, hänen uudet nuoret naapurinsa, auttaisitte asiassa. Fordit olivat herttainen pariskunta, mutta he olivat kuitenkin vanhuksia. Vaikka Alice on tehnyt surusta itselleen elämäntehtävän, hän on pohjimmiltaan nuori nainen, joka kaipaa ystäviä, myönsi hän sitä tai ei.

Tohtorin mentyä olin syvästi järkyttynyt. Duncan yski pahasti — hän yskii aina erikoisen pahasti lääkärin käynnin jälkeen, ehkä siksi, että yrittää tämän läsnä ollessa näytellä niin tervettä kuin voi. Istuin sohvalla, niin että hän sai pitää päätään sylissäni, silitin hänen tukkaansa ja ajattelin, millaista olisi menettää Duncan. Minusta tuntuu, etten selviäisi siitä edes kahdeksassakymmenessä vuodessa.

Ja kuitenkin — Alice Gordon on vuoden vanhempi kuin minä. Hän on surrut kuusitoistavuotiaasta. Kun ajattelen kuusitoistavuotiasta itseäni ja kaikkia niitä vaiheita, joita olen elänyt tähän päivään asti, minua puistattaa. Olen saanut opiskella, saada uusia ystäviä, kohdata haasteita, toteuttaa haaveitani, nähdä maailmaa. Ja samaan aikaan Alice Gordon on kulkenut surupuvussa, koko maailman ulos sulkien, vain lyhyen avioliiton muistot seuranaan.

Arvelin ensi kertaa tavatessamme, ettei rouva Gordon ole minua vanhempi. Nyt tuntuu, että meillä on ikäeroa sata vuotta.”

Heinäkuun 25. päivänä

”Duncan on alkanut nimittää kotikatuamme ’Särkyneiden sydänten kujaksi’, kun molemmissa naapureissamme tuntuu olevan omat ongelmansa. Onneksi sentään vastapäätä olevassa talossa asuvat Stevensonin sisarukset, kaksi iloista ikäneitoa, joilla ei koskaan tunnu olevan huonoa päivää.

-Ehkä meidän juuri siksi piti muuttaa tänne — sinua tarvittiin järjestämään ihmisten elämää, Sappho, Duncan kuiskasi härnäten minulle tänään kaupan puolella, kun Hamilton Smith oli varastossa aakkostamassa uusia kirjoja.

En oikein tiennyt, olisiko minun pitänyt suuttua vai olla hyvilläni. Mutta siitä huolimatta toivon, että voisin auttaa enemmän sekä Smithin lapsia että rouva Gordonia — ja miksei myös konstaapeli ja rouva Smithiä.

Konstaapeli tuli eilen hakemaan Hamiltonia kaupasta. Epäilemme, että hän halusi tarkistaa joko pojan työolosuhteet tai sitten sen, mitä tämä meille puhuu. Jälkimmäisessä tapauksessa pelko on turha, sillä Hamilton puhuu tuskin mitään.

-Victoria voisi joskus tulla meille leikkimään, jos hänen on ikävä yksin, kun Hamilton ei ole kotona, sanoin pirteästi.

Konstaapeli näytti siltä kuin olisi epäillyt, että sanojeni takana piili jokin salajuoni.

-Lasten paikka on kotona, hän melkein ärähti, tarttui Hamiltonia olkapäästä tavalla, joka ei ollut hellä, ja vei tämän pois.

Illalla Duncan kysyi minulta, haluanko tosiaan ’sekoittaa tähän sekamelskaan’ vielä Ruthinkin.

-Sinähän lupasit, että tulet Claymuiriin, sanoin.

Vain, jos sinä hankit meille rouva Wallacen, Duncan muistutti. –Tohtorin määräys.”

Heinäkuun 26. päivänä

”Kuusikukkulalta oltiin tänään meillä sunnuntaiteellä. Äidin, isän, Jennien, Maryn ja Elizan mukana olivat John ja Davy, jotka ovat tulleet lomalle Glasgow’sta.

Johnista on tullut hauskalla tavalla vakaa nuori mies. Hän taisi ottaa todella opikseen viimesyksyisestä seikkailustaan ja vaikuttaa yhtäkkiä kovin kypsältä ja rauhalliselta.

Sen sijaan Davyn huomasin muuttuneen levottomaksi. Hän laski leikkiä työstään Will-enon liikkeessä tavalla, joka kertoi ennemmin kyllästymisestä kuin kotiutumisesta. Davy näki Miriam-tyttöseltä tulleen kirjeen takanreunuksella, ja hetken epäröityäni annoin hänen lukea sen. Vähän ajan perästä näin, että hän kirjoitti kuoresta muistiin sveitsiläisen täysihoitolan osoitetta. Olen huolissani, en voi sille mitään.

Teen jälkeen istuimme verannalla. Mary ja Eliza olivat tuoneet mukanaan tennismailat ja harjoittelivat lyöntejä pihassa, ja Jennie istui rappusilla ja nojasi päätään polveeni. Minä keskustelin äidin kanssa talousasioista, ja miesväki puhui tulevista Braemarin kisoista.

Näin, että Smithien puutarhassa liikkui joku. Se oli Victoria aivan yksin. En ole nähnyt häntä puutarhassa koko viikolla, kun Hamilton on ollut kaupassa, eikä veli ollut nytkään hänen mukanaan.

En tiedä huomasiko kukaan muu, miten Victoria pysähtyi suuren tammen varjoon ja tuijotti meidän pihallemme. Saatoin aavistaa, miten mielellään hän olisi juossut tänne, liittynyt Maryn ja Elizan meluisaan seuraan. Hän olisi voinut tulla, hänen olisi tarvinnut vain mennä kotinsa portista polulle ja juos-ta meidän portistamme sisään. Mutta hän ei tullut.

’Särkyneiden sydänten kuja’, tosiaankin!”

Kaisa pohtii VI

2009-03-11T17:05:00.003+02:00

Tuossa alempana on uusin luku - pahoittelen, että niitä on tullut tässä harvakseltaan! Mutta yritän pitää tietyn "kaulan", niin että valmiita lukuja olisi aina vähän varastossa, ja viime päivinä en ole ollut kirjoitusvireessä. Oma syyni, mitäs menin jättämään tarinan vähän hankalaan vaiheeseen. Eilen onneksi innostuin, ja ehdin naputella illan mittaan pari lukua valmiiksi.

"Kaulaa" koetan kiriä senkin vuoksi, että ehtisin muokkailla näitä lukuja. Kaksi edellistä osaahan makasivat komerossa 15 vuotta, mutta luin ne aina silloin tällöin ja ajattelin monista kohdista, että nyt tekisin ne toisin. Julkaisuvaiheessa sitten kirjoitinkin monta kohtaa uusiksi. Koska tätä kolmatta osaa en viitsi makuuttaa 15:ttä vuotta (te saattaisitte hermostua :), luen lukuja läpi uudelleen ja uudelleen ennen julkaisua.

Parista pienestä yksityiskohdasta tarinassa haluan mainita. Bettyn ja Duncanin ensimmäisenä sunnuntaina Fort Williamissa satoi vaakasuoraan. Niin satoi silloinkin, kun elämäni ainoan kerran kävin tuossa kaupungissa. Minulla ei siis ole siitä suurtakaan mielikuvaa - vain se, että kävimme Länsi-Ylämaan museossa, jossa kuolasin jakobiittihistorian ääressä, ja joimme teetä oikein viehättävässä kahvilassa. En ole toiste käynyt Fort Williamissa, joten kaupunkia ajatellessani ajattelen sadetta. (Sama juttu Turun kanssa. Sielläkin sataa melkein aina. :)

Virginia Woolfia en ole koskaan lukenut, mutta tiedän hänen teoriansa naisen oman huoneen merkityksestä kirjoittamiselle. (Woolf oli muuten näköjään suunnilleen Bettyn ikäluokkaa.) Ei ole aivan sattumaa, että Bettyllä oli Lady Stairs -kujalla ja nyt Koivurannassa oma työhuone. Välillä mietin, onko epäuskottavaa, että joku mies olisi sata vuotta sitten suhtautunut vaimonsa kirjoittamiseen yhtä vakavasti kun Duncan. Jos olemme kyynisiä, voimme ajatella hänen hyväksyvän sen, koska Betty on saavuttanut mainetta ja hänen kirjoituksistaan maksetaan.

Suunnitellessani Koivurannan naapureita pelkäsin, että kirjoitan tässä jonkinlaista Anna omassa kodissaan -kirjan toisintoa. Lähinnä pelko liittyi rouva Gordonin hahmoon, josta en halua mitään Leslie Mooren kloonia. Itse asiassa rouva Gordonin piti olla iäkäs - ja taisin alunperin varustaa hänet rouva Smithin luonteenpiirteillä - mutta kun hän ilmestyi siihen Koivurannan aidan taakse ja tervehti Bettyä, tajusin, että hän onkin nuori. On aina vähän pelottavaa, kun henkilöt alkavat tällä tavalla elää omaa elämäänsä! Toivon kuitenkin, että pystyisin kirjoittamaan tästä tarinasta (kuten te niin kauniisti olette sanoneet) enemmän Bettyä.

Kiitos vielä kerran jokaisesta kommentista! Tulee aina hyvä mieli, kun tekin vastavuoroisesti kirjoitatte minulle. Ja saa kritisoida, niin että minä voin väittää vastaan. ;)

28. Helppoa tehdä oikein

2009-03-11T16:57:00.004+02:00

Seuraava viikko sujui jo kuin he olisivat asuneet Fort Williamissa ikänsä. Duncan oli pitkän päivän kaupassa ja sulki sen vain lounastunniksi, jolloin kävi syömässä kodin puolella ja lepäämässä. Hän yski yhä ja oli väsynyt, mutta ilmoitti aikovansa parantua.

Betty koetti keskittyä kirjoittamiseen, sillä tilatulla jatkokertomuksella oli totisesti kiire. Ensimmäistä kertaa hän kirjoitti rahan eikä oman kunnianhimonsa vuoksi ja huomasi, ettei työ ollutkaan niin helppoa.

Rob tuli tekemään Glen Longin koulun kirjatilausta ja viipyi lähes kokonaisen päivän, ja pastorin rouva kävi pyytämässä Bettyä mukaan lähetysompeluseuraan. Siellä Betty tutustui muutamiin kaupungin rouviin ja kuuliaisesti tiedusteli näiden mielipiteitä sopivista kotiapulaisista. Hänelle suositeltiin ehdottomasti rouva Wallacea, ”mikäli tämä vain tulee”. Ilmeisesti rouva Wallace valitsi työnantajansa eikä toisinpäin. Rouva Gordonia hän ei nähnyt koko viikolla.

Elämä oli tasaista ja tyyntä. Välillä Betty kuitenkin nojautui taaksepäin tuolissaan kesken työnsä, laski kynän vihon päälle ja katseli ulos kadulle näkemättä mitään. Tai paremminkin hän näki hyvin kauas — Claymuiriin asti.

Hän toki ymmärsi, että Duncan oli oikeassa. He tarvitsivat oikean apulaisen, tai tarvitsisivat ainakin muutaman kuukauden sisällä. Sen sijaan he eivät tarvinneet puoliorpoa, vaikeassa iässä olevaa tyttöä. Marykin oli kolmentoista, eikä Bettyllä ollut mitään harhaluuloja siitä, kuinka hankalaksi pikkusisko osasi välillä heittäytyä. Hän ymmärsi senkin, että heidän oli nipistettävä jokainen penni pankkivelan lyhentämiseen ja pelkkään elämiseen. Mutta silti hänen sydäntään särki.

Vaikka Duncan väsyi seisottuaan päivän tiskin takana ja palveltuaan vieraita ihmisiä, hän oli ottanut tavakseen pyytää Bettyä iltaisin kävelylle. Betty lähti uskollisesti, koska tiesi sen tekevän heille molemmille hyvää.

Duncanin syntymäpäivänä he kävelivät pitkin Loch Linnhen rantaa ja selvittivät rantapolun salaisuuden. Sen toinen pää päättyi koulun pihaan, Betty huomasi haikeana. Toinen pää taas katosi jonnekin kaupungin laitamilta alkavalle nummelle.

Duncan oli ehdottomasti kieltänyt Bettyä paljastamasta merkkipäivää kenellekään, sillä hän ei tahtonut rasittaa tätä sen enempää kuin itseäänkään vierailla. Salaa Betty oli helpottunut, vaikka olikin muodon vuoksi ehdottanut edes pieniä juhlia. He olivat sentään ensimmäistä kertaa yhdessä Duncanin syntymäpäivänä, koska vielä edellisessä heinäkuussa tämä oli ollut Amerikassa.

-Me saamme juhlia kylliksi ensi kuussa, kun menemme Chrissyn häihin, Duncan oli sanonut.

Nyt he olivat palaamassa polkua pitkin kotiin. Betty katseli ihmisten puutarhoja ja mietti, miten hänen pitäisi ymmärtää rouva Smithin kuvaus leskirouva Wallacesta, joka kuulemma oli tavattoman laiska ja aivan surkea puutarhaihminen — tarkoittiko se sitä, että todellisuudessa rouva Wallace raatoi kuin orja ja oli oikea viherpeukalo?

-Onko tuo konstaapeli Smith, Duncan samassa sanoi.

Betty ei ollut lainkaan huomannut, että he olivat melkein kotona. Smithien puutarhaa ympäröi pensasaita, josta johti portti polulle, kuten lähes jokaisesta rannan talosta. Puutarhassa seisoi kookas mies poliisin univormussa ja puhui lapsille, jotka tuijottivat kengänkärkiään. Mies ei korottanut ääntään, mutta Victoria ja Hamilton näyttivät kyyristyvän kuin koiranpennut.

-Pitäisikö meidän… Betty kuiskasi.

Mutta samassa konstaapeli Smith näki heidät. Bettystä muutos oli melkein pelottava. Mies ikään kuin heitti naamion päältään ja tuli portille yhtenä hymynä, molemmat kädet ojossa — kuin herra Hyde olisi muuttunut heidän nähtensä tohtori Jekylliksi.

-Onko minulla vihdoinkin kunnia tavata uudet naapurimme, hän sanoi. –Andrew Smith, palveluksessanne.

Betty ja Duncan esittelivät itsensä. Betty näki, että Victoria ja Hamilton livistivät talon nurkan taakse niin nopeasti kuin jaloistaan pääsivät.

-Lapset ovat olleet tänään levottomia, konstaapeli Smith jatkoi tunnustellen. Hän kai arvasi, että Betty ja Duncan olivat nähneet kohtauksen. –Tuottaneet vaivaa äidilleen. Aina välillä on otettava kurinpalautus.

-He ovat mukavia lapsia, Betty sanoi. Todellisuudessa hän ei ollut vaihtanut lasten kanssa vielä sanaakaan, sillä nämä tuntuivat pelkäävän kaikkia ihmisiä.

-Niin, kai rouva ajattelee siten — minun mielestäni lapsista on vain vaivaa siihen asti, kunnes he ovat täysikasvuisia. Kova kuri on oltava, että heistä saisi ihmisiä. Tietäisittepä, millaisia nuorisorikollisia joskus työssäni näen.

-Oli itse asiassa mainiota että tapasimme. Olen ajatellut, kiinnostaisiko Hamiltonia ansaita vähän taskurahaa, Duncan sanoi niin muina miehinä, että Bettyn leuka oli loksahtaa auki. Hän sai kuitenkin hillittyä itsensä ja yritti näyttää siltä kuin olisi hyvinkin tiennyt tästä suunnitelmasta. –Kaupassa olisi yhtä ja toista juoksupojalle sopivaa työtä.

Konstaapeli Smith näytti hämmentyvän ainakin yhtä pahasti kuin Betty, ikään kuin hänelle olisi tullut täysin yllätyksenä, että Hamilton voisi tehdä jotakin hyödyllistä.

-Mutta hänhän on pelkkä pikkupoika, tuskin hänestä on mihinkään!

-Minä käsitin, että hän on jo kahdentoista, Duncan sanoi rauhallisesti. –Enkä toki tarkoita mitään raskasta työtä. Mutta välillä minun pitäisi saada jokin paketti postiin tai päästä hakemaan junalta jotakin. On vähän hankalaa, kun minun on aina silloin haettava Betty kauppaan — se häiritsee hänen työtään.

-No, tokihan taloustyöt voi aina hetkeksi keskeyttää, konstaapeli Smith sanoi äänensävyllä, joka sai Bettyn käsittämään, miksi Madeleine Fraser ajoi naisten oikeuksia.

-Ei, minä tarkoitan hänen omaa työtään. Duncanin silmissä kimalsi. Betty tajusi, että tämä härnäsi, ärsytti tahallaan tuota kotityrannia. –Vaimoni kirjoittaa, ymmärrättehän. Työkseen.

Konstaapeli Smith hymyili tavalla, joka kertoi hänen suhtautumisestaan kirjoittamiseen yleensä ja naisten kirjoittamiseen erikseen.

-Niin, naisväellä on omat hupsut harrastuksensa.

-Ei se ole harrastus, Betty sanoi pehmeästi, ja hänen silmänsä kapenivat kuin kissalla. –Osallistun sillä perheen elättämiseen.

-Että jos te pyytäisitte Hamiltonia käymään huomenna, Duncan sanoi keskustelunpäättämisäänensävyllä, aivan kuin ei olisi huomannut naapurinsa vastustelua. –Kysyisin hänen mielipidettään.

-Hänen mielipiteensä on minun taskussani, Andrew Smith naurahti, -mutta voinhan sanoa asiasta…

Betty ja Duncan hyvästelivät ja pujahtivat omasta portistaan sisään. Kun he olivat päässeet verannalle asti, Duncan putosi istumaan korituoliin ja yski tukehtuakseen. Tohtori oli sanonut Bettylle, että kohtauksia saattoi tulla mielenliikutusten jälkeen.

-Mitä minä äsken tein, hän lopulta huohotti. –Älä sano, että tarjosin työtä kaksitoistavuotiaalle pojalle!

-Sinä tarjosit työtä kaksitoistavuotiaalle pojalle. Betty oli pidellyt häntä hartioista ja painoi nyt poskensa hänen hiuksilleen. –Voi Duncan, olen niin ylpeä sinusta!

-Ja höpsis, Duncan sanoi ja näytti tyytyväiseltä. –Minä — minä en vain voinut seistä toimettomana siinä, kun se mies ylvästeli sillä että pelottelee lapsensa kuoliaaksi.

-Mitä luulet, tuleeko Hamilton huomenna?

-Tulee. Konstaapeli ei uskalla olla lähettämättä häntä, ettemme ala kysellä. Pääseepä poika edes hetkeksi tuolta pois… Olisin pyytänyt Victoriaakin, mutta olisi ollut vielä epäuskottavampaa, että minulla olisi ollut tarjota töitä kahdelle lapselle…

Betty huokasi ja istuutui toiseen korituoliin.

-Taisit antaa juuri syntymäpäivälahjan itsellesi, hän sanoi. –Kappaleen itsekunnioitusta. Teit, mikä mielestäsi oli oikein.

Duncan pyyhki otsaansa ja katseli kauas järvelle.

-Joskus se on helppoa, hän mutisi. –Tehdä oikein.

-Sen pitäisi olla aina, Betty sanoi.

-Sinussa on vielä melkoinen määrä uskonnonopettajatarta.

-Onko se pahasta?

-Ei, ei ollenkaan. Duncan ojensi kätensä ja Betty tarttui siihen. –Olen vain miettinyt…

-Mitä niin?

-Sinä puhuit siitä rouva Wallacesta, jonka rouva Smith oli haukkunut pataluhaksi.

-Niin, arvelisin, että hän olisi erinomainen kotiapulainen. Betty iski silmää.

-Paljonkohan hän pyytää?

-Rouva Smithin mukaan niin vähän, että se on aivan häpeällistä, mutta että jotkut sitä kuvittelevat olevansa niin erinomaisia, että heillä on vara valita palveluspaikkansa ja tehdä töitä lähes ilmaiseksi, Betty matki naapuriaan. –No, itse asiassa kaikki muut ovat kehuneet häntä. Pastorin rouva sanoi, että rouva Wallace on leski, hänen lapsensa ovat maailmalla ja hän ikävystyy kotonaan kuoliaaksi, ja siksi palvelee mielellään perheissä. Mutta ei pitkää aikaa yhdessä paikassa, ja hän tosiaan valitsee, kenen luo menee, sillä hän on hyvä.

-Sinä siis luulet, että hän vaatisi vähemmän, kuin mihin varauduimme laskelmissamme?

-Sikäli kuin hän kelpuuttaa meidät työnantajikseen, kyllä.

Duncan oli hetken hiljaa ja silitti Bettyn sormia.

-Jos kerran pitäisi olla helppoa tehdä oikein, niin… kolmetoistavuotiaat tytöt kai syövät paljon, kasvavat nopeasti ja tarvitsevat koko ajan uusia, kalliita pukuja?

Betty melkein hypähti.

-M-mitä sinä tarkoitat, hän sanoi.

-Ja koulukirjoja ja kenkiä ja nekkuja ja muistovärssyvihkoja. Juoksentelevat illat pitkät ystävättäriensä kanssa kaupungilla ja unohtavat kotityöt.

-Jos sinä puhut Ruthista, Betty sanoi vavahtavalla äänellä, -niin minä soisin sydämestäni, että hänkin saisi kerran elämässään vähän juoksennella!

Duncan tuijotti yhä joelle.

-Tehdäänkö näin, hän sanoi kuin puoleksi itsekseen. –Jos sinä saat rouva Wallacen suostumaan siihen, että hän tulee meille apulaiseksi vähintäänkin ensi talven ajaksi, niin minä noudatan tohtorin neuvoa raittiista maalaisilmasta ja lähden käymään kanssasi Claymuirissa. Mutta vain käymään. Mitään en lupaa.

27. Paistetta ja pilviä

2009-03-09T21:35:00.003+02:00

-Kylläpä kesti nähdä sinut, Annie MacPherson sanoi moittivalla äänellä. –Ajattelin jo, että te välttelette meitä. Duncaninkin olisi sopinut tulla.

-Vielä viikko sitten äiti antoi minun tuskin pukea päälleni, Betty vastasi. –Ja Duncan avasi kaupan toissapäivänä, tietenkin hänen täytyy olla siellä. Sitä paitsi mikään ei olisi estänyt sinua tulemasta Koivurantaan!

Annie virnisti.

-Äiti kielsi, rasittuisin kuulemma, hän sanoi, ja sisarukset purskahtivat nauruun.

Napier MacPhersonilla oli ollut asiaa Fort Williamiin sinä lauantaiaamuna, ja paluumatkalla hän oli ottanut Bettyn kyytiinsä, jotta tämä pääsi vierailemaan Glen Longissa. Isä veisi hänet illalla takaisin.

Aurinko paistoi pappilan puutarhaan, ja Betty huokasi onnellisena katsellessaan ympärilleen teekuppi kädessään. Hänen oli vieläkin vaikea ymmärtää sitä, että asui nyt käytännössä synnyinseudullaan.

Rosen kuvauksen jälkeen hän oli hiukan jännittänyt Annien tapaamista. Sisar vaikuttikin äärimmilleen viritetyltä jouselta, hän ei pysynyt hetkeäkään paikallaan, suoristi puutarhapöydän liinaa, tarjosi lisää teetä, kumartui kitkemään rikkaruohon kukkapenkistä. Mutta hänen touhuamisensa ei häirinnyt Bettyä niin paljon kuin hän oli pelännyt.

Hän ei myöskään tuntenut oloaan millään tavoin kiusaantuneeksi. Annettuaan aikanaan rukkaset Kenneth Knoxille ja purettuaan kihlauksensa Jerryn kanssa hän oli pakostakin suhtautunut näihin vähän vältellen. Mutta Napier MacPhersonin seurassa ja tämän kotona hän tuskin edes muisti, että oli antanut kerran rukkaset myös tälle. Napier oli yksi suurisieluisimmista ihmisistä jotka Betty tunsi.

-Mutta tulettehan te pian vierailulle, Betty sanoi. –Haluaisin niin näyttää teille uuden kotimme.

-Tietenkin tulemme. Emme vain halunneet heti olla kimpussanne. Miten Duncan voi?

-Muutto ja uudet asiat ovat saaneet hänet vähän piristymään, mutta yskä on edelleen paha. Tohtori MacDonald kuitenkin kävi toissapäivänä ja sanoi, ettei meillä ole aihetta huoleen. Ja minä yritän uskoa niin. Pelkään vain, että Duncan rasittuu, kun hoitaa yksin kauppaa. Hän ei ole vielä antanut minulle lupaa ottaa osaa vuoroista.

-Tietenkään sinä et mene työhön, Annie sanoi nuhdellen. –Meillä on nyt muuta tekemistä. Hän heilautti neulettaan, josta oli tulossa vauvan myssy.

Betty hymähti.

-Et kai sinä kuvittele, että minusta olisi tuohon? hän kysyi sarkastisesti. –Mieluummin laskisin vaihtorahaa myymälässä… No, ainakin minulla on nyt aikaa kirjoittaa.

-Mutta kerro nyt enemmän kodistanne, Annie sanoi, -ja naapureista! He ovat tärkeitä.

-Olen tavannut kummatkin naapurimme vasta kerran, Betty sanoi. Sitten hän kertoi surevasta rouva Gordonista, ja Annie näytti järkyttyneeltä.

-Niin nuori, hän kuiskasi.

-Se tuntuukin pahimmalta, Betty sanoi. –Haluaisin auttaa häntä jotenkin — mutta en ole nähnyt häntä puutarhassa taas koko viikolla, enkä uskalla mennä kolkuttamaan ovelle. Ehkä hän tahtoo olla rauhassa. Palvelusväkeä olen nähnyt, mutta he eivät selvästikään halua puheisiin kenenkään kanssa.

-Entä toinen naapurinne? Isä sanoi, että talossa asuu poliisi.

-Niin asuu, konstaapeli Smith. Häntä en ole onnistunut vielä tapaamaan, mutta rouvan kyllä.

-Onko hän mukava?

Betty oli vilkaisevinaan epäluuloisesti ympärilleen.

-Eihän Napier kuule meitä? En tahtoisi hänen tietävän, miten pahasti rikon kahdeksatta käskyä…

-No? Annie kumartui eteenpäin odottaen jotakin jännittävää.

Betty naurahti.

-Voi varjelkoon, ensimmäisen minuutin ajan hän oli oikein mukava! Kehui Koivurantaa ja siistiä puutarhaamme ja kirjakaupan valikoimaa. Melkein jo uskoin häntä.

-Melkein?

-Kunnes hän alkoi puhua muista kaupunkilaisista. Uskotko, Annie, että sillä ihmisellä ei ole yhtään hyvää sanaa sanottavana kenestäkään Fort Williamin asukkaasta!

-Hm, sanoi Annie. –Ei kuulosta niinkään vieraalta. Hän nyökkäsi siihen suuntaan, jossa Knoxien maatila oli.

-Ei, sinä et ymmärrä. Rouva Knox ja Myra ovat rehellisiä. He sanovat ilkeitä asioita, mutta he sanovat niitä suoraan. Rouva Smith taas — no niin, puhelimme siinä kauppamme ovensuussa, ja sitten pastori Morrison tuli sisältä. Rouva Smith ylisti silloin suureen ääneen hänen viimesunnuntaista saarnaansa — kunnes pastori oli kuulomatkan päässä. Oh, silloin hän sai kyllä kuulla kunniansa. Jos puoletkaan niistä syytteistä on totta, minä ihmettelen, ettei piispa ole puuttunut asiaan.

Annie tyrskähteli.

-Kaikki eivät pidä papeista, hän tokaisi.

-Ei se ollut sitä. Sillä samassa katua lähestyi muuan rouva Inglis. Hänen tultuaan kohdallemme rouva Smith heittäytyi aivan tavattoman ystävälliseen keskusteluun — ja kun rouva Inglis oli mennyt, sain taas kuulla, miten kauhea ihminen tämä on. Kerroin asiasta Duncanille, ja hän kysyi minulta, miksi ihmeessä sitten rupattelin rouva Smithin kanssa niin kauan. Minä sanoin, etten uskaltanut lähteä mihinkään, koska pelkäsin hänen haukkuvan minut pataluhaksi selkäni takana…

Annie nauroi niin, että hänen oli laskettava teekuppinsa pöydälle.

-Sisko parka, hän sanoi. –Sinun täytyy kostaa sijoittamalla rouva Smith johonkin kertomukseesi.

Betty hymähti.

-En tiedä, millainen konstaapeli Smith on, hän sanoi, -mutta pelkään vähän, ettei hänkään ole mikään ihanneisä. Ainakin lapset näyttävät aina säikähtäneiltä.

-Onko heillä monta lasta?

-Kaksi. Victoria ja Hamilton.

-Victoria ja — Hamilton?

-Niin minäkin ajattelin, Betty tokaisi ja siemaisi kupistaan.

Teen jälkeen Annie lähti saattamaan häntä Kuusikukkulalle. Matka kävi hitaasti, sillä lähes jokaisesta kylän talosta juoksi joku ulos tapaamaan Bettyä, kysymään kuulumisia ja toivottamaan tämän tervetulleeksi Ylämaalle.

-Voi sentään kuinka iloinen olen, kun olet täällä, sanoi Catriona Baird ja syleili häntä kaupan ulkopuolella.

-Toivottavasti hän on sitä vielä sen jälkeenkin, kun saa kuulla, että Rob aikoo tilata koulukirjat Duncanin kautta eikä herra Bairdilta, Annie mutisi heidän jatkaessaan matkaansa.

-Lopeta, sanoi Betty ja melkein vavahti. –Kuulostat rouva Smithiltä…

Hän vietti riemukkaan iltapäivän Kuusikukkulalla perheensä parissa. Jennie oli ruskettunut ja reipas, ja pikkutytöt kertoivat tohkeissaan, että John ja Davy olisivat kohta tulossa lomalle.

-Sinä taidat olla nyt tyytyväinen elämääsi, tuomari Stewart sanoi pari tuntia myöhemmin, kun he ajoivat alas kylään johtavaa tietä ja Betty vilkutti iloisena taakseen. Annie oli sanonut mieluummin kävelevänsä kotiin.

-Voi, olen! Kunhan Duncan vain paranisi, niin… Betty puri huultaan.

-Jos rakkaus voi mitään tehdä, niin hän paranee, isä sanoi ja taputti Bettyn kättä. Betty hymyili. Hän hämmentyi aina, kun isä puhui tällaisista asioista, mutta toisaalta se tuntui hyvältä.

Tom Stewart ei halunnut tulla sisään, vaan jätti Bettyn Koivurannan portille ja lähti saman tien palaamaan kotiin. Betty heilutti hänelle hattuaan, avasi portin ja otti pari tanssiaskelta polulla.

Samassa hän näki verhojen heilahtavan rouva Gordonin talossa ja huokasi. Oli typerää tuntea syyllisyyttä omasta hyvästä mielestään, mutta hän ei voinut sille mitään.

Duncan istui verannalla lukemassa.

-Oliko sinulla hauskaa? hän kysyi noustessaan suutelemaan Bettyä.

-Voi, oli! Ikävä vain, ettet voinut tulla mukaan.

-Minusta se ei ollut ollenkaan ikävää, sillä asiakkaita kävi tänään paljon. Joskin tiedän sen olevan enimmäkseen alku-uteliaisuutta, niin toivon silti parasta. Duncan hymyili tavalla, joka sai Bettyn sydämen värähtämään toiveikkaasti. –Ehkäpä sinun köyhällä kauppiasmiehelläsi on vielä joskus varaa ostaa oma hevonen ja vaunut, niin että pääset omin neuvoin käymään kotonasi.

-Voi, näin oli hyvä. Anteeksi että viivyin myöhään, äiti vain ei olisi päästänyt minua.

-Siitä tulikin mieleeni, Duncan äkkiä havahtui. –Rouva MacConachie soitti sinulle.

-Rouva MacConachie? Betty huudahti.

-Hän soitti iltapäivällä ja pyysi, että soittaisit takaisin. Numero on puhelimen vieressä.

Betty tuijotti hetken Duncania, sitten hän juoksi sisään.

Keskus oli vielä auki, ja kaukopuhelu Claymuiriin tuli neljännestunnissa. Se tuntui Bettystä kuitenkin eliniältä hänen istuessaan varaston kirjoituspöydän ääressä odottamassa. Miksi niin taloudellinen ihminen kuin rouva MacConachie oli soittanut hänelle, eikä kirjoittanut? Oliko tapahtunut jotakin ikävää?

Vihdoin puhelin kilahti ja Betty nosti torven.

-Rouva MacConachie? hän varmuudeksi huusi, sillä linja pohjoiseen oli usein huono. Niin se oli ainakin ollut silloin harvoin, kun hän oli soittanut Omenamäeltä kotiin.

-Neiti Stewart? Tai anteeksi, rouva Fleming, voi kuinka mukavaa kuulla ääntänne!

-Kiitos samoin. Bettyä hymyilytti. Rouva MacConachien ääni palautti hänen mieleensä sen talven, joka ei ehkä kuulunut hänen elämänsä onnellisimpiin, mutta epäilemättä opettavaisimpiin.

-Minä en ole oikein kynäihmisiä, siksi ryhdyin soittamaan, rouva MacConachie jatkoi. –Olin niin iloinen kirjeestänne, sillä tässä on sydän syrjällään yksi jos toinenkin.

Seuraavan neljännestunnin aikana Betty kuuli juuri sen, mitä oli pelännytkin: vaikka Ruth Weilsonin elämä MacVuricheilla oli ulkoisilta puitteiltaan kaikin tavoin moitteetonta, ei rouva MacConachiella ollut harhaluuloja siitä, miten aputyttöä todellisuudessa kohdeltiin.

-Tännehän minä olisin sen lapsiparan ottanutkin, hän selitti, -ja Fergus oli samaa mieltä, mutta emme me oikein pärjää keskenkasvuisen tytön avulla nyt, kun Catriona on poissa — he ostivat Tomin kanssa tilan muutaman mailin päästä. Niin että palkkasimme sitten sisäkön. Mutta voitte arvata, rouva Fleming, että minä en ole monena yönä nukkunut silmällistä…

-Onko herra Weilson tosiaan lähtenyt? Betty kysyi.

-On. Minä pelkään, että hän oli suunnitellut kaiken valmiiksi. Tuskin oli vaimoparkansa haudassa, kun mökki oli myyty ja miehellä laivaliput taskussa. Toisaalta on hyvä, ettei hän raahannut Ruthia sinne Jumalan selän taakse, kyllä minä tiedän millaisia tytöistä siellä tulee — mutta en kyllä toisaalta tiedä, onko elämä MacVuricheilla sen parempi kohtalo…

-Ruthin kuuluisi käydä vielä koulua.

-Voi sentään, ei rouva MacVurichin mielestä! Voitte uskoa, rouva, että minä ottaisin Ruthin tänne, jos meillä suinkin olisi varaa ylimääräiseen suuhun — mutta kun ei ole.

Kun puhelu lopulta päättyi, Bettyn hyvä mieli oli pois puhallettu. Asiat olivat juuri niin pahasti kuin hän oli pelännyt, itse asiassa pahemminkin.

Duncan odotti verannalla ja katsoi vakavana Bettyyn, kun tämä tuli ulos.

-Ilmeisesti huonoja uutisia, hän sanoi hiljaa.

Betty puisti päätään ja istui toiseen korituoliin. Koivunlehvät kahisivat hiljaa, linnut pitivät oksistossa iltakonserttiaan. Smithien puutarhassa Victoria ja Hamilton istuivat päät yhdessä lukemassa jotakin — silloin harvoin kuin he olivat ulkona, he eivät koskaan juosseet tai leikkineet. Mutta heillä oli sentään koti.

Duncan katsoi vaimoaan, jonka silmissä asui sanomaton huoli. Sappho parka, joka tahtoi aina auttaa ja lohduttaa muita. Mutta nyt tämän oli ymmärrettävä, että Ruth Weilsonille ei kerta kaikkiaan ollut sijaa Koivurannassa.